Siirry pääsisältöön

Viivytyksiä

Näin unta. Siinä saimme yhtäkkiä tietää, että meidän pitää lähteä hakemaan lasta viikon päästä. Olin paniikissa. Kuinka voisimme alkaa näin yhtäkkiä vanhemmiksi? Emme me ole vielä valmiita. Ei kotikaan ole vielä valmis. Ei meillä ole vielä mitään tavaroita lapselle. Sanoin miehelleni, että tajuaako hän minun äitiyslomani alkavan viikon päästä. Kun sanoin sen, tulin äärettömän onnelliseksi. Minä olen ihan kohta äitiyslomalla. Minulle tulee ihan kohta lapsi. Mutta emmehän ole vielä edes suorittaneet neuvontaa loppuun.

Todellisuudessa meille soitettiin. Sosiaalityöntekijämme on sairauslomalla näillä näkymin lokakuuhun saakka. Ensi viikolle suunniteltu neuvontakäynti ei siis toteudu. Jatkosta saamme tietää myöhemmin. Ehkä tapaamme jonkun toisen ihmisen tai ehkä joudumme odottamaan. Meille soitetaan. Turhauttavaa.

Kommentit

Anonyymi sanoi…
Olen odottanut, että milloin alan näkemään unia lapsen saamisesta. Olen toki lapsen hoitamisesta nähnyt unia, mutta ne lapset eivät ole olleet minun vaan jonkun sukulaisen lapsi.

Zempit neuvonta-aikaan. Meillä neuvonta on ohi. Seuraavana on kotiselvityksen koonti ja hakemuksen jättäminen. Meillä on haussa kotimainen lapsi.
Neuvonta-aika on ollut toisaalta nopea, mutta toisaalta tavattoman pitkä. Tuntuu, että tätä aikaa on eletty jo vuosia, vaikka vuosi sitten olimme ensimmäisessä neuvonnassa.
Illusia sanoi…
Kiitos tsempeistä! Samanlaiset tunteet minullakin on tuosta pituudesta. Me olemme puolivälissä ja toisaalta aika on mennyt tosi nopeasti. Harmi vaan, jos se nyt viivästyy lisää tuon sairastumisen vuoksi. Lokakuussa meillä jo tulee vuosi neuvonnassa.
Anonyymi sanoi…
Harmi Illusia. Tosi turhauttavaa. Luulisin kuitenkin että yrittävät laittaa homman pakettiin nopeasti sitten lokakuussa, voittehan sanoa että tässä on mennyt monta kuukautta ja olette sen aikana ehtineet prosessoimaan asiaa eli aika ei ole mennyt hukkaan. Ja onhan se tottakin varmaan. Meille sattui myös pieniä venymisiä (1kk sos tt sairastuminen, 1kk meni lupahakemuksen lähettämiseen valviraan, 3kk meistä riippumatonta säätöä maavalinnan kanssa luvan jälkeen), kaikki tuntui todella turhauttavalta kun on itsestä riippumatonta, mutta ehkä sitten aika junnaamista pitkässä juoksussa. Nyt olen vähän jo oppinut katsomaan asian positiivistakin puolta, ehkä tämä kärsivällisyyskoulu palkitaan sitten kun lapsi tulee, jaksaa paremmin edetä lapsen tahdissa kun on vähän oppinut päästämään irti ja antautua vietäväksi. Vaikeata sen opettelu on.
En ole muuten vielä kertaakaan nähnyt unta lapsen nimeämisestä tai hakureissusta, vaikka adoprosessia takana jo 2.5v. Mielenkiintoista, milloin sitä uskaltautuu uneksimaan.
Illusia sanoi…
Kiitos kommentistasi! Ihan totta. Kärsivällisyyttä tässä ainakin joutuu opiskelemaan. Vielä ei ole kuulunut Pelasta yhtään mitään. Täytyy varmaan soitella sinne, jos ei piakkoin ala mitään kuulumaan.

Tuo unijuttu on jännä. Mikäköhän niitä aiheuttaa?

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…