Siirry pääsisältöön

Tilaa ajatuksille

Aamulla pyöräilin joogailemaan ja koska päätin palatessani poiketa uimarannalla, jätin puhelimeni ja sitä myötä tapani kuunnella Yle Areenaa kotiin. Polkiessani huomasin yhtäkkiä ehtineeni ajatella vaikka mitä. Sitten ajattelin sitä, miksi ajattelin yhtäkkiä niin paljon ja tajusin, että se johtuu siitä, että korvissani ei kuulu kenenkään muun ajatuksia ja puhetta. Yhtäkkiä minulla oli tilaa ajatuksille.

Opin pakenemaan ajatuksiani ja täyttämään tyhjän tilan radio-ohjelmilla tai Netflix-sarjoilla silloin, kun kaikki tuntui paljon pahemmalta. Teki hyvää paeta ahdistusta ja ajatuksia. Minun oli pakko täyttää kaikki aikani jollakin, jotta pysyisin kasassa ja toimintakykyisenä. Sitten aloin uupua töiden ja opiskeluiden keskellä. Tarvitsin taas jotain, joka pitäisi ajatukset hallinnassa, koska muuten tekemättömien asioiden määrä olisi suistanut minut unettomuuteen ja työkyvyttömyyteen.

Niin siitä tuli tapa. En enää osaa vain kävellä ja ajatella omiani. Enkä oikein meinaa uskaltaakaan. Ajatus liiasta ajattelutilasta tuntuu ahdistavalta. Niinpä kännykkä vilahtaa esiin taskusta heti, kun tuntuu, että aikaa on.

Ajatteleminen pyöräillessä tuntui oudolta. Ei aivan mukavalta, mutta ei aivan ahdistavaltakaan. Tarpeelliselta kyllä. En uskalla tehdä radikaalia muutosta (Sitä paitsi rakastan kaikkia niitä ihania radio-ohjelmia, joita minulla on tapana kuunnella!), mutta aion lisätä aikaa ajatuksille. Aion joskus mennä lenkille ilman kuulokkeita korvillani ja aion toisenkin kerran ehtiä ajattelemaan pyöräillessäni. 

Pyöräilyn, joogan ja ajattelemisen jälkeen uiminen rauhallisella järvellä tuntui taivaalliselta! Tällaisia aamunaloituksia voisin harrastaa enemmänkin.

Kommentit

Anonyymi sanoi…
Kirjoituksesi nosti hymyn huulilleni, koska olet tavoittanut jotain minulle hyvin tavanomaista ja tärkeää. Minulla on ollut pitkään tapana harrastaa ajattelemista, mikä on kaveriporukassa ollut jo pieni vitsikin. On hienoa antaa omien ajatusten vaeltaa juuri niitä polkuja, mitä niiden on tarkoituskin kulkea; sekoittaa joukkoon sopivasti haaveita, pelkoja ja todellisuutta. Suomenkielinen sana "ajattelu" ei kuvaa tuota tilaa yhtä hyvin kuin englannin kielen "daydreaming". Ajatuspolkujen kulkeminen nostaa hyvin usein tunteita pintaan, niin hyvässä kuin pahassakin, mutta se kannattaa. Itse luotan siihen, että mieleni tietää, mikä minulle on hyvästä ja se kertoo minulle ratkaisut. Pitkän pitkä kävelylenkki poissa ihmisten ilmoilta (jotta tunteet saavat tulla, jos ovat tullakseen) ja aina olo on parempi kuin lähtiessä.
Illusia sanoi…
Tosiaankin! Mutta miksi sitä tulee tehstyä niin kamalan harvoin? Minulle käy valitettavan usein myös niin, että saan itseni peloteltua ja stressattua ajatuksieni kautta. Alan kuvitella, kuinka asiat voivat mennä pieleen ja sitten olenkin jo ihan paniikissa. Siksi kai yritän hillitä ajatuksiani täyttämällä korvat koko ajan.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…