Siirry pääsisältöön

Yksinäistä

Olen tuntenut oloni yksinäiseksi viime aikoina. Mies asustaa viikot toisella paikkakunnalla ja viettää viikonloppunakin paljon aikaa harrastuksen parissa. Olemme kyllä keskustelleen asiasta hänen kanssaan, mutta keskustelu ei ole tuottanut tulosta. Ei hän varmaankaan aivan tajua, kuinka kärsin yksinäisyydestä. Hän ei kaipaa samalla tavalla ympärilleen ihmisten seuraa.

Kaipaan myös ystäviäni todella paljon. Elämäntilanteet ajavat kaikkia kiireisiksi ja yhteistä aikaa on hankala järjestää. Lapsettomuuden ollessa akuuteimmillaan sain paljon tukea ystäviltäni, mutta nyt en enää oikein kykene keskustelemaan kenenkään kanssa. On vaikea ottaa asiaa puheeksi, kun ongelma ei enää ole niin konkreettinen, vaan kyse on enemmänkin tyytymättömyydestä nykyiseen elämään.

Autan paljon erästä läheistäni. Se on tärkeää ja autan häntä mielelläni. Samalla minulla on kuitenkin herännyt kamala ajatus siitä, että en itse tahdo löytää apua. Kuinka minulle käy, jos en enää jaksa ja pärjää yksinäni? Ottaako joku minusta kopin vai onko minun vain kestettävä yksin?

Olen tyytymätön moneen asiaan elämässäni, mutta en oikein tiedä, kuinka muuttaa näitä asioita ja kuinka jaksaa kärsivällisesti odottaa, että ne muuttuvat. En myöskään osaa pyytää apua. Ei minulla ole mitään konkreettista avuntarvetta. Koen vain joutuvani pärjäämään kamalan yksin.

Pelkään myös kyllästyttäväni kaikki. Kyllästyttäväni mieheni jatkuvalla ruikuttamisellani. En osaa pukea tyytymättömyyttäni rakentavaksi keskusteluksi. Minusta tuntuu turhauttavalta purkaa tätä asiaa tänne blogiinkaan. Ei kai kukaan jaksa näitä ruikutuksiani lukea. Taas on asiat huonosti ja vieläkin ne ovat huonosti ja aina vain huonosti menee. Kuka sellaista jaksaa lukea? Ketä sellainen jaksaa kiinnostaa?

Kommentit

Minttu sanoi…
Et ole ainoa yksinäinen päällä maan. Etkä sinä ruikuta. Olet tärkeä ja tietysti saat blogiisi purkaa tunteistasi. Niin minäkin teen usein. Jaksamista, vaikka en sinua tunnekkaan. <3
Anonyymi sanoi…
Et ole ainoa yksin suruissaan talsiva. Kuljette varmaan lapsettomuuden suruprosessin vaiheita eri tahtiin miehesi kanssa, ja se lisää taakkaa ja yksinäisyyden tunnetta. Kyllä se aikanaan helpottaa. Sitä odotellessa, olis hyvä jos meille näköalattomille ja yksinäisille lapsettomille olis joku vertaisryhmä, ruikutusfoorumi.
T. Lumis
Illusia sanoi…
Kiitos paljon tsemppaavista kommenteistanne! Suruahan tämä varmasti vielä pitkälle on.

Lumis: Mahtava idea tuo ruikutusryhmä! Simpukallahan on ainakin Facebookissa jo vaikka kuinka monta ryhmää. Ruikutusryhmäkin sopisi hyvin joukkoon. Ei ollenkaan positiivisia uutisia tai ajatuksia. Pelkkää maailmantuskaa vaan!
Anonyymi sanoi…
Illusia: kerro jos löydät simpukasta foorumin. Jossei, joku avoin palsta esim. 2+:ssa voisi olla valitusfoorumimme. Siellä on niin paljon hoito/adopalstoja jossa käydään läpi pelkkiä prosesseja, mutta sellaisia 'miten tämä minun elämääni vaikuttaa laajemmin'-pohdiskelu/valitus kyllä puuttuu.
Lumis
Illusia sanoi…
Se on muuten hassua, kuinka paljon näitä asooita käsitellessä ihmiset keskittyvät niihin prosesseihin. Se ei ole minusta kamalan kiinnostavaa. Paljon kiinnostavampaa on se, miltä tämä kaikki tuntuu.
Anonyymi sanoi…
Just niin :)
Lumis
mummo mutsi sanoi…
Aikuinen lapseton jää helposti syrjään. Ainakin minä olen jäänyt. Huomaan, ettei meitä lapsettomia oikein kutsuta enää mihinkään, jos muilla on lapsia. Yritin saada lauantaiksi seuraa yhteen juttuun. Kole ensimmäistä, joilta kysyin, sanoivat ei, koska kaikilla oli jotain lapsiin liittyvää. Tsemppiä!
Anonyymi sanoi…
Hyvä että ystävät olivat tukenasi. Jokainen tarvitsee kuitenkin yksilöllisen ajan ja tahdin sopeutumiseen ja etenemiseen. Olen huomannut, että joillekin (useimmille) tutuille myötäeläminen on hyvin arkisista asioista keskustelemista, esimerkiksi työtilanteesta. Se voi tuntua siltä, että hankalista asioista ei saisi puhua.
Minäkin olen kiinnostunut enemmän kokemuksista kuin prosessin etenemisestä. Olisikin kiva, jos ihmiset ympärillä kysyisivät useammin, miltä minusta tuntuu. Ja on hyvä saada lukea toisten, kuten sinun kokemuksistasi :) t. Lukija
Illusia sanoi…
Mummo mutsi: Totta. Lapsiperheet hakeutuvat lapsille sopiviin tapahtumiin eikä sinne oikein lapseton aina mahdu mukaan. Pitäisi itse jaksaa olla aktiivinen, mutta aina ei vain jaksa.

Lukija: Hankalien asioiden esiinnostaminen on tosiaan vaikeaa silloin, kun puhe muuten pysyy suhteellisen kevyissä aiheissa. Hienoa, että kokemuksistani on sinullekin hyötyä!
Anonyymi sanoi…
Tosi tuttuja sinun tuntemukset. Minusta tuntuu, että olen lapsettomuuden myötä muuttunut ulkopuoliseksi suhteessa koko maailmaan, jopa omaan lapsuuden perheeseen. Kaikkien muiden elämä on täynnä päivittäisiä kohtaamisia muiden kanssa, uudenlaisia yhteyksiä omiin vanhempiin, sisarusten, serkusten ja heidän lastensta tapaamisia, kummiutta jne. Ei tunnu mukavalta, kun läheinen kaveri ilmoittaa, että sovimme, että vietämme lomamme/viikonloppumme/joulumme jne. ihan vain oman perheen kesken. Ja on tosiaan totta, että lapsettomuudesta ei enää kehtaa/halua puhua, sitä pelkää vain, ettei kukaan ei jaksa kuunnella. Edes oma puoliso. Ruikutusryhmä olisi hyvä idea. Olisi aivan mahtavaa, jos jossain voisi puhua näistä asioista vertaisten kanssa.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…