Siirry pääsisältöön

Ei, se on vain läskiä

"Oletko sinä raskaana?"
"Aivan varmasti olet. Et vain meinaa kertoa."
"Olen jo pitkään katsonut."
"Mitäs täällä on?"

Minun kropassani lihominen näkyy aina suoraan pömpössä. En liho sillä tavalla kivan tasaisesti joka puolelta. Vatsa vain kasvaa ja pyöristyy. Ylimääräistä ei ole kamalan montaa kiloa. Kymmenen kilon pudotus riittää minulle oikein hyvin. Jonkin verran tipahti viime syksynä, mutta sain menetyksen takaisin istuessani väsyneenä opiskeluhommien edessä koko kevään.

Suurimman osan ajasta olen ihan sinut kroppani kanssa ja minulla riittää kärsivällisyyttä odottaa, että elämäntapamuutos tekee kropasta timmimmän. En jaksa mitään kuureja. Nyt minulla on taas aikaa liikkua ja uskon vakaasti, että se riittää. Se ei vain ole kovin nopeaa.

Sitten kuulen liian lyhyessä ajassa liian monta raskausepäilyä. Minusta tulee kärsimätön ja vainoharhainen. Mietin koko ajan, kuka nyt pohtii mahdollista raskauttani.

Usein kysyjä on aikuinen, mutta vielä useammin se on lapsi. Lapset ovat vaikeita. Aikuisille voi suuttua tuollaisista epäkohteliaisuuksista. Aikuisille voi vastata napakasti takaisin. Lapselle ei voi. Lasta täytyy ymmärtää eikä hänelle yleensä voi edes selittää. Toisaalta lasten raskauspohdinnoilla ei ole niin paljon väliä, mutta se saa minut miettimään, kuinka moni aikuinen vahtii vatsanseutuani, muttei uskalla kysyä.

"Ei, se on vain läskiä." Paska, paska kroppa.

Kommentit

Anonyymi sanoi…
Minullekin kertyy nykyään, hoitojen jälkeen, vatsan seudulle ylimääräistä. Se tuntuu niin epäreilulta... mieluummin ottaisin isot reidet, koska niistä ei kukaan kysele, että onkos syöty vähän liikaa Fazerin sinistä!

Ehkä lapsillekin on hyvä opettaa, että kanssaihmisten ulkonäköä ei ole useinkaan kohteliasta kommentoida?
Anonyymi sanoi…
Ite olen onneksi pysynyt suht mitoissa, mutta olen tullut tosi herkäksi sen suhteen, etten ensimmäisenä ole pukemassa esim. empirelinjaista löysää tunikaa päälle. Joku hypersensitiivinen itsesuojelutaktiikka, ettei vaan loisi raskausmaha vaikutelmaa. :D
Anonyymi sanoi…
"Ihan kuin olisit hieman pyöristynyt". Argh, saisivat tuijotella omia mahanahkojaan. Esimerkiksi endometrioosi voi turvottaa vatsan tosi pyöreäksi. En myöskään nauti kehotuksista saada lisää lihaa luiden ympärille. Ei se lisääntymiskykyni sillä parane. Missä ihmisten käytöstavat?
Illusia sanoi…
On se kyllä hämmästyttävää. Itse olen sellainen, että en huomaa ihmisten kropan muutoksia ennen kuin esimerkiksi raskaus on todella selkeä. Siksikin ahdistaa, että jotkut ottavat elämäntyökseen toisen vartalon tarkkailemisen.

Endometrioosi turvottaa tosiaan aika paljon. Siis nykyäänkin, kun minulla ei ole enää varsinaisia menkkoja. Hormonihoidotkin turvottavat puhumattakaan itse ivf-hoidoista. Hankala elämäntilannekin turvottaa. Kaiken vaikean keskellä ei aina jaksa huolehtia itsestä tarpeeksi paljon. Jokaisessa tapauksessa huomion vetäminen kroppaan on kurjaa.

Lasten kanssa se on vaikeaa. Jos joku lapsi kysyy, olenko raskaana, en mielelläni vetäisi siihen mukaan läskikeskustelua. Minusta on nimittäin tärkeää, ettei lasten kanssa käydä keskustelua vartalon epäkohdista. Toki on eri asia, jos joku kommentoi oikeasti läskeistä, mutta eivät lapset niin yleensä tee.
Sara sanoi…
Voih, kylläpä on ikävää käytöstä. Uteleville aikuisille voi tottavie sanoa suorat sanat, ja kyllä mielestäni vanhemmatkin voivat opettaa lapsilleen, että toisen ulkonäöstä kyseleminen ei ole hyvätapaista.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…