Siirry pääsisältöön

Lentokoneessa

Pari viikkoa sitten lensin lomalentokoneessa, jossa oli paljon pieniä lapsia. Aloin miettiä, millainen on meidän lapsemme ensimmäinen lentomatka. Häntä pelottaa varmasti aivan kamalasti. Eihän hän vielä tunne meitäkään kunnolla. Kummankohan sylissä hän istuu, kun kone nousee ilmaan? Mitä kaikkea meidän täytyy tajuta pakata mukaan? Kuinka ihmeessä hän jaksaa matkustaa niin pitkän matkan niin pienenä? Kuinkakohan vaipanvaihto lentokoneen pienessä vessassa onnistuu? Mitä hän syö matkalla?

Ja sitten tulemme Suomeen. Paikkaan, joka tuoksuu ja tuntuu iholla erilaiselta. Hän tulee uuteen kotiinsa ensimmäistä kertaa ja me palaamme omaan kotiimme vihdoinkin lapsemme kanssa. Hänen elämänsä mullistuu ja meidän elämämme mullistuu. Se on yhtaikaa niin onnellinen ja niin pelottava ajatus.

Kommentit

Cecilia83 sanoi…
Kiitos hyvin kirjoitetusta blogistasi! Luin äskettäin jotain aiempia postauksiasi ja äimistelin muutamia kommentteja, joita olit saanut. Järkkyä, ettei adoptio-odotuksen aikana saisi muka tuntea kaikenlaista, surua ja jännitystä, pelkoa, kateutta, epävarmuutta jne. koska ne kertoisivat siitä, ettei ole valmis lapsen tuloon. Voi hyvänen aika! Eikö neuvontavaihe olekin juuri siksi, että silloin pannaan tunneprosessit liikkeelle ja käydään kaikkia tunteita läpi? Vaatii rohkeutta antaa kaikkien niiden tulla, ja vielä kirjoittaa näistä julkisesti.

Raskausaikakin kestää 9kk, ja on varmaan päivänselvää, että aniharva ekaa kertaa raskaaksi tuleva olisi valmis äidiksi vaikka kuukaudessa tai kahdessa, vaan tarvitsee kyllä sen koko odotusajan, ja äidiksi tulo on silti yllätys, joinakin hetkinä taatusti pettymys, katumus, pelastus ja suunnaton ilo ja onni. Vanhemmuus on matka, jota kuljetaan myös yhdessä lapsen kanssa.
Illusia sanoi…
Kiitos kommentistasi ja rohkaisusta tunteiden tuntemiseen ja niistä kirjoittamiseen. Minustakin se on tärkeää ja sen vuoksi yritän olla vahva ja pitää kiinni oikeudestani tuntea kaikenlaisia tunteita.
Inkeri sanoi…
Voin kuinka mukavia pätkiä olet kirjoitellut <3, paitsi tuo viivytys tietenkin. :)

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…