Siirry pääsisältöön

Viivytyksiä

Näin unta. Siinä saimme yhtäkkiä tietää, että meidän pitää lähteä hakemaan lasta viikon päästä. Olin paniikissa. Kuinka voisimme alkaa näin yhtäkkiä vanhemmiksi? Emme me ole vielä valmiita. Ei kotikaan ole vielä valmis. Ei meillä ole vielä mitään tavaroita lapselle. Sanoin miehelleni, että tajuaako hän minun äitiyslomani alkavan viikon päästä. Kun sanoin sen, tulin äärettömän onnelliseksi. Minä olen ihan kohta äitiyslomalla. Minulle tulee ihan kohta lapsi. Mutta emmehän ole vielä edes suorittaneet neuvontaa loppuun.

Todellisuudessa meille soitettiin. Sosiaalityöntekijämme on sairauslomalla näillä näkymin lokakuuhun saakka. Ensi viikolle suunniteltu neuvontakäynti ei siis toteudu. Jatkosta saamme tietää myöhemmin. Ehkä tapaamme jonkun toisen ihmisen tai ehkä joudumme odottamaan. Meille soitetaan. Turhauttavaa.

Kommentit

Anonyymi sanoi…
Olen odottanut, että milloin alan näkemään unia lapsen saamisesta. Olen toki lapsen hoitamisesta nähnyt unia, mutta ne lapset eivät ole olleet minun vaan jonkun sukulaisen lapsi.

Zempit neuvonta-aikaan. Meillä neuvonta on ohi. Seuraavana on kotiselvityksen koonti ja hakemuksen jättäminen. Meillä on haussa kotimainen lapsi.
Neuvonta-aika on ollut toisaalta nopea, mutta toisaalta tavattoman pitkä. Tuntuu, että tätä aikaa on eletty jo vuosia, vaikka vuosi sitten olimme ensimmäisessä neuvonnassa.
Illusia sanoi…
Kiitos tsempeistä! Samanlaiset tunteet minullakin on tuosta pituudesta. Me olemme puolivälissä ja toisaalta aika on mennyt tosi nopeasti. Harmi vaan, jos se nyt viivästyy lisää tuon sairastumisen vuoksi. Lokakuussa meillä jo tulee vuosi neuvonnassa.
Anonyymi sanoi…
Harmi Illusia. Tosi turhauttavaa. Luulisin kuitenkin että yrittävät laittaa homman pakettiin nopeasti sitten lokakuussa, voittehan sanoa että tässä on mennyt monta kuukautta ja olette sen aikana ehtineet prosessoimaan asiaa eli aika ei ole mennyt hukkaan. Ja onhan se tottakin varmaan. Meille sattui myös pieniä venymisiä (1kk sos tt sairastuminen, 1kk meni lupahakemuksen lähettämiseen valviraan, 3kk meistä riippumatonta säätöä maavalinnan kanssa luvan jälkeen), kaikki tuntui todella turhauttavalta kun on itsestä riippumatonta, mutta ehkä sitten aika junnaamista pitkässä juoksussa. Nyt olen vähän jo oppinut katsomaan asian positiivistakin puolta, ehkä tämä kärsivällisyyskoulu palkitaan sitten kun lapsi tulee, jaksaa paremmin edetä lapsen tahdissa kun on vähän oppinut päästämään irti ja antautua vietäväksi. Vaikeata sen opettelu on.
En ole muuten vielä kertaakaan nähnyt unta lapsen nimeämisestä tai hakureissusta, vaikka adoprosessia takana jo 2.5v. Mielenkiintoista, milloin sitä uskaltautuu uneksimaan.
Illusia sanoi…
Kiitos kommentistasi! Ihan totta. Kärsivällisyyttä tässä ainakin joutuu opiskelemaan. Vielä ei ole kuulunut Pelasta yhtään mitään. Täytyy varmaan soitella sinne, jos ei piakkoin ala mitään kuulumaan.

Tuo unijuttu on jännä. Mikäköhän niitä aiheuttaa?

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…