Siirry pääsisältöön

Lentokoneessa

Pari viikkoa sitten lensin lomalentokoneessa, jossa oli paljon pieniä lapsia. Aloin miettiä, millainen on meidän lapsemme ensimmäinen lentomatka. Häntä pelottaa varmasti aivan kamalasti. Eihän hän vielä tunne meitäkään kunnolla. Kummankohan sylissä hän istuu, kun kone nousee ilmaan? Mitä kaikkea meidän täytyy tajuta pakata mukaan? Kuinka ihmeessä hän jaksaa matkustaa niin pitkän matkan niin pienenä? Kuinkakohan vaipanvaihto lentokoneen pienessä vessassa onnistuu? Mitä hän syö matkalla?

Ja sitten tulemme Suomeen. Paikkaan, joka tuoksuu ja tuntuu iholla erilaiselta. Hän tulee uuteen kotiinsa ensimmäistä kertaa ja me palaamme omaan kotiimme vihdoinkin lapsemme kanssa. Hänen elämänsä mullistuu ja meidän elämämme mullistuu. Se on yhtaikaa niin onnellinen ja niin pelottava ajatus.

Kommentit

Cecilia83 sanoi…
Kiitos hyvin kirjoitetusta blogistasi! Luin äskettäin jotain aiempia postauksiasi ja äimistelin muutamia kommentteja, joita olit saanut. Järkkyä, ettei adoptio-odotuksen aikana saisi muka tuntea kaikenlaista, surua ja jännitystä, pelkoa, kateutta, epävarmuutta jne. koska ne kertoisivat siitä, ettei ole valmis lapsen tuloon. Voi hyvänen aika! Eikö neuvontavaihe olekin juuri siksi, että silloin pannaan tunneprosessit liikkeelle ja käydään kaikkia tunteita läpi? Vaatii rohkeutta antaa kaikkien niiden tulla, ja vielä kirjoittaa näistä julkisesti.

Raskausaikakin kestää 9kk, ja on varmaan päivänselvää, että aniharva ekaa kertaa raskaaksi tuleva olisi valmis äidiksi vaikka kuukaudessa tai kahdessa, vaan tarvitsee kyllä sen koko odotusajan, ja äidiksi tulo on silti yllätys, joinakin hetkinä taatusti pettymys, katumus, pelastus ja suunnaton ilo ja onni. Vanhemmuus on matka, jota kuljetaan myös yhdessä lapsen kanssa.
Illusia sanoi…
Kiitos kommentistasi ja rohkaisusta tunteiden tuntemiseen ja niistä kirjoittamiseen. Minustakin se on tärkeää ja sen vuoksi yritän olla vahva ja pitää kiinni oikeudestani tuntea kaikenlaisia tunteita.
Inkeri sanoi…
Voin kuinka mukavia pätkiä olet kirjoitellut <3, paitsi tuo viivytys tietenkin. :)

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…