Siirry pääsisältöön

Lapsen yksityisyys

Tätäkin on mietittävä jo nyt, vaikka lapsen saapumiseen on vielä kauan aikaa. Vaikka lapsi ei ole todennäköisesti vielä syntynytkään. Kuinka suojaan lapseni yksityisyyttä?

Minut on helppo jäljittää tämän blogini kautta. En ole ollut kovinkaan tarkkana yksityisyyteni kanssa, koska lapsettomuus ei ole ollut minulle koskaan salailun arvoinen asia. Myös moni ystävä ja tuttava tietää blogistani ja käy sitä lukemassa. Tämä on ollut minun oma päätökseni.

Lapseni ei kuitenkaan saa sananvaltaa siinä, kuinka häntä blogissani käsittelen. Niinpä minun on huolehdittava hänestä. On reilua, että hänen tuttunsa ja monet tuntemattomat eivät tiedä hänestä kaikkea arkaluontoista. On hänen asiansa päättää myöhemmin, kuinka avoin hän on taustastaan.

Niinpä en aio käsitellä blogissa esimerkiksi sitä, millaisia rasteja päädyimme laittamaan terveydentilalomakkeeseen enkä myöhemmin sitä, millaisia erityistarpeita lapsellamme on. Pyrin kirjoittamaan näistä aiheista yleisellä tasolla.

Kommentit

Anonyymi sanoi…
Minusta lapsen yksityisyydestä huolehtimisesi kuulostaa oikealta. Ihmettelen suuresti niitä vanhempia, jotka esittelevät pienestään ultraäänikuvista lähtien ihan kaiken. Sairasta suorastaan, ja karmivaa sekin, että se tehdään, jotta miellytettäisiin oman blogin lukijoita tai jotta somemenestystä tulisi lisää.

Meidän lapsesta ei ole netissä vielä mainintaakaan, kavereitakin on kielletty kirjoittamasta hänen nimeään tai julkaisemasta kuvia. Hän on kolmevuotias. Teemme kuten tekin: lapsi päättäköön itse myöhemmin, paljonko haluaa olla esillä. Toivottavasti mahdollisimman vähän:
Anonyymi sanoi…
Viisas päätös!

Erityistarpeitten pohtimiseen saat kyllä halutessasi apua lukijoilta, sulla tuntuu olevan laaja lukijakunta adoptiovanhempia, jotka myös aktiivisesti kommentoivat. :) Lopulliset rastit ja varsinkin lapsiesitystiedot kannattaa tosiaan pitää vain omana tietonaan.
Anonyymi sanoi…
Ihan fiksua pitää omana tietonaan. Jos kertoisit valintanne, niin ei kai se automaattisesti kuitenkaan tarkoita, että lapsella eritystarpeita olisi, vai? Vaikka et kerro teidän valinnoistanne jne., niin olisi kuitenkin mukava lukea, millaisia eri kohtia lapulle voi rastittaa ja millaisia näkemyksiä noin yleisesti ottaen neuvonnassa ja muilla adoptioperheillä on ollut.
Inkeri sanoi…
Kuulostaa viisaalta. :)
-Kerttu- sanoi…
Mielenkiintoisia ajatuksia, oon itsekin pohtinut samoja juttuja. Olen päätynyt vähän eri ratkaisuun, josta kirjoitan lisää omassa blogissani, jos (!) päästään adoptiossa eteen päin, jotta koko asiaa on mielekästä käsitellä blogissa (katsotaan joulukuussa).

Haluan kuitenkin muistuttaa, että se mitä sinä pohdit ei ole sama asia kuin mitä se lapsi on. Edes se, miten sinä näet lapsen (kun se teille saapuu) ei ole sama asia kuin mitä lapsi kokee itse olevansa. Lapsen yksityisyyttä ei suoraan loukkaa se, että sinä kirjoitat omista tunteistasi ja ajatuksistasi. Eikä se, että kerrot mitä valintoja teet terveyslomakkeeseen. Eihän lapsi tule olemaan kaikkea mitä sinne rastit, ehkä ei mitään niistä. Totta kai eri asia on käsitellä jo saapuneen lapsen oikeita terveysasioita.

Ymmärrän huolesi ja hyväksyn logiikkasi, olen vain itse eri linjoilla.
Olet yksi harvoista, joka on edennyt lapsettomuushoidoista adoptioon meidän kanssa käytännössä yhtä matkaa, joten vaikka muuten olen blogimaailmasta toisinaan poissa enkä kommentoi mitään niin sinun kirjoituksiasi seuraan.
Illusia sanoi…
Kiitos kommenteistanne! Ne ovat todella arvokkaita, vaikka olenkin lahjakkaasti jättänyt niihin vastaamatta.

Ajattelen tavallaan myös samalla lailla kuin Kerttu ja aion toki edelleen pohtia terveystietoihin ja erityistarpeisuuteen liittyviä juttuja. Lähinnä tämä pohdintani koskeekin esimerkiksi sellaista tapausta, että päädymme hyväksymään lapselle tiettyjä infektiotauteja. Tällöin pohdintani täällä verkossa saattaisi vaikeuttaa lapsen elämää myös muussa elämässä. Jos siis moni tuttava tietäisi esimerkiksi lapsen HIV-positiivisuudesta, se varmasti vaikuttaisi heidän suhtautumiseensa.

Pohtia aion edelleen, mutta yritän muistaa ja pitää mielessäni sen, että puhun samalla myös lapseni asioista.

Minäkin seuraan, Kerttu, sinun taivaltasi juuri sen samantahtisuudenkin vuoksi. Toivon, että joulukuussa se ainoa oikea ratkaisu tehdään teidän adoptioprosessinne suhteen. Paljon tsemppiä ristiriitaisten ajatusten käsittelemiseen!

Viimeisin anonyymi antoikin minulle hyvän idean seuraavaan postaukseen. Siellä siis lisää tietoa terveystietolomakkeesta.

Kiitos kaikille kannustavista kommenteista! On ihanaa, kun blogiani todella luetaan.
Anonyymi sanoi…
Minusta yksityisyyttä ei voi liikaa suojella varsinkaan kv-adoptoitujen lasten osalta. He kun jo ulkonäöltään, ja jos on vielä jokin erityistarve, erottuvat muista ja jäävät ihmisten mieleen. Lisäksi heidän elämässään on ollut jo paljon asioita joihin eivät ole voineet vaikuttaa. On tärkeää, että saavat pitää omat asiansa ominaan ja itse päättää kenen kanssa ne jakavat. Tämä on siis minun kantani nyt, kun kv-adoptoitu tyttäreni on jo 9-vuotias. Ehkä ennen adoptioa suhtauduin jotenkin eri tavalla, pidin lapseni asioita minulle kuuluvina. Melko pian mielipiteeni muuttui suojelevammaksi, ehkä senkin takia että ihmiset kyselivät kovinkin intiimejä asioita hänen taustastaan.
Illusia sanoi…
Internetkään ei tosiaan ole kokonaan anonyymi paikka. Lapsella on tietysti oltava sanansa sanottavana siiä, kuinka paljon hänen asioitaan kerrotaan eteenpäin. Meidän adoptiovanhempien tehtävänä on puolestaan pitää siitä huolta, kunnes lapsi itse osaa tehdä vastuullisen päätöksen.

Lisäksi on muistettava, että meidän aikuisten käyttäytyminen netissä toimii myös esimerkkinä lapsille.

Asia ei siis todellakaan ole yhdentekevä.

Kiitos uusimmalle anonyymille mielipiteestä!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…