Siirry pääsisältöön

Miksi se ei ole ihanaa? Ikävä

Minulle adoption raastavin murheellinen puoli on valtava ikävä. Olen aina tiennyt haluavani lapsen. Aloin itse toivoa lasta vuonna 2008 ja yrittämisen aloitimme vuonna 2010. Olen siis ikävöinyt lastani jo kuuden vuoden ajan. Neljän vuoden ajan ikävä on ollut piinaavaa ja nyt tiedän, että joudun ikävöimään häntä vielä monta vuotta lisää.

Ikävä on joskus konkreettista ja hyvin fyysistä tyhjän sylin tuntua. Vielä useammin se on erilaisia tilanteita ja tapahtumia, joissa ajattelee ja kuvittelee, kuinka lapsi voisi olla mukana. Mitä hän tekisi? Millä tavalla omaa käyttäytymistä pitäisi muuttaa? Millä tavalla läheiset toimisivat lapsen kanssa tällaisessa tilanteessa? Miltä tuntuisi pitää lasta kädestä tässä? Tässä hänet voisi ottaa syliin ja tuossa syntyisi varmasti kiukutteluhetki.

Miten jaksan odottaa vielä monta vuotta? Mistä löytää kärsivällisyyttä, positiivisuutta ja luottavaisuutta näin pitkään odottamiseen? Tietysti odotusaikaa voi täyttää kaikenlaisella mielekkäällä. Minulla on paljon mielekästä tekemistä, mutta se ei kuitenkaan ota ikävää pois.

Kommentit

Anonyymi sanoi…
Toivon teille kaikkea hyvää ja mielekästä tekemistä.

Ikävä alkaa varmaan sitten helpottamaan kun saatte lapsen syliin.
Anonyymi sanoi…
Tiedän tuon tunteen kyllä liiankin hyvin. Kun ajattelee arkea lapsen kanssa ei vain aamuin illoin, vaan ihan koko ajan. Sellaista haikeata, 'tapahtuuko meille tuollaista koskaan' tunnetta, kun katsoo muita lapsiperheitä tavallisissa touhuissaan. Uskon kuitenkin, että tällä ajalla ja näillä tuntemuksilla on oikeasti tehtävänsä, ne tekevät lapselle paikan sydämeen, auttavat valmistautumaan tulevaan ja jaksamaan ne väsymyksen hetket, kun lapsi on saapunut. Jaksat kyllä varmasti odottaa pitempään kuin uskotkaan. Jos 2008 asti lasketaan, olet ehkä kulkenut jo 2/3 taipaleesta?
Illusia sanoi…
Kiitos kommenteistann ja toiveista!

On oikeastaan aika huojentavaa ajatella, että ehkä 2/3 on jo takana. Ei koko mennyt kuusivuotinen ole aivan niin kamalakaan ollut.

Ja jaksanhan minä. Minähän teen ja olen jo tehnyt lapseni puolesta vaikka mitä.
Inkeri sanoi…
Jos bussi on myöhässä tai kassajonot on pitkät tai treffikumppani tulee puolituntia myöhässä, ei se ole kivaa. Odottaminen on asiassa kuin asiassa tympeää, varsinkin jos odotusaika venyy, odotukseen liittyy epävarmuuden tunteita ja odotukseen alkaa väsymään. Voimia odotteluun. Onneksi tosiaan olet jo todennäköisesti voiton puolella.
Illusia sanoi…
Totta! Odottaminen on aina tuskaista. Silloin aika kuluu hitaammin. Siksi täytyy yrittää löytää mielekästä tekemistä ja toivoa, että aika kuluisi nopeasti. Toisaalta se on kyllä omituinen toive. Usein ajan nopeaa kulumista tulee vain kauhisteltua.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…