Siirry pääsisältöön

Yksinäistä

Olen tuntenut oloni yksinäiseksi viime aikoina. Mies asustaa viikot toisella paikkakunnalla ja viettää viikonloppunakin paljon aikaa harrastuksen parissa. Olemme kyllä keskustelleen asiasta hänen kanssaan, mutta keskustelu ei ole tuottanut tulosta. Ei hän varmaankaan aivan tajua, kuinka kärsin yksinäisyydestä. Hän ei kaipaa samalla tavalla ympärilleen ihmisten seuraa.

Kaipaan myös ystäviäni todella paljon. Elämäntilanteet ajavat kaikkia kiireisiksi ja yhteistä aikaa on hankala järjestää. Lapsettomuuden ollessa akuuteimmillaan sain paljon tukea ystäviltäni, mutta nyt en enää oikein kykene keskustelemaan kenenkään kanssa. On vaikea ottaa asiaa puheeksi, kun ongelma ei enää ole niin konkreettinen, vaan kyse on enemmänkin tyytymättömyydestä nykyiseen elämään.

Autan paljon erästä läheistäni. Se on tärkeää ja autan häntä mielelläni. Samalla minulla on kuitenkin herännyt kamala ajatus siitä, että en itse tahdo löytää apua. Kuinka minulle käy, jos en enää jaksa ja pärjää yksinäni? Ottaako joku minusta kopin vai onko minun vain kestettävä yksin?

Olen tyytymätön moneen asiaan elämässäni, mutta en oikein tiedä, kuinka muuttaa näitä asioita ja kuinka jaksaa kärsivällisesti odottaa, että ne muuttuvat. En myöskään osaa pyytää apua. Ei minulla ole mitään konkreettista avuntarvetta. Koen vain joutuvani pärjäämään kamalan yksin.

Pelkään myös kyllästyttäväni kaikki. Kyllästyttäväni mieheni jatkuvalla ruikuttamisellani. En osaa pukea tyytymättömyyttäni rakentavaksi keskusteluksi. Minusta tuntuu turhauttavalta purkaa tätä asiaa tänne blogiinkaan. Ei kai kukaan jaksa näitä ruikutuksiani lukea. Taas on asiat huonosti ja vieläkin ne ovat huonosti ja aina vain huonosti menee. Kuka sellaista jaksaa lukea? Ketä sellainen jaksaa kiinnostaa?

Kommentit

Minttu sanoi…
Et ole ainoa yksinäinen päällä maan. Etkä sinä ruikuta. Olet tärkeä ja tietysti saat blogiisi purkaa tunteistasi. Niin minäkin teen usein. Jaksamista, vaikka en sinua tunnekkaan. <3
Anonyymi sanoi…
Et ole ainoa yksin suruissaan talsiva. Kuljette varmaan lapsettomuuden suruprosessin vaiheita eri tahtiin miehesi kanssa, ja se lisää taakkaa ja yksinäisyyden tunnetta. Kyllä se aikanaan helpottaa. Sitä odotellessa, olis hyvä jos meille näköalattomille ja yksinäisille lapsettomille olis joku vertaisryhmä, ruikutusfoorumi.
T. Lumis
Illusia sanoi…
Kiitos paljon tsemppaavista kommenteistanne! Suruahan tämä varmasti vielä pitkälle on.

Lumis: Mahtava idea tuo ruikutusryhmä! Simpukallahan on ainakin Facebookissa jo vaikka kuinka monta ryhmää. Ruikutusryhmäkin sopisi hyvin joukkoon. Ei ollenkaan positiivisia uutisia tai ajatuksia. Pelkkää maailmantuskaa vaan!
Anonyymi sanoi…
Illusia: kerro jos löydät simpukasta foorumin. Jossei, joku avoin palsta esim. 2+:ssa voisi olla valitusfoorumimme. Siellä on niin paljon hoito/adopalstoja jossa käydään läpi pelkkiä prosesseja, mutta sellaisia 'miten tämä minun elämääni vaikuttaa laajemmin'-pohdiskelu/valitus kyllä puuttuu.
Lumis
Illusia sanoi…
Se on muuten hassua, kuinka paljon näitä asooita käsitellessä ihmiset keskittyvät niihin prosesseihin. Se ei ole minusta kamalan kiinnostavaa. Paljon kiinnostavampaa on se, miltä tämä kaikki tuntuu.
Anonyymi sanoi…
Just niin :)
Lumis
mummo mutsi sanoi…
Aikuinen lapseton jää helposti syrjään. Ainakin minä olen jäänyt. Huomaan, ettei meitä lapsettomia oikein kutsuta enää mihinkään, jos muilla on lapsia. Yritin saada lauantaiksi seuraa yhteen juttuun. Kole ensimmäistä, joilta kysyin, sanoivat ei, koska kaikilla oli jotain lapsiin liittyvää. Tsemppiä!
Anonyymi sanoi…
Hyvä että ystävät olivat tukenasi. Jokainen tarvitsee kuitenkin yksilöllisen ajan ja tahdin sopeutumiseen ja etenemiseen. Olen huomannut, että joillekin (useimmille) tutuille myötäeläminen on hyvin arkisista asioista keskustelemista, esimerkiksi työtilanteesta. Se voi tuntua siltä, että hankalista asioista ei saisi puhua.
Minäkin olen kiinnostunut enemmän kokemuksista kuin prosessin etenemisestä. Olisikin kiva, jos ihmiset ympärillä kysyisivät useammin, miltä minusta tuntuu. Ja on hyvä saada lukea toisten, kuten sinun kokemuksistasi :) t. Lukija
Illusia sanoi…
Mummo mutsi: Totta. Lapsiperheet hakeutuvat lapsille sopiviin tapahtumiin eikä sinne oikein lapseton aina mahdu mukaan. Pitäisi itse jaksaa olla aktiivinen, mutta aina ei vain jaksa.

Lukija: Hankalien asioiden esiinnostaminen on tosiaan vaikeaa silloin, kun puhe muuten pysyy suhteellisen kevyissä aiheissa. Hienoa, että kokemuksistani on sinullekin hyötyä!
Anonyymi sanoi…
Tosi tuttuja sinun tuntemukset. Minusta tuntuu, että olen lapsettomuuden myötä muuttunut ulkopuoliseksi suhteessa koko maailmaan, jopa omaan lapsuuden perheeseen. Kaikkien muiden elämä on täynnä päivittäisiä kohtaamisia muiden kanssa, uudenlaisia yhteyksiä omiin vanhempiin, sisarusten, serkusten ja heidän lastensta tapaamisia, kummiutta jne. Ei tunnu mukavalta, kun läheinen kaveri ilmoittaa, että sovimme, että vietämme lomamme/viikonloppumme/joulumme jne. ihan vain oman perheen kesken. Ja on tosiaan totta, että lapsettomuudesta ei enää kehtaa/halua puhua, sitä pelkää vain, ettei kukaan ei jaksa kuunnella. Edes oma puoliso. Ruikutusryhmä olisi hyvä idea. Olisi aivan mahtavaa, jos jossain voisi puhua näistä asioista vertaisten kanssa.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…