Siirry pääsisältöön

Lapsen yksityisyys

Tätäkin on mietittävä jo nyt, vaikka lapsen saapumiseen on vielä kauan aikaa. Vaikka lapsi ei ole todennäköisesti vielä syntynytkään. Kuinka suojaan lapseni yksityisyyttä?

Minut on helppo jäljittää tämän blogini kautta. En ole ollut kovinkaan tarkkana yksityisyyteni kanssa, koska lapsettomuus ei ole ollut minulle koskaan salailun arvoinen asia. Myös moni ystävä ja tuttava tietää blogistani ja käy sitä lukemassa. Tämä on ollut minun oma päätökseni.

Lapseni ei kuitenkaan saa sananvaltaa siinä, kuinka häntä blogissani käsittelen. Niinpä minun on huolehdittava hänestä. On reilua, että hänen tuttunsa ja monet tuntemattomat eivät tiedä hänestä kaikkea arkaluontoista. On hänen asiansa päättää myöhemmin, kuinka avoin hän on taustastaan.

Niinpä en aio käsitellä blogissa esimerkiksi sitä, millaisia rasteja päädyimme laittamaan terveydentilalomakkeeseen enkä myöhemmin sitä, millaisia erityistarpeita lapsellamme on. Pyrin kirjoittamaan näistä aiheista yleisellä tasolla.

Kommentit

Anonyymi sanoi…
Minusta lapsen yksityisyydestä huolehtimisesi kuulostaa oikealta. Ihmettelen suuresti niitä vanhempia, jotka esittelevät pienestään ultraäänikuvista lähtien ihan kaiken. Sairasta suorastaan, ja karmivaa sekin, että se tehdään, jotta miellytettäisiin oman blogin lukijoita tai jotta somemenestystä tulisi lisää.

Meidän lapsesta ei ole netissä vielä mainintaakaan, kavereitakin on kielletty kirjoittamasta hänen nimeään tai julkaisemasta kuvia. Hän on kolmevuotias. Teemme kuten tekin: lapsi päättäköön itse myöhemmin, paljonko haluaa olla esillä. Toivottavasti mahdollisimman vähän:
Anonyymi sanoi…
Viisas päätös!

Erityistarpeitten pohtimiseen saat kyllä halutessasi apua lukijoilta, sulla tuntuu olevan laaja lukijakunta adoptiovanhempia, jotka myös aktiivisesti kommentoivat. :) Lopulliset rastit ja varsinkin lapsiesitystiedot kannattaa tosiaan pitää vain omana tietonaan.
Anonyymi sanoi…
Ihan fiksua pitää omana tietonaan. Jos kertoisit valintanne, niin ei kai se automaattisesti kuitenkaan tarkoita, että lapsella eritystarpeita olisi, vai? Vaikka et kerro teidän valinnoistanne jne., niin olisi kuitenkin mukava lukea, millaisia eri kohtia lapulle voi rastittaa ja millaisia näkemyksiä noin yleisesti ottaen neuvonnassa ja muilla adoptioperheillä on ollut.
Inkeri sanoi…
Kuulostaa viisaalta. :)
-Kerttu- sanoi…
Mielenkiintoisia ajatuksia, oon itsekin pohtinut samoja juttuja. Olen päätynyt vähän eri ratkaisuun, josta kirjoitan lisää omassa blogissani, jos (!) päästään adoptiossa eteen päin, jotta koko asiaa on mielekästä käsitellä blogissa (katsotaan joulukuussa).

Haluan kuitenkin muistuttaa, että se mitä sinä pohdit ei ole sama asia kuin mitä se lapsi on. Edes se, miten sinä näet lapsen (kun se teille saapuu) ei ole sama asia kuin mitä lapsi kokee itse olevansa. Lapsen yksityisyyttä ei suoraan loukkaa se, että sinä kirjoitat omista tunteistasi ja ajatuksistasi. Eikä se, että kerrot mitä valintoja teet terveyslomakkeeseen. Eihän lapsi tule olemaan kaikkea mitä sinne rastit, ehkä ei mitään niistä. Totta kai eri asia on käsitellä jo saapuneen lapsen oikeita terveysasioita.

Ymmärrän huolesi ja hyväksyn logiikkasi, olen vain itse eri linjoilla.
Olet yksi harvoista, joka on edennyt lapsettomuushoidoista adoptioon meidän kanssa käytännössä yhtä matkaa, joten vaikka muuten olen blogimaailmasta toisinaan poissa enkä kommentoi mitään niin sinun kirjoituksiasi seuraan.
Illusia sanoi…
Kiitos kommenteistanne! Ne ovat todella arvokkaita, vaikka olenkin lahjakkaasti jättänyt niihin vastaamatta.

Ajattelen tavallaan myös samalla lailla kuin Kerttu ja aion toki edelleen pohtia terveystietoihin ja erityistarpeisuuteen liittyviä juttuja. Lähinnä tämä pohdintani koskeekin esimerkiksi sellaista tapausta, että päädymme hyväksymään lapselle tiettyjä infektiotauteja. Tällöin pohdintani täällä verkossa saattaisi vaikeuttaa lapsen elämää myös muussa elämässä. Jos siis moni tuttava tietäisi esimerkiksi lapsen HIV-positiivisuudesta, se varmasti vaikuttaisi heidän suhtautumiseensa.

Pohtia aion edelleen, mutta yritän muistaa ja pitää mielessäni sen, että puhun samalla myös lapseni asioista.

Minäkin seuraan, Kerttu, sinun taivaltasi juuri sen samantahtisuudenkin vuoksi. Toivon, että joulukuussa se ainoa oikea ratkaisu tehdään teidän adoptioprosessinne suhteen. Paljon tsemppiä ristiriitaisten ajatusten käsittelemiseen!

Viimeisin anonyymi antoikin minulle hyvän idean seuraavaan postaukseen. Siellä siis lisää tietoa terveystietolomakkeesta.

Kiitos kaikille kannustavista kommenteista! On ihanaa, kun blogiani todella luetaan.
Anonyymi sanoi…
Minusta yksityisyyttä ei voi liikaa suojella varsinkaan kv-adoptoitujen lasten osalta. He kun jo ulkonäöltään, ja jos on vielä jokin erityistarve, erottuvat muista ja jäävät ihmisten mieleen. Lisäksi heidän elämässään on ollut jo paljon asioita joihin eivät ole voineet vaikuttaa. On tärkeää, että saavat pitää omat asiansa ominaan ja itse päättää kenen kanssa ne jakavat. Tämä on siis minun kantani nyt, kun kv-adoptoitu tyttäreni on jo 9-vuotias. Ehkä ennen adoptioa suhtauduin jotenkin eri tavalla, pidin lapseni asioita minulle kuuluvina. Melko pian mielipiteeni muuttui suojelevammaksi, ehkä senkin takia että ihmiset kyselivät kovinkin intiimejä asioita hänen taustastaan.
Illusia sanoi…
Internetkään ei tosiaan ole kokonaan anonyymi paikka. Lapsella on tietysti oltava sanansa sanottavana siiä, kuinka paljon hänen asioitaan kerrotaan eteenpäin. Meidän adoptiovanhempien tehtävänä on puolestaan pitää siitä huolta, kunnes lapsi itse osaa tehdä vastuullisen päätöksen.

Lisäksi on muistettava, että meidän aikuisten käyttäytyminen netissä toimii myös esimerkkinä lapsille.

Asia ei siis todellakaan ole yhdentekevä.

Kiitos uusimmalle anonyymille mielipiteestä!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…