Siirry pääsisältöön

Imetys ihmetyttää

Kuuntelin tänään Yle Areenasta Sari Helinin radio-ohjelmaa aiheesta kiistanalainen imetys. Keskustelua kuunnellessani löysin itsestäni hyvin epäempaattisen ja kylmän puolen. Aloin vertailla kärsimyksiä ja huomasin suhtautuvani hyvin ivallisesti imetykseen liittyviin pohdintoihin ja pulmiin.

Imetyspettymys, täysimetys, kipu imettäessä, epäonnistunut imetys, masennus epäonnistuneen imetyksen vuoksi, imetystuki, imetystukiryhmät, lapsentahtinen imetys, taaperoimetys, syyllisyys, velvollisuus.

Jos tahaton lapsettomuus lyö sitä kokevalle silmälaput silmille ja jos tahattomasti lapsettoman elämä alkaa pyöriä konkreettisesti oman napansa ympärillä, niin tuntuu tapahtuvan myös äideiksi pääseville. Onko äitiys oikeasti niin vaikeaa ja vakavaa? Onko imetys oikeasti niin vakavaa? Onko se niin iso asia, että sen epäonnistumisen tarvitsee olla pettymystä ja syyllisyyttä tuottava asia? Onko se syy masentua?

Vaikka kuinka pohdin tätä asiaa, en oikeasti sitä ymmärrä. Ymmärrän kyllä sen, että imetykseen voi liittyä positiivisia ja negatiivisia tunteita. Sitä en kuitenkaan ymmärrä, miksi se on laajemman yhteiskunnallisen keskustelun arvoinen asia. Miksi asioista tehdään suurempia kuin ne ovat? Miksi imettämiseen ja muuhunkin äitiyteen liittyy niin paljon syyllistämistä ja syyllistymistä? Miksi äidit suostuvat siihen?

Kommentit

Kisu sanoi…
Olen kärsinyt sekä tahattomasta lapsettomuudesta että imetysvaikeuksista. Näitä ei kyllä voi edes verrata "kärsimyksinä" mitenkään. Lapsettomuus oli hiljaista ja kituuttavaa kärsimystä, imetysvaikeudet lähinnä hormoonihöyryistä johtuvaa epäonnistumisen tunnetta äitinä. Sitä on vaikea selittää (edes itselleen näin jälkikäteen), miksi se imetyksen epäonnistuminen otti niin koville. Monet itkut senkin kanssa itkettiin, mutta uskon vakaasti, että suurin osa johtui hormooneista ja omasta epävarmuudesta äitinä (oli herkkä muiden kommenteille).

Sitä en ymmärrä, miksi muiden ihmisten imetys on joillekin "imetysuskovaisille" niin iso asia. Ne, jotka imetyssyyllistämisestä välittävät, syyllistyvät turhaan, koska imetys ei kaikilla kovasta yrittämisestä ja tahdosta huolimatta tule ikinä onnistumaan. Ja ne, jotka voisivat imettää, mutta eivät halua, eivät syyllistämisestä taas välitä. Ja vielä vähemmän ymmärrän sitä, miksi imetys olisi yhteiskunnallinen kysymys.

Vastaus kysymykseesi siis on hormoonit ja naisen sekaisin oleva pää vauvan saamisen jälkeen. Silloin kaikki pienetkin asiat tuntuvat isoilta (ja seinät saattaa tuntua kaatuvan päälle, vaikka sitä vauvaa olisi monta vuotta halunnut). Neuvolassa vaan etukäteen painotetaan, että imetätähän sitten, eikä kerrota ollenkaan, että ei se muuten välttämättä onnistu. Ja kyllä, imetys on ihan älyttömän vaikeaa ja sattuu perkeleellisesti ensimmäiset viikot (nännit on usein vereslihalla ja se ei ole mikään pieni ja hento ote se vauvan imu).

(selityksenä epäselvään tekstiin, että ensimmäisen lapsen kanssa imetys ei meinannut millään onnistua ja toisen kanssa onnistui).
Gretel sanoi…
Niin, olen samaa mieltä.

Kaiken kokemani jälkeen en myöskään aina ihan pääse mukaan näihin "synnytysfanaatikkojen" aivoituksiin. Kun toisille ihmisille olisi riittävää, että elävä ja terve lapsi syntyisi ja jäisi henkiin, toisten pitää erityisesti voimaantua synnytyksen aikana - ja valittaa joka julmetun asiasta, joka ei vaali heidän korkean majesteettinsa toiveita synnytyksen kulusta ja autonomian säilymisestä.

http://www.lansivayla.fi/artikkeli/247105-feministiaidit-vaativat-naisille-oikeutta-hyvaan-synnytyskokemukseen

(eikä sitä Kättäriä olla lopettamassa, voi pyhä Haikaranpesä sentään)

No juu, eri asia kuin imetys. Mutta silti. Suhteellisuuden puutetta, kai.

(taidan olla katkera hiukkasen, mutta ehkä täällä saa olla)
Annika sanoi…
Imetys on kyllä sellainen aihe, että siihen tuntuu olevan jokaisella joku mielipide. En voi uskoa että missään muualla se olisi saanut samanlaisia mittasuhteita kuin meillä. On ok (siis kysyjän mielestä) kysyä äidiltä "imetätkö lastasi" tai "kauanko imetit". Lisäksi on ok (katsojan mielestä) tuijottaa pullolla ruokkivaa äitiä syyllistävästi tai kysyä "etkö imetä". Huh huh...

Synnärille pitää etukäteen kertoa "imetyssuunnitelma". Mistä ihmeestä sitä kukaan voi etukäteen tietää?! Toki siihen voi halutessaan kirjoittaa "en aio imettää" mutta muussa tapauksessa siihen ei osaa mitään sanoa.
Illusia sanoi…
Hyviä näkökulmia! Kiitos niistä!

Gretel: Katkeruus on oikein hyvässä paikassa täällä. Sitä löytyy minultakin. Tässä blogissa pidätämme oikeuden kateruuteen.
Anonyymi sanoi…
Elämänmittaisessa mittakaavassa sana imetyspettymys tai -masennus tuntuu ehkä turhan vakavalta tai dramaattiselta.

En myöskään halua verrata niitä lapsettomuuteen, en varsinkaan vähätellen lapsettomuutta, sillä se on ehkä kamalin kriisi, mitä ihminen voi kokea... mutta rinnastan niitä silti sen verran, että molemmissa on kuitenkin kyse jostakin aika alkukantaisesta, biologiasta, hormoneista jne. muiden tunteiden ohella. Ehkä siksi niinkin "pieni" asia on asia, josta pitää voida puhua.

Toisaalta, suomessa imetetään huomattavasti suosituksia lyhyemmän aikaa, vähemmän kuin esim. muissa pohjoismaissa. Syynä ymmärtääkseni on riittämätön tuki ja väärä tieto esim. maidon riittävyydestä.

Minusta olisi jo aika päästä eteenpäin siinä käsityksessä, että imetyksen puolesta puhuminen olisi automaattisesti syyllistämistä. Mutta ilman muuta puolestapuhujien tulee siis rehellisesti myös olla syyllistämättä. Imetyksellä on kiistattomia lääketieteellisiä hyötyjä ja siihen kannattaa panostaa. Mutta kiistattomasti on myös niin, ettei se aina onnistu.

Onko se sitten niin, että kun asiat ovat " hyvin" on helppo hurahtaa yhden asian taakse tai nähdä pienikin vastoinkäyminen holtittomassa perspektiivissä... Viimekädessä kun tosiaan muulla ei ole väliä, kuin että elävä lapsi saa turvaa, hoivaa ja rakkautta kasvaa ja kehittyä.

Kiitos koskettavasta ja aidosta blogista. T. Yhden lapsen haudannut, lapsettomuudesta kärsinyt, nyt elävän lapsen äiti

Anonyymi sanoi…
Näen imetyksen osana sitä jatkumoa, joka lähtee seksin haluamisesta ja lapsen kaipuusta ja tähtää siihen, että tuo lapsi pysyy hengissä ja uusi sukupolvi kasvaa tuottamaan taas seuraavan. Samalla tavalla kuin nykyään seksi ei ole välttämätöntä lisääntymiselle, imetyksen onnistuminen ei enää ole välttämätöntä lapsen selviytymiselle, mutta se on ollut sitä satojen vuosituhansien ajan ja siksi varmaankin niin tärkeää tuoreelle äidille. Ja lisäksi se on alussa niin työlästä, että usein tarvitaan hiukan apinanraivoa, että se onnistuu.

Tulee vähän mieleen se kerta, kun kärsin endokivuissani ja mies sai paperihaavan sormeen. "Siis mikään ei tunnu yhtä inhottavalta kuin paperihaava!" Onhan ne imetysongelmat vähän sitä tasoa kieltämättä.

Halauksia :) t. Maija Dahlia
Illusia sanoi…
Niinpä. Kyse on todellakin alkukantaisesta asiasta, jossa äiti itse on herkillä. Se vauvapalsgojen syyllistämisrinki taas ei ole alkukantaista tai hormoneista johtuvaa, vaan jotenkin yksinkertaista ja vastenmielistä.

Maija Dahlian vertaus oli muuten tosi hyvä. Paperihaava on tosi ikävä juttu ja saahan senkin kokoluokan asioista harmistua. Tosin paperihaavat aiheuttavat todella vähän yhteiskunnallista keskustelua, kun taas imetys aiheuttaa sitä monestakin eri näkökulmasta.

Tarkoitukseni ei ole vaikuttaa väöipitämättömältä. En pidä siitä, että kärsimyksiä asetetaan arvojärjestykseen. Toivoisin vain, että naiset osaisivat päästää itsensä helpommalla myös tässä asiassa. On kamalaa, jos vaikeuksien lisäksi pitää vielä tuntea syylisyyttä ja huonommuutta.
Anonyymi sanoi…
Minä taas en osaa verrata imetysvaikeuksia tai vahvaa toivetta saada imetys ns. onnistumaan ja lapsettomuudesta johtuvia suruja ja kipuja. Vähän kuin vertaisi tanssikenkää ja delfiiniä. Eri maailmojen suruja ne ovat.

Omalta osaltani koin imetyksen tärkeäksi ja tein paljon töitä, jotta se ei katkeaisi alkuvaikeuksiin, ja syy tähän oli pitkälti siinä, että koin, että imettäminen on parasta, mitä sillä hetkellä voin omalle lapselleni antaa. Jos olisin saanut lapsen lapsettomuushoitojen sijaan esimerkiksi adoption kautta, uskon, että yhtä lailla olisin taistellut sellaisten asioiden sujumisen vuoksi, joiden olisin uskonut olevan sillä hetkellä omalle lapselle tärkeimpiä (esim. kiintymyssuhteen rakentumiseen liittyvät). Eivätköhän kutakuinkin kaikki vanhemmat tee näin. Imettäminen sinällään ei tee kenestäkään parempaa tai pahempaa äitiä.

Imetysaihe täytyy mielestäni pitää tapetilla siksi, että tutkitusti suuri osa imetyksistä loppuu ennen kuin imettävä äiti haluaisi lopettaa. Tukea heille, jotka tukea ja apua tarvitsevat, pitäisi olla enemmän tarjolla. Minulle on aivan se ja sama, miten pitkään joku muu imettää tai on imettänyt, mutta jos voin auttaa jotakuta, joka apua kaipaa, teen sen mielelläni. Toivon myös jotain omista vaikeuksista oppineeni.
Illusia sanoi…
Tavallaan ne ovat aivan eri asioita, mutta tavallaan taas samalla jatkumolla. Lapsettomuus ja imetys ovat molemmat asioita, jotka liittyvät ihmisen perimmäiseen tarpeeseen saada jälkeäisiä ja kasvattaa niistä terveitä aikuisia. Niihin molempiin liitty samanlaistakin keskustelua ja myös sitä syyllistämistä ja syyllistymistä.

Tottakai apua pitää saada. Sitä pitää saada kaikenlaisissa vaikeuksissa. Minusta kuulostaa kuitenkin aika kapeakatseiselta esimerkiksi masentua imetysvaikeuksien vuoksi. Uskon tosin, että tuollaisessa masentumisessa ei todellakaan ole kyse pelkästään imetysvaikeuksista. Sellaisestakin esimerkistä tuossa radio-ohjelmassa kuitenkin puhuttiin.

Vanhemmuudesta ja etenkin äitydestä keskusteleminen tuntuu olevan ihmisille todella vaikeaa ja sen takia sillä rintamalla räiskyy koko ajan. Ihmiset ottavat sen kaiken niin henkilökohtaisesti. Tietysti. Ehkä joissain keskusteluissa eri osapuolille tekisi kuitenkin ihan hyvää raottaa niitä silmälappujaan ja katsoa asiaa vähän objektiivisemmin. Tämä koskee kyllä ihan meitä lapsettomuuden kanssa kamppaileviakin.
Anonyymi sanoi…
Imetyksestä "vouhotetaan", koska äidinmaito on vauvan parasta ravintoa! Korvike ei yllä edes samalle asteikolle. Tätä ei vain monet äidit ymmärrä, ja imetys lopetetaan tai se hiipuu hepposin perustein. Äitien tietämys imetyksestä, maidon herumisesta, tiheän imun kausista, siitä kaikesta on heikkoa. Fiksuna pitämäni ihmiset ovat ihan peukalo keskellä kämmentä imetysasioissa. Yksikin kaverini valitti, "kuinka vauva ei huoli rintaa", "yöllä annetaan pullosta, kun maito ei riitä", "en huomaa, milloin alkaa herumaan". Stressataan, stressataan, niin kyllä maidon tulokin hiipuu. Luullaan, että vauva nääntyy nälkään, jos ei muutamaan tuntiin maitoa mene. Kun tungetaan pulloa joka välissä, niin tottakai vauva viisaana siihen oppii: miksi nähdä imemisen vaivaa, kun pullosta maito valuu mahaan tekemättä mitään. Ei imetys mitään helppoa ole ainakaan koko aikaa. Alkuun sattuukin niin per*****sti. Ekojen kuukausien yli vaan pitäisi jaksaa vauvan parhaaksi. Pettymykset varmaan tulevat epärealistisista odotuksista ja tietämättömyydestä. Alkuun meilläkin tarvittiin hieman lisämaitoa, mutta pian oltiin täysimetyksessä. Korviketta jäi kaappiin, johon lääkäri totesi, että kyllä sille vielä käyttöä tulee myöhemmin. Ei tullut, roskiin menivät vanhentuneina. Töitä ja suunnitelmallisuutta ja osittain omasta mukavuuden halusta on pitänyt tinkiä, jotta lapseni ovat saaneet parasta mahdollista ravintoa. Jokseenkin ärsyttää nämä "pettyneet mutsit", jotka eivät kuitenkaan valitukseltaan voi kuunnella imetyksessä onnistuneen vinkkejä vaan tunkevat sen pullon muksun suuhun. Anteeksi hieman kärkäs kommenttini, mutta pointtini siis on se, että vain murto-osa äideistä ei OIKEASTI pysty imettämään (sairaus, lääkkeet, vauvan tila, maidon tulon tyrehtyminen tai joku oikea syy) vaan suurimmalla osalla "maito loppuu", kun toimitaan väärin ja siitä vauvan läheltä on heti päästä viettämään omaa aikaa. Kuinkahan moni on ajatuksella lukenut neuvolasta tai äitiyspakkauksesta saadun kattavan imetysoppaan? Ja vaikka hakenut vielä lisätietoa netistä? Onhan kuultu näitäkin, ettei imetystä aloiteta toisen vauvan kanssa, kun se ei onnistunut ekan kohdalla. What??? Uskon, että ne, joilla imetys ei ole onnistunut oikean syyn vuoksi, ovat ehkä sinut asian kanssa, koska ovat tehneet voitavansa. Painaisiko sen sijaan pettymys ja syyllisyys heitä, jotka eivät ole tehneet kaikkeensa ja luovuttaneet helposti. Jos itse olen jonkin ei niin välttämättömän menoni vuoksi antanut pumpattua pullosta, niin olen siinäkin tuntenut pientä pettymystä lähinnä siksi, ettei maidon tulo ala hiipumaan tai jos saan rintatulehduksen imettämättömyyden seurauksena. Eli monilla on pettymystä omaan toimintaan, kun ei jaksanutkaan panostaa imettämiseen riittävästi, vaikka tietää sen olevan tärkeää. Itse pidän imettämistä niin tärkeänä, etten tavallaan siedä kommentteja "kyllä korvikkeellakin kasvaa". Kasvaa toki jopa isommaksi kuin rintamaidolla. Samoin kuin roskaruoalla - mutta ei siitä ravinnoksi ole. Love and peace, älkää suuttuko tästä yön pimeiden tuntien ehdottomuudesta :D
Anonyymi sanoi…
Jatkan vielä, kun ei hyväksynyt pitkää kommenttia.

Voiko imetyspettymystä verrata lapsettomuuden suruun? Jos imetyspettyneeltä kysyttäisiin valitsisiko lapsen ja epäonnistuneen imetyksen vai ei lasta ja näin ollen ei tietoa imetyspettymyksestä, valitsisi hän lapsen. Samoin lapsettomuudesta kärsivä tekisi lapsen saadakseen mitä tahansa. Epäonnistunut imetys ei painaisi missään. Toisaalta hän voisi vaikka 24/7 imettää lasta, jos lapsen vain saisi. Mielestäni nämä ovat eri tason murheita.

Jokin kommentoija kirjoitti lapsettomuuden olleen elämän suurin kriisi. Allekirjoituksessa kuitenkin mainitsi myös haudanneensa yhden lapsen. En onneksi ole vastaavaa kokenut - vain lapsettomuuden. Omalla kohdallani lapsen menettäminen olisi monin kerroin kamalampaa mitä lapsettomuus koskaan oli. Toivottavasti en sitä joudu kokemaan. Osanottoni suureen menetykseen ja suruun.

Suruja ja murheita on vaikea laittaa "suuruus" järjestykseen. Ei elämästä tulisi niin yhtään mitään, jos kaikki ns. pikkujutut katsoisi sormien läpi täysin mirehtimatta, kun "voisi olla niin paljon pahemminkin". Kuitenkin välillä kannattaa pysähtyä miettimään, mikä oikeasti on suremisen arvoista.
Maisa Viinimarja sanoi…
Kokemusta on tahattomasta (sekundäärisestä) lapsettomuudesta ja imetysongelmista. Maitoa tuli vähän ja vähän aikaa. Mulla oli ennakkoajatus että imetän väh. vuoden, toisin kävi. Osaimetystä puoli vuotta. Koin olevani maailman paskin mutsi, itkin, valvoin, itkin ja valvoin. Maitoa ei vaan tullut.

Nyt tuo kaikki tuntuu niin typerältä ja turhalta. Hormonihuuruissa, pienen ruttuisen vauvan äitinä sitä halusi onnistua ja kun ei onnistunut ruokkimaan lastaan, ruoski itseään rajusti. Monta kuukautta.
En osannut edes nauttia pikkuvauva-ajasta kun päässä hakkasi vaan yksi sana: IMETYS!
Anonyymi sanoi…
voi aah... sori sinä yksi anonyymi joka voimallisesti imetyksen puolesta puhuit, mutta ei pysty kykene lukemaan noin voimallista vuodatusta aiheesta, jota perustellaan pitkälti omakohtaisilla kokemuksilla.

Minä olen äiti jolla useampi lapsi. ensimmäisen kanssa imetys oli painajainen- halusin niin kovasti ja tein kaikkeni, luin pamfletit, imetin tiheään, soitin imetystukihenkilöille. Lopulta lapseni oli sairaalassa aliravittuna. Imetys ei aina onnistu vaikka miten haluaisi. Juuri tämä teet jotain väärin ja yritä kovemmin asenne, aiheuttaa sen että imetys alkaa aiheuttaa paineita. Ja itse ainakin koin keskenmenoja kokeneena että haluan edes hengissä syntynyttä lastani imettää ja hoitaa parhaan taitoni mukaan. se oli tosi kova paikka silloin. Lapsemme lääkäri joka meidät osastolle otti, oli tuolloin aivan raivoissaan, kun minulle oli neuvolastakin varmana tietona sanottu, että kyllä se maito riittää kun tiheästi vain imettää. Mutta ei se vain jostain syystä onnistunut.
toisen lapsen kohdalla onnistui imetys jo paremmin- tiedä sitten mistä johtuu. (J olin muuten asiasta ihan hillittömän onnellinen ja tunsin onnistuneeni)

Mutta oikeasti toivoisin, että kun imetyksestä puhutaan, otetaan huomioon se, että kuulija voi oikeasti kuulua siihen joukkoon joka on tehnyt kaikkensa. Koska tuntuu, että niissä keskusteluissa on aina se vihjaus (jos siis kunnon imetysfanatikko vastaan tulee), että teet jotain väärin, kyllä sen pitäisi onnistua. Oikeasti asiallisuutta kiitos.

Ja kyllä- olen tismalleen samaa mieltä, että imetys on huikean upea juttu. Ja lasta tulisi imettää kauan. Oikeasti lastaan imettävään haluava, mutta siinä epäonnistuja ei kykene sen parempaan jos on jo perehtynyt kaikkeen ja tehnyt parhaansa. Armeliaisuutta naiset.

Anonyymi sanoi…
Juuri tuollaiset kommentit kuin imetyksen puolesta voimakkaasti puhuva anonyymi laukoo on niitä syyllistäviä kommentteja. Vaikka äidinmaito kuinka on vauvalle parasta ravintoa niin yksilötasolla se ero äidinmaito vs korvike nyt ei ole niin merkityksellinen juttu. Varhaisen vuorovaikutuksen ja parisuhteen kannalta voi olla parempi että äiti pyrkii nauttimaan äitiyden ensimmäisistä kuukausista riippumatta siitä mitä hän vauvalle syöttää kuin että hän yrittää raivopäänä tissit verillä imettää kaikin keinoin vaikka se olisi kuinka vaikeaa. Niin kauan kuin lapsi saa riittävästi ravintoa ja voi ja kasvaa hyvin ei kuulu kenellekään imettääkö äiti vai antaako hän äidinmaidon vastiketta.
Illusia sanoi…
Mahtavaa, että keskustelua syntyy! Olenkin sitä kaivannut tänne blogiini. Kiitos siis kaikille kommentoijille.

Tuossa vahvassa imetyksen puolustamisessa on minusta se huono puoli, että epäonnistuneen imetyksen kokeneet syyllistyvät vielä entistä enemmän ja ne, jotka lopettavat imetyksen kesken liian heppoisin perustein (kuka sen nyt sitten mitenkin uskaltaa määritellä), eivät välitä muutenkaan.

Ehkä joku toisenlainen lähestymiskulma voisi olla tehokkaampi, jos halutaan valistaa imetyksen hyödyistä.

Korvikkeen vertaaminen roskaruokaan on minusta myös aika provosoivaa. Kyllähän korvikkeita tehdessä pyritään mahdollisimman ravinteikkaaseen ja terveelliseen tuotteeseen. Sitä ei tehdä vauvan makunystyröitä varten.

Minun lapseni kasvaa hyvässä tapauksessa korvikkeen voimalla etenkin, jos hän joutuu eroon biologisesta äidistään jo heti syntyessään. Se on kuitenkin hänen kohdallaan murheista pienimpiä. Saattaahan olla, että hän kasvaa myös ilman riittävää ravintoa.

Kaikki tuntuvat allekirjoittavan sen, että imetyspettymys ei ole suhteellisesti ajatellen kamalan suuri murhe. Miksi äidit siis kokevat sen niin vahvasti? Onko kyse vain hormoneista vai voisiko sitä turhaa syyllistämistäkin tapahtua?
Anonyymi sanoi…
Missään kohtaa en sanonut tai ainakaan tarkoittanut, että kaikilla imettäminen onnistuu ja kaikki pystyvät imettämään.

Ongelma ehkä onkin siinä (niin kuin joku jo aikaisemmin kirjoittikin), että ne, joilla imettäminen suuresta yrityksestä huolimatta ei onnistu, niin syyllistyvät turhaan ja ne, jotka eivät edes yrittäneet, niin heitä ei edes kiinnosta. Tavallaan siis ne, jotka oikeasti eivät onnistu imettämisessä saavat "imetysfanaatikolta" kritiikkiä ja ehkä neuvolassa tms. ei oteta tosissaan, koska nämä maito-loppu-muttei-oikeasti-loppu-äidit ovat kuitenkin aika iso joukko. Vähän niin kuin osa porukasta pilaa koko ryhmän maineen - sanotaan muissa yhteyksissä.

Jokainen toki saa hoitaa lapsensa niin kuin itse haluaa, eikä sinänsä muiden ruokkimiset toisille kuulu. Mielestäni kuitenkaan lähtökohta ei pitäisi ennen vauvan syntymää olla se, ettei aiota imettää "mukavuussyistä". Sillä, että imetys pidetään esillä, sitä suositellaan ja toitotetaan niin hyötyjä, halutaan varmasti saada kaikki ne, jotka pystyvät imettämään, imettämään. Tällä toki on sitten kääntöpuolensa, että ne, jotka eivät pysty imettämään tai yrityksestä huolimatta se ei onnistu, syyllistävät itseään. Olisi siis hyvä, että äidit olisivat lähtökohtaisesti imetysmyönteisiä. Sitten se imetys joko onnistuu tai ei onnistu tai jotain siltä väliltä.

Tämä on kieltämättä vaikea aihe. Mistä pystyisi esimerkiksi neuvolassa tunnistamaan sen, milloin imettäminen onnistuisi oikealla neuvonnalla ja tuella ja tietouden lisäämisellä ja milloin taas huomattaisiin, ettei imetys tule onnistumaan ja osattaisiin ohjata pulloon ennen kuin päädytään rikki-poikki-väsyneeseen ja kokemustensa myötä pettyneeseen äitiin?

Katsoin yhden jakson Imettäjiä ja pitää kyllä antaa respektiä tuolle yhdelle äidille, joka taisteli vauvansa kanssa rintaraivarit sun muut mm. imetti pimeässä kylppärissä suihku lorottamassa ja oli tehnyt joitain muitakin kikkoja saadakseen vauvan kiinnostumaan raivarin hetkellä rinnasta. Itse olisin myöskin tuollaisen jaksanut ja jotain tuon suuntaista olen joskus joutunutkin tekemään. Jos taas vauva olisi valvottanut paljon ja olisin ollut kovin väsynyt, niin tuskin olisin jaksanut tuota vaivaa nähdä. Eli mihin vetää raja? Milloin on yrittänyt rittävästi ja siirryttävä eteenpäin? Riippuu varmasti omasta jaksamisesta, johon taas vaikuttaa niin moni muukin asia. Jos vauva on helppo ja nukkuu hyvin, niin ehkä imettämiseen on käytettävissä enemmän voimavaroja. Jos taas on vaativa vauva, ja vähän itsellä voimavaroja, niin silloin imetysongelmat, jotka helpon vauvan kanssa hoituisivat, voivat tuntua liian vaikeilta ja raskailta.

Sama ehkä myös lapsettomuushoitojen kanssa. Milloin on yrittänyt riittävän pitkään, milloin ei enää kannata tehdä uusia hoitoja vaan siirtyä eteenpäin? Omat voimavarathan paljolti ratkaisevat, lääketieteen ja talouden ohella.
Illusia sanoi…
Voimavarat onkin varmasti tosi tärkeä kysymys. Toki väsyneenä ne pettymyksetkin sitten on isompia.

Itse en muuten tiennyt, että imetys on monelle kivuliasta aluksi. Tämänlainen tieto olisi minusta hyödyllistä jo ennen lapsen yrittämistä. Realistiset odotukset auttavat varmasti imetyksen onnistumisessakin.
Anonyymi sanoi…
Varmaan kaikilla imetys tuottaa kipua ensimmäiset pari kolme viikkoa. Uudelleen synnyttäjällä hieman vähemmän aikaa. Nännit joutuvat todella kovalla rasitukselle imettäessä ja menee muutama viikko, että ne tavallaan turtuvat siihen. Nännit ovat oikeasti hieman verellä ja vauvan ottaetta imuotetta sattuu kirjaimellisesti varpaissa asti. Pienenkin imu on aivan valtava ja ehkä suurin syy kipuun on se, ettei nännit ole aikaisemmin joutuneet sellaiselle rasituksella. Onneksi helpottaa aina ensimmäisten imujen jälkeen. Ei näistä kyllä mitään tietoa muistaakseni etukäteen saanut, muuta kuin omalla aktiivisuudella. Ei voinut siis kunnolla varautua moiseen esim. hankkimalla lanoliinia tai muuta voidetta laitettavaksi imetyksen jälkeen rinnanpäihin. Tai ylipäätänsä varautua tällaiseen. Ymmärrän kyllä, että on ehkä imetyksen ensi viikkoina pakko turvautua joku kerta pulloon, jos imettäminen tekee niin kipeää. Rintakumi auttaa kyllä, mutta eihän sellaista välttämättä ole kotiin ymmärretty etukäteen hankkia.
Anonyymi sanoi…
On minusta turha vertailla erilaisten kärsimysten ja vaikeuksien merkittävyysjärjestystä. Muistan kyllä, että lapsettomana sitä helposti ajatteli, että mitä väliä noilla imetyskriiseillä, kun se lapsi on joka tapauksessa jo olemassa ja pääasia, että kasvaa. Imetyksen kriisiytyessä sillä, että joku tulee sanomaan, että kasvaa ne lapset korvikkeellakin on minulle nykyään vähän sama kaiku, kuin sillä tokaisulla lapsettomuuskriisissä, että ainahan voi adoptoida.

Hyvä on muistaa, että imetys ei ole pelkästään lapsen ruokkimista, vaan naisen kannalta jatkumoa raskaudelle ja synnytykselle, merkittävä osa samaa prosessia. Voi olla yhtä iso pettymys omaa kehoa kohtaan, jos se ei toimikaan odotetusti niin silloin, jos raskaus ei ala kuin jos imetys on vaikeaa. Imetysongelmat ovat kuitenkin aina varsinkin pienen vauvan kohdalla aika akuuttia ratkaisua vaativia, kun se pieni ihminen on pidettävä hengissä jotenkin ja myös imettävä äitikin voi sairastua aika nopeasti imetysongelmien takia. Lisätään tähän vastuuseen vauvasta univajetta, heräilyä, synnytyksestä toipumista ja mielenkiintoinen oksitosiini-prolaktiini kombo ja laskevat estrogeenitasot, niin varmasti aika militantteja reaktioita vaikeuksiin joutuneelta äidiltä tulee, jos apua ei tilanteeseen löydy. Eikä nimittäin aina meinaa löytyä. Äidin kannalta myös hellittämätön ympäri vuorokauden toistuva ja jatkuva imetyskipu on sellainen inferno, että siinä menee suurin osa aivotoiminnasta sen ratkomiseen. En oikein muuta vastaavaa kipua itse ole kokenutkaan. Ihan eri kategoriassa se toki lapsettomuuden tuskan kanssa on itselläni, joka oli sellaista hidasta väsytystaistelua, kun taas imetysasiat vaativat välitöntä kokonaisvaltaista huomiota.

Nämä imetysasiat ovat yhteiskunnallisia ainakin kahdessa mielessä. Ensinnäkin imettävien äitien on myös tarpeen liikkua kodin ulkopuolella vauvansa kanssa, joten yhteisön myönteinen tai edes neutraali asennoituminen imetykseen olisi mukavaa. Kulttuurin kuorrutus ja kauppojen lastenruokavalikoima saa meidät helposti unohtamaan sen, että olemme edelleen nisäkkäitä, joiden lajityypillinen tapa ruokkia vauvat on imetys. Toiseksi tietoa ja tukea pitäisi olla saatavilla vaikeuksissa, nykyään se on suuresti vertaistuen varassa. Ei imetyspropagandaa, vaan ihan oikeaa pätevää ohjausta siihen, miten kukin perhe voisi tehdä äiti-vauvaparille parhaat ratkaisut kulloinkin. Imetys ei ole vain jotain mikä joko tapahtuu tuosta vain tai sitten ei ollenkaan. Vuosikymmenienkin päästä näitä asioita muistellaan helposti karvain tuntemuksin, jos asiat ovat menneet pieleen tai vastoin omia toiveita. Toki äitiyteen mahtuu muutakin, mutta muutaman kuukauden ajan nämä asiat ovat vauvaperheissä tärkeysjärjestyksessä kärkisijoilla.
Anonyymi sanoi…
Luin tekstisi ja tuli kova tarve tulla kommentoimaan, ja huomasin että ylläoleva sanoi juuri niitä asioita mitä minäkin ajattelin.

Olen ammatiltani kätilö, lisäksi minulla on pitkä omakohtainen imetyskokemus.

Haluan sanoa kaikella rakkaudella, että vähättely tuon asian suhteen on vähän harmillista, astuit nyt vähän omaan kuoppaasi. Ei toisen surua voi vähätellä! Et sinä voi sanoa, että "tuo ei ole suuri suru".Tiedät varmasti itsekin, joku on ehkä joskus vähätellyt sinun lapsettomuuden suruasi? Voisihan siinäkin vaikka syöpäsairas nuori ajatella, että "kyllä tuollakin on asiat hyvin, vaikka onkin lapseton, minulla sentään on syöpä". Ikuinen ketju, aina on pahempaa.
Kuten yllä todettiin, imetys ei ole vain ruokkimista. Uskon, että tämän voi tietää vasta silloin kun on omakohtaista kokemusta. Yhtälailla kun lapsettomuus voi olla isku oman kehon toimimattomuudelle, voi imetyskin olla. Imetyksellä on vahva psykologinen ulottuvuus, se on tärkeää naiseudessa, äitiydessä, minäkuvassa ja jopa seksuaalisuudessakin. Se on side, se nostattaa myös onnistuessaan kunnioituksen omaa kehoa kohtaan. Se on tärkeä osa varhaista vuorovaikutusta. Mutta, se on myös välillä kivuliasta, vaikeaa, se itkettää.
Tuo syyllistämisjuttu alkaa olla jo vähän elähtänyt. Olen huomannut, että jos imetyksestä edes haluaa puhua kauniisti, tuoda esille sen hyvän fiiliksen mitä se onnistuessaan tuo ja sen edut, ovat osa heti jo "syyllistettyjä". Ettei vain olisi niin, että harmistus imetyksen epäonnistumisesta on niin suuri, että itse syyllistää itsensä siitä, ja kääntää kaiken niinpäin, että muut syyllistävät. En minä aio ystävälleni valehdella imetyksestä sen takia, ettei hän syyllisty! Fakta on, että sen eteen kannattaa tehdä töitä, ja usein pitääkin. Äärimmäisen harvoin imetys ei jostain syystä onnistu, ikävä kyllä apua on vaan kovin vaikea saada. Imetys on hyväksi niin äidin kuin lapsenkin terveydelle sekä lapsen niin psyykkiselle kuin fyysisellekin kehitykselle. Tämä ei ole syyllistämistä, tämä on fakta. Toki lapsi kasvaa myös lehmänmaidolla, mutta sehän lienee parasta vasikoille, eikä ihmislapsille ;) Toki äidinmaidon puuttuessa se ajaa asiansa.Se ei ole vaarallista, mutta äidinmaito on parempaa. Tämä ei ole fanaattisuutta vaan faktaa.
Anonyymi sanoi…
Kätilö yllä kirjoittaa niin asiaa imetyksestä!

Ihan kuin ne, jotka imettävät suositusten mukaisesti, olisivat jotenkin outoja. Heidät leimataan imetysfanaatikoiksi.

Imetyksen epäonnistuminen ehkä osuu niin herkkään kohtaan kätilön mainitsemista syistä johtuen, että se käännetäänkin toisten syyksi.

Imetyksen positiiviset terveysvaikutukset ja hyödyt lapsen kehitykselle ovat ilmeiset. Tämä on fakta.
Saako tätä kätilön kirjoittamaa faktaa kertoa ilman, että leimataan syyllistäjäksi ja fanaatikoksi? Vai pitääkö valehdella, että "kyllä korvike on yhtä hyvää kuin rintamaitokin"? Miksi ihmiset pahoittavat mielensä niin kovin helposti?
Anonyymi sanoi…
"Imetyksellä on vahva psykologinen ulottuvuus, se on tärkeää naiseudessa, äitiydessä, minäkuvassa ja jopa seksuaalisuudessakin. Se on side, se nostattaa myös onnistuessaan kunnioituksen omaa kehoa kohtaan" joillekin on , joillekin ei. Tässäkin lausumassa on kuitenkin hieman se pohjavire että jos imetys ei onnistu niin kuuluukin tuntea epäonnistumista, tuntea että oma keho on pettänyt jne jne. Ihan sama kuin synnyttämisessä, on muka hienompaa ja voimauttavaa synnyttää luomuna vs epiduraalit, sektio.

En tiedä saanko edes lapsia koskaan. Jos saan, tavoitteenani on imettää. Mutta enpä usko että ryhtyisin ihan mihin tahansa tempauksiin sen onnistumiseksi. Kun se korvike on ihan hyvä vaihtoehto. Miettitäänpä nyt , Etelä-Euroopassa esim. imetetään paljon vähemmän. Kummassakohan maassa on enemmän autoimmuunisairauksia, alelrgioita, mielenterveysongelmia.. Imetyksen suojavaikutus ei taida olla ihan niin valtava kuin yritetään markkinoida. Ehkäpä geenit ja muu kasvuympäristö kuitenkin näyttelevät suurempaa osaa.
Anonyymi sanoi…
Edellinen anonyymi, pikkuisen tilastoja kehiin ;-) http://www.euro.who.int/__data/assets/pdf_file/0005/190463/Proportion-of-children-exclusively-breastfed-at-3-and-6-months,-2005-2010-final.pdf Ei Etelä-Euroopassa imetetä vähemmän kuin Suomessa. Ollaanko siellä merkittävästi terveempiä kaikilta osin, sitä ei tuosta tilastosta näe. Jos kuitenkin kurkkaat noita kaavioita, huomaat, että esimerkiksi Italiassa ja Portugalissa on hiukan pidempi kesto imetykselle keskimäärin kuin meillä. Kukaan ei väitä, että imetyksellä voisi estää kaikkia mahdollisia sairaiuksia, joille yksilö on altis, vaikka imetys onkin hyväksi lapselle ja äidille. Mietin, että kaikki äidit eivät varmaan koe imetyksen päättymistä suurena suruna ja pettymyksenä, vaan on äitejä, joille on helpotus kun se päättyy tai siitä päättää luopua. Omalla kohdallani olen kuitenkin tyytyväinen, että olemme pojan kanssa päässeet monesta vaikeasta vaiheesta yli. Haluaisin vielä sanoa sen, että imetys tai imettämättömyys ei ole oikein sellainen asia, jonka voi kunnolla suunnitella tai päättää etukäteen ennen synnytystä. Ei sitä etukäteen tiedä, miten oma keho sitten toimii, minkälainen oma vauva on ja miten se yhteispeli sujuu. Siinä on pakon sanelemana valmis yllättäviin voltteihin.
Illusia sanoi…
Kiitos taas keskustelusta!

Anonyymi kätilö, vaikka kirjoitat "kaikella rakkaudella", tyylisi kirjoittaa jostain syystä kolahtaa ja asettaa puolustuskannalle.

Keskustelun kuluessa olenkin jo todennut, että en oikeasti pidä kärsimysten laittamisesta minkäänlaiseen järjestykseen. Vertailussa ei ole mitään järkeä. Koko blogini olemassaolon ajan olen kuitenkin pitänyt sellaista linjaa, että kirjoitan myös kaunaisista ja katkerista ajatuksistani. Avoimesti myönnän siis sen, että olen monella tavalla katkera ja kateellinen ja puhun tasan taatusti vain täältä omasta näkökulmastani lapsettomuuden poterosta. Toisaalta voisi myös ajatella, että koska näkökulmani on objektiivisempi kuin monen äidin, minulla saattaa olla keskusteluun jonkinlaista uudehkoa näkökulmaakin.

Imetyksessä saa onnistua ja siitä saa varmasti puhuakin. Kyse on aina siitä, millä tavalla puhutaan. Äitiys on toki jotenkin kaikilta ulottuvuuksiltaan niin herkkä aihe, että syyllistämistä ja syyllistymistä tapahtuu helposti.

En tiedä, mistä johtuu se, että suomalaiset naiset eivät imetä suositusten mukaan. Siihen on varmasti moniakin syitä. En ole edes osannut ajatella, että monet pitäisivät korviketta aivan äidinmaitoa vastaavana. Eikö tietoa äidinmaidon terveellisyydestä ole kuitenkin todella paljon saatavilla?

Asiasta vähän sivuun, mutta minua kiehtoo se, kuinka paljon keskustelua äitiyteen liittyvät asiat herättävät. Minä purin tähän postaukseen nopean mielessä olevan asian ja kappas, Tästä tulikin vilkasta keskustelua! Se on todella hyvä, vaikka toki toivoisin, että myös enemmän minun elämääni koskettavat asiat herättäisivät keskustelua täällä blogissani. Tämä imetysaihe kun on minun henkilökohtaisessa elämässäni aivan merkityksetön aihe. Kiinnostava toki kuitenkin.

Anonyymi sanoi…
Minua myös kummastuttaa, että lapsettomuusblogissakin jokin imetys saa tällaisen keskusteluvyöryn aikaan ja muuten on aika vaitonaista. Mistä se kertoo? Minulle on ihan sama imettävätkö muut. Uskon, että Suomessa suurin osa kuitenkin yrittää ja tietoa on. Jos ei onnistu, ei siitä kannata tehdä numeroa. Itselläni onnistui - kiva. Imetin molemmat tyttäret puolitoistavuotiaiksi. Äidilläni aikanaan ei onnistunut ja minä veljineni olen kasvanut korvikkeella. Olen perusterve keski-ikäinen nainen. Terveempi en voisi olla. En siis pysty ajattelemaan imetyksestä kovin fanaattisesti.
Anonyymi sanoi…
Hei, tätä ei ole tarkoitettu mitenkään syyllistämään tai muutenkaan negatiivisena, mutta haluan sen yleisen tietouden nimissä tuoda esille. Ehkä tällaisesta et ole aikaisemmin kuullut.

Sanot, ettei sinun äitiyteesi kuulu imettäminen. Näinhän se adoptiolapsen kohdalla pääsääntöisesti onkin. Jossain kuitenkin joskus, en muista missä, olen kuullut, että adoptioäiti on imettänyt lastaan. En tosin tiedä, minkä ikäinen lapsi on ollut adoption hetkellä ja millainen lapsen historia ennen adoptiota on ollut. Kuitenkin imettäminen on mahdollista, ainakin teoriassa. Maidon käsittääkseni voi saada herumaan oikeissa olosuhteissa - eli niillä samoilla olosuhteilla kuin biolastakin imettäessä. Tämä on ihan mutua, mutta ehkä apuna on käytetty jotain lääkettä maidon tulon edistämiseen (onko sellaista?). Läheisyys lapsen kanssa, ihokoskeus ja lämpimät ajatukset lapsesta nostavat maitoa.

Eikös joskus aikoinaan ollut jossain paremmissa piireissä imettäjiä, jotka imettivät muiden lapsia? Oliko heillä edes välttämättä omia vai jatkettiinko imetystä, vaikka oma kasvoikin jo imeväisiän ohi?
Anonyymi sanoi…
Tällaisilla entisajan imettäjillä oli lapsia itsellä. (Muiden lasten) imetystä jatkettiin ehkä oman lapsen imetyksen jälkeen suoraan. Lapsia syntyi sen verran tiheästi.
Anonyymi sanoi…
Tai imetettiin oman lapsen imetyksen rinnalla.
Inkeri sanoi…
Imetyshankaluudet ja huolet eivät missään nimessä ole verrattavissa lapsettomuussuruun. Mielestäni kaikki mammaryhmät/vauvamuskarit/-jumpat ja -pumpat saisi lopettaa syyllistävän kanssakäymisen takia. Siellä ei muuta tehdäkään kuin verrata, että meidän lapsi osaa jo tätä ja tätä. Eikö teidän lapsi todellakaan vielä sitä taida. No ehkäpä se johtuu siitä, että äiti on paljon levänneemmän näköinen, joten ei selvästikään äitiyttää suorita kunnolla.

Unenpuute ja suorittamisesta johtuvat murheet varmasti nostavat lapsen ruokkimisen muodot johonkin korkeampaan ahdistusluokkaan. Voipa sitä ahdistua monista muistakin asioista voimakkaasti, jos siihen haluaa ryhtyä. Nytkin minulla on hampaan välissä joku ruoka, joka pitäisi käydä poistamassa langalla. Kun vaan jaksaisi.
Anonyymi sanoi…
Hei, olen se anonyymi kätilö ja palaan vielä.

Illusia, toitkin esille tärkeän pointin, tämä teksti oli kirjoitettu sinun näkökulmastasi ja tässä valossa kaikki käy järkeen ja on ikään kuin ymmärrettävää, ajattelisin ehkä itsekin samoin.

Sinä toinen anonyymi, asialle ei tavallaan mahda mitään, et sinä etkä muutkaan, etteikö imetys liittyisi kehonkuvaan, seksuaalisuuteen jne. Sitä kuinka paljon se kenelläkin meistä vaikuttaa, ei voi sanoa. Toiset ovat herkempiä, toisten odotukset ovat suuremmat. Mutta se ei ole syyllistämistä, että näillä asioilla joku linkki on. Jollekin voi olla nyt ihdentekevää vaikkapa se, että imetys epäonnistui ja loppui vaikkapa jo ensimmäisinä viikkoina, mutta uskotko että on naisia, jotka vielä vanhuksinakin saattavat muistaa ja palata siihen epäonnistuneeseen imetykseen? Harvalle äidille on kuitenkin ihan sama. Niin on helppo sanoa, paljon vaikeampi on myöntää että harmittaa ja suututtaa. Tällä tarkoitan sitä, että imetyksen eteen kannattaa tehdä töitä, mutta on tilanteita että se vaan ei onnistu, silloin asia vaan on koitettava hyväksyä ja toivottavasti myös siihen saisi kukin tukea.
Täällä tietoa adoptioimetyksestä: http://www.imetys.fi/index.php/tukea-tietoa/imetystukilista/imetysta-erityistilanteissa/459-relaktaatio-ja-adoptioimetys

Inkeri, hieman hihitytti tuo sinun vauvamuskarikommenttisi. Olen kyllä huomannut saman ja vertailu käy hermoille ja pitkästyttääkin. Et kai kuitenkaan ollut tosissasi?
mummo mutsi sanoi…
Entä sitten imettämisestä tehty tosi-tv-sarja? Oi miksi?
Anonyymi sanoi…
Jälkijunassa vielä bio- ja adoptioäidin kommentti. Esikoistani imetin, alkuun itkin ja imetin, syyllisenä annoin vähän korvikettakin ja kahdeksaan kuukauteen riitti kuitenkin maitoa. Lapsi nyt aikuinen ihminen enkä mitenkään pysty muistamaan miksi itkin ja koin syyllisyyttä. Siitäkin koin riittämättömyyttä kun synnytys meni hätäsektioksi! Kuopus oli saanut lastenkodissa 1,5 vuotta korviketta, siitä jatkettiin kotona kaikenlaiseen ravintoon. Aivan erityisen terve koululainen on hänestä tullut...pienin murhe niissä asioissa mistä on jäänyt paitsi on tuo äidinmaito. Vähän rentoutta peliin äideillekin voisi tehdä hyvää, sen ainakin on oppinut kun on saanut lapsen lastenkodista.
Illusia sanoi…
Kiitos taas kommenteistanne!

Viimeinen anonyymi kiteytti ajatukseni hienosti. Äitiyttä kai voi elää rennostikin. Jatkuvalla huolella ja syyllisyydellä ei tehdä lasta sen terveemmäksi.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…