Siirry pääsisältöön

Takaisin surulliseksi

Ensin kaikki tuntui olevan hyvin. Tuntui siltä, että olen toipunut eikä tämä lapsettomuusasia enää tunnu juuri ollenkaan pahalta. Tunsin olevani toipunut. Sitten se yhtäkkiä iski takaisin. Tiedän laukaisevan tekijänkin. Katsoin maanantaina Iholla-sarjan ensimmäistä jaksoa, jossa Yrjänä tilitti lapsettoman tunteita. Se tuntui. Itkeä tihrustelin ohjelmaa katsoessani. Jotenkin ne tunteet pääsivät palaamaan mieleen.

Tänään suru sai jatkoa. Luin töissä kahvitunnilla päivän Hesaria, jossa oli artikkeli lapsettomuudesta. Ehdin lukea vain pienen pätkän, kunnes huomasin surun hyökyvän esiin. Minun oli paettava omaan yksinäisyyteeni kirjoittamaan tätä postausta blogiini. Sitten krään itseni takaisin kasaan ja jatkan töitäni.

Suru on taas erilaista kuin ennen. Tavallaan suren sen Illusian puolesta, joka joutui elämään noin kamalan asian keskellä. Tavallaan en sure itseäni, vaan menneisyyden itseäni. Se tuntuu epätodelliselta. Välillä jopa ihmettelen, kuinka oikein onnistuin selviämään siitä kaikesta hengissä.

Suru tuntuu myös hyvältä. Tuntuu siltä, että nyt minulla on ehkä voimia surra taas vähän. Itku hoitaa ja puhdistaakin. Antaa sen siis tulla. Pysyisi nyt kuitenkin poissa työpäivän ajan.

Kommentit

Anonyymi sanoi…
Minullekin tulee tällaisia muistutuksia ajoittain, ja tuntuu taas pahalta. Surulla on monta sävyä, yksi on ikäänkuin ottaisin osaa omaan menetykseeni. Toivon sinulle syksyn kauneutta parantamaan :) On muuten ihmeellistä, miten surullisia kommentteja tällaisista artikkeleista seuraa..
Illusia sanoi…
Kiitos! Tuo on hyvin sanottu, että ottaa osaa omaan menetykseen. Juuri siltä nyt tuntuu.

Olen samaa mieltä kommenteista! Se ansaitseekin ihan oman postauksensa.
Anonyymi sanoi…
Hei!
Adoneuvonnassa minua jännitti lapsettomuudesta puhuminen, koska tiesin että keskustelut avaa taas kipeän asian ja halusin vaikuttaa siltä, että asiat oli takana ja käsitelty. Tosiasiassa neuonta ja hoidot meni osittain päällekkäin ja asia oli todellakin pinnalla vielä, vaikka kipein vaihe olikin ohitettu. Sos tt sanoi jotenkin fiksusti että voi olla että asia ei ole koskaan käsitelty kokonaan loppuun, aina tulee eteen tilanteita jotka nostaa tunteita pintaan. Se helpotti. Ei tarvinnut pakottaa itseään reippaammaksi kuin oli. Suru tulee takaisin aaltoina, muttei varmaan enää niin syvänä ja mustana kuin ennen. Suunta on ainakin parempi...
Illusia sanoi…
Niinhän se on. Ei näissä asioissa ole selkeää alkua ja loppua. Suru nousee toisinaan pintaan, vaikka kaikki olisikin jo ihan hyvin. Silloin on vain surtava.
EM sanoi…
Hei,
Tässä kohtaa on jo avattava suunsa ja kommentoitava. Selaan tässä blogiasi ja en malta pysähtyä lukemaan rauhassa -teen sen kyllä vielä.
Kirjoitat kauniisti ja rehellisesti. Olen myös ylpeä sinusta ja osallistumisestasi valokuvaprojektiin. Olen selannut blogiasi joskus aiemmin, mutta tuon myötä nyt enemmän.
Tässä kohtaa tuo suru ja sen nouseminen esiin sai taas huoahtamaan: joku ymmärtää. Joku muukin käy läpi ajatuksia, joita itsekin. Joiden vuoksi koen itseni niin yksinäiseksi välillä jopa mieheni seurassa.
Kiitos blogistasi. Toivon teille kaikkea hyvää elämäänne ja odotukseen ja lapsen saamiseen. <3
Illusia sanoi…
Kiitos paljon lämmittävistä sanoista! Hienoa, että minun sanani antavat sinulle jotain.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…