Siirry pääsisältöön

Miksi se ei ole ihanaa? Ikävä

Minulle adoption raastavin murheellinen puoli on valtava ikävä. Olen aina tiennyt haluavani lapsen. Aloin itse toivoa lasta vuonna 2008 ja yrittämisen aloitimme vuonna 2010. Olen siis ikävöinyt lastani jo kuuden vuoden ajan. Neljän vuoden ajan ikävä on ollut piinaavaa ja nyt tiedän, että joudun ikävöimään häntä vielä monta vuotta lisää.

Ikävä on joskus konkreettista ja hyvin fyysistä tyhjän sylin tuntua. Vielä useammin se on erilaisia tilanteita ja tapahtumia, joissa ajattelee ja kuvittelee, kuinka lapsi voisi olla mukana. Mitä hän tekisi? Millä tavalla omaa käyttäytymistä pitäisi muuttaa? Millä tavalla läheiset toimisivat lapsen kanssa tällaisessa tilanteessa? Miltä tuntuisi pitää lasta kädestä tässä? Tässä hänet voisi ottaa syliin ja tuossa syntyisi varmasti kiukutteluhetki.

Miten jaksan odottaa vielä monta vuotta? Mistä löytää kärsivällisyyttä, positiivisuutta ja luottavaisuutta näin pitkään odottamiseen? Tietysti odotusaikaa voi täyttää kaikenlaisella mielekkäällä. Minulla on paljon mielekästä tekemistä, mutta se ei kuitenkaan ota ikävää pois.

Kommentit

Anonyymi sanoi…
Toivon teille kaikkea hyvää ja mielekästä tekemistä.

Ikävä alkaa varmaan sitten helpottamaan kun saatte lapsen syliin.
Anonyymi sanoi…
Tiedän tuon tunteen kyllä liiankin hyvin. Kun ajattelee arkea lapsen kanssa ei vain aamuin illoin, vaan ihan koko ajan. Sellaista haikeata, 'tapahtuuko meille tuollaista koskaan' tunnetta, kun katsoo muita lapsiperheitä tavallisissa touhuissaan. Uskon kuitenkin, että tällä ajalla ja näillä tuntemuksilla on oikeasti tehtävänsä, ne tekevät lapselle paikan sydämeen, auttavat valmistautumaan tulevaan ja jaksamaan ne väsymyksen hetket, kun lapsi on saapunut. Jaksat kyllä varmasti odottaa pitempään kuin uskotkaan. Jos 2008 asti lasketaan, olet ehkä kulkenut jo 2/3 taipaleesta?
Illusia sanoi…
Kiitos kommenteistann ja toiveista!

On oikeastaan aika huojentavaa ajatella, että ehkä 2/3 on jo takana. Ei koko mennyt kuusivuotinen ole aivan niin kamalakaan ollut.

Ja jaksanhan minä. Minähän teen ja olen jo tehnyt lapseni puolesta vaikka mitä.
Inkeri sanoi…
Jos bussi on myöhässä tai kassajonot on pitkät tai treffikumppani tulee puolituntia myöhässä, ei se ole kivaa. Odottaminen on asiassa kuin asiassa tympeää, varsinkin jos odotusaika venyy, odotukseen liittyy epävarmuuden tunteita ja odotukseen alkaa väsymään. Voimia odotteluun. Onneksi tosiaan olet jo todennäköisesti voiton puolella.
Illusia sanoi…
Totta! Odottaminen on aina tuskaista. Silloin aika kuluu hitaammin. Siksi täytyy yrittää löytää mielekästä tekemistä ja toivoa, että aika kuluisi nopeasti. Toisaalta se on kyllä omituinen toive. Usein ajan nopeaa kulumista tulee vain kauhisteltua.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…