Siirry pääsisältöön

Takaisin surulliseksi

Ensin kaikki tuntui olevan hyvin. Tuntui siltä, että olen toipunut eikä tämä lapsettomuusasia enää tunnu juuri ollenkaan pahalta. Tunsin olevani toipunut. Sitten se yhtäkkiä iski takaisin. Tiedän laukaisevan tekijänkin. Katsoin maanantaina Iholla-sarjan ensimmäistä jaksoa, jossa Yrjänä tilitti lapsettoman tunteita. Se tuntui. Itkeä tihrustelin ohjelmaa katsoessani. Jotenkin ne tunteet pääsivät palaamaan mieleen.

Tänään suru sai jatkoa. Luin töissä kahvitunnilla päivän Hesaria, jossa oli artikkeli lapsettomuudesta. Ehdin lukea vain pienen pätkän, kunnes huomasin surun hyökyvän esiin. Minun oli paettava omaan yksinäisyyteeni kirjoittamaan tätä postausta blogiini. Sitten krään itseni takaisin kasaan ja jatkan töitäni.

Suru on taas erilaista kuin ennen. Tavallaan suren sen Illusian puolesta, joka joutui elämään noin kamalan asian keskellä. Tavallaan en sure itseäni, vaan menneisyyden itseäni. Se tuntuu epätodelliselta. Välillä jopa ihmettelen, kuinka oikein onnistuin selviämään siitä kaikesta hengissä.

Suru tuntuu myös hyvältä. Tuntuu siltä, että nyt minulla on ehkä voimia surra taas vähän. Itku hoitaa ja puhdistaakin. Antaa sen siis tulla. Pysyisi nyt kuitenkin poissa työpäivän ajan.

Kommentit

Anonyymi sanoi…
Minullekin tulee tällaisia muistutuksia ajoittain, ja tuntuu taas pahalta. Surulla on monta sävyä, yksi on ikäänkuin ottaisin osaa omaan menetykseeni. Toivon sinulle syksyn kauneutta parantamaan :) On muuten ihmeellistä, miten surullisia kommentteja tällaisista artikkeleista seuraa..
Illusia sanoi…
Kiitos! Tuo on hyvin sanottu, että ottaa osaa omaan menetykseen. Juuri siltä nyt tuntuu.

Olen samaa mieltä kommenteista! Se ansaitseekin ihan oman postauksensa.
Anonyymi sanoi…
Hei!
Adoneuvonnassa minua jännitti lapsettomuudesta puhuminen, koska tiesin että keskustelut avaa taas kipeän asian ja halusin vaikuttaa siltä, että asiat oli takana ja käsitelty. Tosiasiassa neuonta ja hoidot meni osittain päällekkäin ja asia oli todellakin pinnalla vielä, vaikka kipein vaihe olikin ohitettu. Sos tt sanoi jotenkin fiksusti että voi olla että asia ei ole koskaan käsitelty kokonaan loppuun, aina tulee eteen tilanteita jotka nostaa tunteita pintaan. Se helpotti. Ei tarvinnut pakottaa itseään reippaammaksi kuin oli. Suru tulee takaisin aaltoina, muttei varmaan enää niin syvänä ja mustana kuin ennen. Suunta on ainakin parempi...
Illusia sanoi…
Niinhän se on. Ei näissä asioissa ole selkeää alkua ja loppua. Suru nousee toisinaan pintaan, vaikka kaikki olisikin jo ihan hyvin. Silloin on vain surtava.
EM sanoi…
Hei,
Tässä kohtaa on jo avattava suunsa ja kommentoitava. Selaan tässä blogiasi ja en malta pysähtyä lukemaan rauhassa -teen sen kyllä vielä.
Kirjoitat kauniisti ja rehellisesti. Olen myös ylpeä sinusta ja osallistumisestasi valokuvaprojektiin. Olen selannut blogiasi joskus aiemmin, mutta tuon myötä nyt enemmän.
Tässä kohtaa tuo suru ja sen nouseminen esiin sai taas huoahtamaan: joku ymmärtää. Joku muukin käy läpi ajatuksia, joita itsekin. Joiden vuoksi koen itseni niin yksinäiseksi välillä jopa mieheni seurassa.
Kiitos blogistasi. Toivon teille kaikkea hyvää elämäänne ja odotukseen ja lapsen saamiseen. <3
Illusia sanoi…
Kiitos paljon lämmittävistä sanoista! Hienoa, että minun sanani antavat sinulle jotain.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…