Siirry pääsisältöön

"Mitä te toivotte lapselta?"

Niin lääkäri sanoi lääkäriluennolla. Pitää miettiä tarkasti, mitä toivotte lapselta.

Minun korviini se kuulosti pahalta. En minä toivo lapseltani terveyden suhteen mitään. Hän saa olla juuri sellainen kuin hän on. Hän ei ole omasta terveydestään vastuussa emmekä siis voi häneltä vaatia mitään.

Minulle lapsen erityistarpeiden miettimisessä on aina ollut kyse siitä, mitä minä toivon lapselleni. Lapsen sairastaminen ei ole helppoa. Se ei ole helppoa perheelle, mutta ei se ole helppoa lapselle itselleenkään. Siksi tietysti toivon, että lapseni pääsisi näissä asioissa mahdollisimman helpolla. Tietysti toivon, että lapseni olisi mahdollisimman terve. Kuka vanhempi ei sitä toivoisi? Siksi erityistarpeiden miettiminen ja niistä päättäminen näin etukäteen tuntuu absurdilta. Minä toivon lapselleni terveyttä ja hyvinvointia, mutta olen tietysti valmis auttamaan ja tukemaan häntä siinä, mitä hänen eteensä tulee.

Kommentit

Anonyymi sanoi…
"Tietysti toivon, että lapseni olisi mahdollisimman terve. Kuka vanhempi ei sitä toivoisi?"

Kyllä hyvää tietysti toivoo omille lapsille. Mutta kaikille terveille ja pienille adoptiovapaille lapsille löytyy koti, heitä joutuu jonottamaankin kuten tiedätkin. Moni ihana lapsi sen sijaan odottaa pitkään/turhaan uusia vanhempia koska ei ole enää pieni ja/tai terve. Meidän perheessä on erityistarpeisina adoptoituja lapsia ja vaikka lääkkeet, sairaalaseurannat, kokeet, ovatkin osa meidän arkea, ne ovat sitä kuitenkin vain pieneltä osin. Suurin osa arjesta ja iloista ja suruista on ihan samanlaisia kuin muissakin perheissä. Minun lapseni eivät olisi nyt minun jos olisin halunnut "mahdollisimman terveen" lapsen. Ja onnellisempi en voisi lapsistani olla.

Kovasti toivoisin että tulevat adoptiovanhemmat miettisivät tarkkaan resurssejaan (niitä luultavasti on! enemmän kuin luulisi!) js rohkenisivat valita muutakin kuin sen mahdollisimman terveen lapsen. Moni vaiva on hoidettavissa ja ne jotka eivät ole, niiden kanssa oppii elämään, täyttä elämää.
Anonyymi sanoi…
Ne sairaudet ja vammat, joita adoptoitavissa olevilla lapsilla on, ovat heillä jokatapauksessa ja he joutuvat elämään niiden kanssa, riippumatta siitä saavatko he oman perheen vai eivät. Terveet ja tavallisesti kehittyneet lapset paitsi saavat helposti uuden perheen itselleen, myös pärjäävät paremmin lastenkotiolosuhteissa tai heikommassakin perheessä. Eli kyse adoptionhakijan kannalta on nimenomaan siitä, minkälaisen lapsen hän suostuisi hyväksymään omaksi lapsekseen, niistä elävistä olemassaolevista lapsista, joita ilman perhettä on, kaikkine yksilöllisine tarpeineen.
Illusia sanoi…
Se onkin ristiriitaista. Erilailla sairaita lapsia on paljon ja he odottavat omaa perhettä. Perheitä on paljon ja he odottavat omaa lasta. Neuvonnassa ja monessa muussakin paikassa pelotellaan erityistarpeilla ja nostetaan koko ajan esiin kamalasti mahdollisia ongelmia ja samaan aikaan kehotetaan hyväksymään monenlaisia erityistarpeita. Lääkäriluennon lääkärillä on oma mielipiteensä asiasta, samoin kaikilla muilla keskustelukumppaneilla. Lisäksi puolisonkin kanssa on usein eri mieltä asioista. Päätä siinä sitten.

Tuntematon on myös pelottavampaa kuin tunnettu. Moni valkavalta kuulostava sairaus tai vamma hakeutuu helposti ei-laatikkoon. Sairauksista pitäisi tietää kamalan paljon, että voisi sanoa, kuinka ne vaikuttavat elämään.

Lääkäriluento muutti ajatuksia positiivisempaan suuntaan. Moni vaikealtakin kuulostava juttu alkoi kuulostaa mahdolliselta ja monesta haluaisin vielä paljon lisätietoja.
Anonyymi sanoi…
Kannattaa pyrkiä tutustumaan lapsiin ja aikuisiin, jotka elävät jonkin erityistarpeen kanssa, joko (mieluiten) tosielämässä tai vaikkapa blogeja lukemalla. Se on juuri niin, että tuntematon pelottaa, kun taas tutut ilmiöt tuntuvat jopa helpommilta kuin ovatkaan. On myös hyvä miettiä mitä itse pelkää ja miksi.
Avointa mieltä ja tsemppiä pohdintoihin!
T: Kahden erityisen ihanan lapsen äiti, joka joskus kuvitteli kykenevänsä vain "terveen" lapsen äidiksi.
Anonyymi sanoi…
Tämä on ihan varmasti vaikea kysymys, jota minäkin mietin jo nyt, vaikkemme ole vielä yhtä pitkällä samalla polulla. Riittävän lähellä kuitenkin, monia samoja kokemuksia läpikäyneinä. Kun takana on vuosien raskas lapsettomuushoitopolku ja klinikkarumba, ja on taistellut vuosia todella raskaiden asioiden kanssa ja selviytynyt arjesta niukin naukin, ei ole ihan helppo ratkaisu lähteä erityistarpeisen lapsen vanhemmaksi. Toisaalta tausta auntaa välineitä käsitellä lääketieteellistä tietoa, jaksaa eteenpäin, käsitellä kaikenlaisia tunteita. Tässä on kyse päätöksistä, joita biologisten lasten kohdalle ei tarvitse tehdä. Tsemppiä. Uskoa, että teillä on viisautta pohtia, mitä itse jaksatte ja olette valmis kohtaamaan.
Anonyymi sanoi…
Biologisten lasten kohdallakin näitä päätöksiä voi joutua tekemään, jos odotusaikana osallistuu seulontatutkimuksiin ja ne hälyttävät. Itselläni on parhaillaan 1:16 riski down-lapseen, muutakin voi olla vialla. Downiakin hyvin eri asteista. Lapsivesipunktio ja jatkotutkimuksia edessä. Muutakin voi olla vialla. Voi joutua miettimään jopa raskauden keskeyttämistä, jos asiat ovat tosi pahasti, ja kuitenkin on jo kohta puolivälissä raskautta. Isoja asioita, joista vielä pitäisi puolison kanssa yhdessä löytää suunnilleen sama näkemys. Tsemppiä Illusialle päätöksiin!
Illusia sanoi…
Anteeksi, että en ole vastannut näihin arvokkaisiin kommentteihinne. Olin ajastanut näitä postauksia enkä ole sitten kamalasti ehtinyt käymään täällä blogissani.

Olen samaa mieltä kuin Kahden erityisen ihanan lapsen äiti siitä, että minun olisi todella tarpeellista päästä tapaamaan adoptioperheitä ja muita perheitä, joissa on jollakin tavalla erityisiä lapsia. Tapaan tätä nykyään erityistarpeisia lapsia vain työni puolesta ja silloin näkökulma on niin erilainen.

Se on ihan totta myös, että biologisen lapsenkin kanssa saattaa joutua pohtimaan aivan samanlaisia kysymyksiä. Paljon tsemppiä pohdintaan jälkimmäiselle anonyymille!

Haluan kiittää teitä lähettämistänne tsempeistä! On ihana tietää, että pohdintani otetaan vakavasti ja olette mukana tukemassa lukemalla ja kirjoittamalla blogini postauksia.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Miten se on jo nyt noin iso?

Jo nyt alan huomata, kuinka nopeasti lapsi kasvaa. Hän käy läpi vaiheita ja jokaisen vaiheen jälkeen hän tuntuu isommalta. Hän oppii koko ajan niin paljon. Hän puhuu koko ajan enemmän ja on sylissä vähemmän.

Hän ei enää tarvitse vaippaa eikä kantoreppua kannata ottaa mukaan. Aina ei tarvita kärryjäkään. Hän juoksee tai pyöräilee.

Hän kasvaa myös fyysisesti. Kädet ja jalat venyvät. Taapero alkaa muuttua leikki-ikäiseksi.

Jo nyt toivon ensimmäistä kertaa, ettei hän kasvaisi ihan niin nopeasti. Minun iso pieni lapseni.

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!