Sivun näyttöjä yhteensä

sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Adoption teemaviikko, 1. osa

Kotitehtävät. Aiheena menetykset eikä minulla olisi ollenkaan voimia alkaa vastaamaan kysymyksiin. En halua käsitellä elämäni vaikeita asioita juurin nyt. Juuri tällä viikolla, kun se sattuu sosiaalityöntekijälle sopimaan. Minulle se ei nyt sopisi, olen ihan liian väsynyt kaivamaan kaikkia suruja esiin. Kuitenkin on pakko. Ei voi siirtää, koska se siirtyisi niin kauas. Ei voi jättää tekemättä.

perjantai 26. syyskuuta 2014

Vihaan viikonloppuja

Viikonloput ovat minulle nykyisin ahdistavia, surullisia ja ankeita hetkiä. Vihaan sitä, että olen viikonloppuisin niin väsynyt. Vihaan sitä, että mieheni harrastus vie viikonlopun yhdessäolosta paljon aikaa ja minä joudun aina joustamaan omien menojeni kanssa, että ehtisimme viettää edes vähän aikaa yhdessä. Vihaan sitä, että lapsen saaneet ystäväni viettävät viikonloppuisin täyttä perhe-elämää eikä minulla ole koskaan seuraa. Vihaan sitä, että minun pitäisi aina olla se aktiivinen osapuoli, jos haluan, että jotain tapahtuisi. Vihaan sitä, että olen aina viikonloppuisin alakuloinen ja vihainen. Olisipa jo maanantai ja voisin taas hukata itseni kiireisen työviikon keskelle.

lauantai 20. syyskuuta 2014

Kipupäivä

Mirena-kierukan kanssa eläminen on sujunut toistaiseksi hyvin. Kierukka asennettiin toukokuussa ja nyt minulla on periaatteessa luonnollista rytmiä noudattava luonnollisen oloinen kierto melkein ilman ongelmia. Kierukan kanssa kierto tuntuu sillä tavalla luonnolliselta, että kierron puolivälissä on aina pieniä ovulaatiotuntemuksia, joita seuraa tissikipu ja sitä puolestaan pienen piei vuoto. Kierto on asettunut aika lailla luonnolliseen rytmiini.

Eilinen oli kuitenkin erilainen. Aamulla koiran kanssa kävellessäni vatsaa alkoi jomottaa oikein kunnolla ja jouduinkin kääntymään lenkiltä takaisin kotiin, jotta saisin otettua särkylääkkeen. Päivä meni särkylääkkeen voimalla oikein mukavasti, mutta illalla kivut taas palasivat ja illan makasinkin sitten lattialla lämpöpussi vatsan päällä. Kovalla pinnalla makaaminen on minulle paras tapa selvitä kipujen kanssa. Siinä pystyy samalla vähän liikkumaan ja venyttelemään kivun jäykistämiä lihaksia.

Yöksi napattu särkylääke onneksi takasi kuitenkin ihan hyvät yöunet enkä tänään ole vielä ottanut särkylääkettä. Näyttää siis siltä, että kipu ei jatku tämän pidempään.

Oli se kuitenkin lohdutonta. Heti alkoi pelottaa, että se alkaa taas. Täytyy muistaa tästäkin mainita, kun menen polille jälkitarkistukseen.


tiistai 16. syyskuuta 2014

Yksinäistä

Olen tuntenut oloni yksinäiseksi viime aikoina. Mies asustaa viikot toisella paikkakunnalla ja viettää viikonloppunakin paljon aikaa harrastuksen parissa. Olemme kyllä keskustelleen asiasta hänen kanssaan, mutta keskustelu ei ole tuottanut tulosta. Ei hän varmaankaan aivan tajua, kuinka kärsin yksinäisyydestä. Hän ei kaipaa samalla tavalla ympärilleen ihmisten seuraa.

Kaipaan myös ystäviäni todella paljon. Elämäntilanteet ajavat kaikkia kiireisiksi ja yhteistä aikaa on hankala järjestää. Lapsettomuuden ollessa akuuteimmillaan sain paljon tukea ystäviltäni, mutta nyt en enää oikein kykene keskustelemaan kenenkään kanssa. On vaikea ottaa asiaa puheeksi, kun ongelma ei enää ole niin konkreettinen, vaan kyse on enemmänkin tyytymättömyydestä nykyiseen elämään.

Autan paljon erästä läheistäni. Se on tärkeää ja autan häntä mielelläni. Samalla minulla on kuitenkin herännyt kamala ajatus siitä, että en itse tahdo löytää apua. Kuinka minulle käy, jos en enää jaksa ja pärjää yksinäni? Ottaako joku minusta kopin vai onko minun vain kestettävä yksin?

Olen tyytymätön moneen asiaan elämässäni, mutta en oikein tiedä, kuinka muuttaa näitä asioita ja kuinka jaksaa kärsivällisesti odottaa, että ne muuttuvat. En myöskään osaa pyytää apua. Ei minulla ole mitään konkreettista avuntarvetta. Koen vain joutuvani pärjäämään kamalan yksin.

Pelkään myös kyllästyttäväni kaikki. Kyllästyttäväni mieheni jatkuvalla ruikuttamisellani. En osaa pukea tyytymättömyyttäni rakentavaksi keskusteluksi. Minusta tuntuu turhauttavalta purkaa tätä asiaa tänne blogiinkaan. Ei kai kukaan jaksa näitä ruikutuksiani lukea. Taas on asiat huonosti ja vieläkin ne ovat huonosti ja aina vain huonosti menee. Kuka sellaista jaksaa lukea? Ketä sellainen jaksaa kiinnostaa?

torstai 11. syyskuuta 2014

Ei, se on vain läskiä

"Oletko sinä raskaana?"
"Aivan varmasti olet. Et vain meinaa kertoa."
"Olen jo pitkään katsonut."
"Mitäs täällä on?"

Minun kropassani lihominen näkyy aina suoraan pömpössä. En liho sillä tavalla kivan tasaisesti joka puolelta. Vatsa vain kasvaa ja pyöristyy. Ylimääräistä ei ole kamalan montaa kiloa. Kymmenen kilon pudotus riittää minulle oikein hyvin. Jonkin verran tipahti viime syksynä, mutta sain menetyksen takaisin istuessani väsyneenä opiskeluhommien edessä koko kevään.

Suurimman osan ajasta olen ihan sinut kroppani kanssa ja minulla riittää kärsivällisyyttä odottaa, että elämäntapamuutos tekee kropasta timmimmän. En jaksa mitään kuureja. Nyt minulla on taas aikaa liikkua ja uskon vakaasti, että se riittää. Se ei vain ole kovin nopeaa.

Sitten kuulen liian lyhyessä ajassa liian monta raskausepäilyä. Minusta tulee kärsimätön ja vainoharhainen. Mietin koko ajan, kuka nyt pohtii mahdollista raskauttani.

Usein kysyjä on aikuinen, mutta vielä useammin se on lapsi. Lapset ovat vaikeita. Aikuisille voi suuttua tuollaisista epäkohteliaisuuksista. Aikuisille voi vastata napakasti takaisin. Lapselle ei voi. Lasta täytyy ymmärtää eikä hänelle yleensä voi edes selittää. Toisaalta lasten raskauspohdinnoilla ei ole niin paljon väliä, mutta se saa minut miettimään, kuinka moni aikuinen vahtii vatsanseutuani, muttei uskalla kysyä.

"Ei, se on vain läskiä." Paska, paska kroppa.

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Jatkuuhan se

Uusi sosiaalityöntekijä soitti. Tapaaminen on vasta lokakuussa, joten kyllä tästä puolen vuoden tauko tuli. Puhelimessa hän vaikutti oikein mukavalta. Sen suhteen tunnelmat ovat siis hyvät.

torstai 4. syyskuuta 2014

Takaisin surulliseksi

Ensin kaikki tuntui olevan hyvin. Tuntui siltä, että olen toipunut eikä tämä lapsettomuusasia enää tunnu juuri ollenkaan pahalta. Tunsin olevani toipunut. Sitten se yhtäkkiä iski takaisin. Tiedän laukaisevan tekijänkin. Katsoin maanantaina Iholla-sarjan ensimmäistä jaksoa, jossa Yrjänä tilitti lapsettoman tunteita. Se tuntui. Itkeä tihrustelin ohjelmaa katsoessani. Jotenkin ne tunteet pääsivät palaamaan mieleen.

Tänään suru sai jatkoa. Luin töissä kahvitunnilla päivän Hesaria, jossa oli artikkeli lapsettomuudesta. Ehdin lukea vain pienen pätkän, kunnes huomasin surun hyökyvän esiin. Minun oli paettava omaan yksinäisyyteeni kirjoittamaan tätä postausta blogiini. Sitten krään itseni takaisin kasaan ja jatkan töitäni.

Suru on taas erilaista kuin ennen. Tavallaan suren sen Illusian puolesta, joka joutui elämään noin kamalan asian keskellä. Tavallaan en sure itseäni, vaan menneisyyden itseäni. Se tuntuu epätodelliselta. Välillä jopa ihmettelen, kuinka oikein onnistuin selviämään siitä kaikesta hengissä.

Suru tuntuu myös hyvältä. Tuntuu siltä, että nyt minulla on ehkä voimia surra taas vähän. Itku hoitaa ja puhdistaakin. Antaa sen siis tulla. Pysyisi nyt kuitenkin poissa työpäivän ajan.