Siirry pääsisältöön

Se paljon puhuttu lomake

Edellisessä postauksessani sain kommenteissa hyvän huomion siitä, kuinka vähän terveystietolomakkeesta saa yhtään mistään tietoa. Aivan kuin se lomake olisi jotenkin kamalan salainen eikä sitä näytettäisi kuin tietylle hyvin valikoituneelle joukolle. Lomakkeesta kuulee myös paljon sellaista tietoa, joka ei välttämättä aivan pidä paikaansa.

Tämän postauksen tarkoituksena on siis kertoa siitä, millainen on tämä paljon puhuttu ja kuultu Lapsen tausta- ja terveystietolomake. Ymmärtääkseni lomake muuttuu ja päivittyy, joten voi olla, että toinen versio lomakkeesta on joiltakin osin toisenlainen. Kerron siis lomakkeessa, joka minulla on käsissäni.

Lomakkeessa on yhteensä yhdeksän sivua. Lomakkeessa on kolme saraketta: Hyväksyn, voin harkita sekä en hyväksy. Ensimmäisellä sivulla selitetään yleisesti känsainvälisen adoptiolapsen terveysasioita ja sen lisäksi lasta koskeva toive -osioon voi esittää toiveen lapsen iästä sekä sisaruksista.

Lomakkeessa on tämän jälkeen 13 osiota:

  1. Halkio (huuli- ja suulakihalkiot)
  2. Rakennepoikkeavuudet (raajojet poikkeavuudet, liikuntarajoitteet, tyrät, selkärangan poikkeavuudet, peräaukon ja genitaalialueen poikkeavuudet sekä kasvon piirteiden poikkeavuudet)
  3. Iho (luomet ja paloarvet)
  4. Sisäelin- ja endokrinologiset sairaudet (suolisto, munuaiset, diabetes)
  5. Sydänviat
  6. Verisairaudet
  7. Infektiosairaudet (tuberkuloosi, syfilis, hepatiitit, HIV)
  8. Näkökyky (karsastus, heikko näkö, sokeus)
  9. Kuulo ja korvat (eriasteiset kuulovammat, korvan epämuodostuma)
  10. Muut (astma, riisitauti, epilepsia)
  11. Kehitysongelma (puhevaikeudet, oppimisvaikeudet yliaktiivisuus, ADHD, FASD, albinismi, kehitysvammat, CP-vamma, autismi)
  12. Tausta (keskosuus, ei tietoa taustasta, aliravitsemus, raiskaus, insesti, koettu väkivalta, muut traumat)
  13. Vanhempien tausta (päihteet, mielisairaudet, henkinen jälkeenjääneisyys)
Näistä kaikista olisi siis tiedettävä sen verran, että osaisi päättää, millaisten asioiden kanssa pystymme elämään perheenä. Onneksi lääkäriluento selvensi jo monta asiaa. Toivottavasti tästä listasta on lukijoillekin apua.

Kommentit

Etsijä sanoi…
Heips! Bulgarialla on ihan oma lomakkeensa. Hyvinkin samanlainen kuin palveluntarjoajalta aluksi saamamme. Täytimme lomakkeen mutta se otettiin pois papereistamme ennenkuin hakemuksemme lähetettiin Bulgarian oikeusministeriölle hyväksyttäväksi. Meillä ei ollut tarpeeksi hyväksyttyjä kohtia... Lomakkeen täyttäminen on inhottavaa. Mutta sillehän ei nyt voi mitään, hoidettava on. Tsemppiä ja jaksamista taas kerran!
Anonyymi sanoi…
Hei. Tietäisiköhän kukaan sijaissynnytyksestä kiinnostuneita? Juu, sehän on kielletty Suomessa nykyään, mutta lakiahan voi kiertää, ihan laillisesti... Oma lehmä on tässä tietenkin nyt ojassa, myönnän sen, sillä itse olen etsimässä sellaista ja nimenomaan Suomesta, mutta yritys tuntuu toivottomalta. Siksi yritän tunkea kysymystäni julkisesti joka paikkaan toivoen että "ehkä joku joskus jossain tietäisi jotain"... Anteeksi tungetteluni hieman ohi aiheen ja onnea ja voimia adoptioon.
Illusia sanoi…
Kiitos Etsijälle lisätiedosta Bulgarian kohdalla! Hoidettavahan se tosiaan on. Tsemppiä myös sinulle!

Anonyymi: Ei haittaa ollenkaan, vaikka kommentoitkin ohi aiheen. Minulla ei ole sijaissynnytyksestä oikeastaan mitään tietoa. Kiinnostavaa olisi kyllä kuulla siitä lisää.
Anonyymi sanoi…
Aika vaativa tuo lomake kieltämättä on. Melkein tarvitsee lääkärin tueksi kertomaan eri sairauksista/erityistarpeista, jotta ymmärtää, mitä kuhunkin kohtaan vastaamalla on valmis "vastaanottamaan". Toisaalta jokin ennalta vakavalta kuulostava ei välttämättä lisätiedon lomassa olekaan niin "paha".

Se, mitä tulee tarttuviin tauteihin kuten hiv:iin, niin kyllä tällaisesta jotenkin mielestäni kuuluisi informoida lapsen kanssa paljon tekemissä olevia ja leikkiviä aikuisia ja lapsia. Monesti leikki-ikäisillä saattaa tulla pieni kolhu ja verta, jota sitten yhteistuumin on hoidettu - lapset keskenäänkin. Tähän vereen kun toinen koskee ja laittaa sormet suuhunsa tai hieroo silmiään, niin eikö tartunta ole siinä.
Anonyymi sanoi…
Anonyymille: Hiv tarttuu 1) suojaamattomassa sukupuoliyhteydessä, 2) ruiskuhuumeiden käytössä ja 3) äidiltä lapselle raskauden, synnytyksen tai imetyksen aikana. Hiv ei tartu normaalissa lastenvälisessä kanssakäymisessä, joten mitään huolta hiv-positiivisen lapsen kanssa leikkimisestä ei tarvitse kantaa. Nykyaikaisilla lääkkeillä virusmäärä veressä saadaan niin alas, että tartunta on muutenkin hyvin epätodennäköinen.

Suosittelen seuraavaa videota: https://www.youtube.com/watch?v=VE9XnX7WRog

ja sivustoa:
http://www.projecthopeful.org/hiv
Illusia sanoi…
Onneksi lääkäriluento järjestettiin. Luulen, että lisäksi konsultoimme jossakin vaiheessa myös lääkäriä tästä samasta asiasta.

Infektiosairauksissa, kuten HIV:ssä ja hepatiiteissa on tosiaan tuo pulma, että kenelle asiasta informoisi. Ei ole reilua, että lapsi joutuu kohtaamaan ennakkoluuloja sairautensa vuoksi, mutta ei ole myöskään reilua asettaa toisia riskiin sairastua. Hepatiitteja vastaan onneksi voi rokottaa lähipiiriä ja HIV ei tosiaan ole hyvin hoidettuna aivan niin herkkä tarttumaan kuin luullaan.

Lääkäriluennolla HIV:n suurimpana ongelmana pidettiin sitä, että lääkkeet on otettava hyvin säännöllisesti unohtamatta kertaakaan ja että tämä voi olla todella vaikeaa esimerkiksi uhmaikäisenä. Toisaalta asia on hyvin vaikea myös murrosikäiselle lapselle.
Anonyymi sanoi…
Jos lapsen infektiotaudista päätyy kertoo läheisille, syy on mielestäni toinen kuin tartuntapelko. Salaisuuden kanssa voi olla pitkän päälle raskasta elää ja läheisten hyväksyntä ja tuki on tärkeää sekä lapselle että koko perheelle. Jos lapsella on säännöllinen lääkitys, on tietenkin asia kerrottava niille ihmisille jotka lääkkeen tulevat antamaan.

Toistan itseäni, mutta hiv-positiivinen tai hepatiittipositiivinen lapsi ei ole lähiympäristölleen vaarallinen. Tartuntavaara tulee ajankohtaiseksi vasta kun nuori alkaa olla seksuaalisesti aktiivinen, siinä vaiheessa hänen tulisi osata käyttäytyä vastuullisesti ja myös kertoa tartunnasta mahdolliselle seksikumppanille. Sitä ennen ei kenkään tarvitse _tartuntavaaran_ takia asiasta tietää.

Kaikkien vanhempien olisi hyvä opettaa kaikille lapsille että toisen, ihan kenen tahansa, vereen ei saa koskea. Asia olisi hyvä käsitellä myös koulussa ja vaikka eskarissakin. Yllättävän moni nuori on saanut hepatiittitartunnan kaverin kanssa tehdystä "verivalasta". Samalla tavalla kuin opetamme että kakkaan ei saa koskea, pitäisi opettaa että vereen ei saa koskea. Mitään kumihanskoja ei välttämättä positiivisen lapsen kanssa tarvita, paperinenäliina ja laastari riittävät useimpiin pikku haavereihin.
Anonyymi sanoi…
Lääkitystä tarvitseva lapsi tottuu ja oppii ottamaan lääkkeensä. Lapset hyvin usein rakastavat rutiineja ja kun tiettyyn kellonaikaan aina otetaan lääkkeet, ei niistä juuri tarvitse kinata.

Satunnainen lääkkeenotto (esim pahanmakuinen antibioottikuuri) saattaa olla hyvinkin hakala lääkkeisiin tottumattomalle lapselle ja aikuiselle ja itkupotkuraivareiden ja yökkimisten sekainen hikinen taistelu. Kokemukseni mukaan näin ei ole silloin kun lapsella on lääkerutiini. Vanhempi osaa antaa lääkkeen ja lapsi osaa sen ottaa. Ja vanhempi kykenee tarvittaessa antamaan lääkkeet menestykesekkäästi vaikka väkisin, jolloin lapsen ei sitä asiaa tarvitse kovin monesti testata.
Anonyymi sanoi…
Olen kahden erityistarpeisen bio-lapsen äiti - yhdellä lapsistani on laaja-alainen kehitysviivästymä ja toinen on kehitysvammainen. Kuulostaa aika rankalta - eikö vain? Mutta totuus näiden "diagnoosien" takana on yllättävä: laaja-alaisen kehitysviivästymän omaava lapseni käy koulua ihan normaaliluokassa ja tarvitsee vain tukiopetusta kerran viikossa. Muutoin hän on täysin samanlainen kuin kuka tahansa ikäisensä (12v). Kehitysvammainen kuopuksemme on vielä pieni mutta hän on ollut helpoin kaikista 4 lapsestamme (mm. nukkunut läpi yön 2kk ikäisestä) - hän on lähes samanlainen taapero kuin muutkin. Iän myötä toki erot kasvavat ja erilaisuudesta tulee näkyvämpää mutta vastoin yleistä käsitystä erityistarpeinen lapsi ei aina tarkoita raskasta ja työlästä elämää lapsen erityisyyden ehdoilla.

Suren suuresti niitä tuhansia laitoksiin hylättyjä lapsia, jotka jäävät ilman vanhempia vammansa/erityisyytensä takia vaikka juuri heidän tarpeensa saada vanhemmat olisi muita lapsia suurempi. Adoptiossa vanhempi saa erityisen mahdollisuuden vaikuttaa siihen millainen lapsi perheeseen (toivottavasti) tulee. Kyseessä on aina itsekäs päätös - jos pelkkä lapsen etu olisi lähtökohtana, niin silloin pitäisi rastia kaikki kohdat ja olla valmis ottamaan millainen lapsi tahansa... Jokainen rastitettu "en hyväksy"-kohta sulkee pois joukon perhettä odottavia lapsia. Mitä enemmän asioita on valmis hyväksymään, niin sitä todennäköisempää ja nopeampaa on myös lapsen saaminen.

Moni erityisen bio-lapsen saava vanhempi ei saa "varoitusta" etukäteen vaan vauvan erityisyys voi tulla suurena yllätyksenä tai muutoin terve vauva voi vammautua vaikka synnytyksessä. Sikiöseulonnatkaan eivät ole aukottomia. Silti harva vaihtaisi lapsensa - erityistarpeinen lapsi herättää usein vanhemmissaan suuren tarpeen suojella lasta.

Voimavaroja on vaikea arvioida etukäteen ja usein ajatellaan, että lapsen erityistarpeet vievät voimavaroja - näin toki myös onkin mutta liian vähän puhutaan siitä, että se myös antaa voimaa. Itse saan voimaa mm. siitä, kun näen kuinka tärkeitä me perheenjäsenet olemme kehitysvammaiselle kuopuksellemme. Hän herää jokaiseen aamuun hymyillen eikä muistele edellisen päivän harmistuksia vaan aloittaa aina puhtaalta pöydältä. Se ilahduttaa, kun näkee miten lapsi nauttii elämästään täysillä rajoitteistaan huolimatta eikä jää niitä murehtimaan. Erityinen lapsi ei tiedä millaista olisi olla "tavallinen" eikä hän osaa kaivata sitä, jos hän tulee hyväksytyksi omana itsenään.

En halua kritisoida ketään, koska jokainen elää omanlaista elämäänsä ja tekee omat päätöksensä. En itsekään koskaan kuvitellut olevani erityistarpeisen lapsen äiti; onneksi asiaa ei minulta kysytty, koska olisin saattanut sanoa "ei" tai ainakin miettinyt, että en minä sellaista äitiyttä halua. Mutta näin jälkikäteen voin sanoa, etten lapsiani vaihtaisi mihinkään - he ovat minua opettaneet enemmän kuin minä pystyn heitä koskaan opettamaan. Lapsen ehdoton rakkaus vanhempaansa kohtaan on mykistävää - he kykenevät johonkin sellaiseen mihin minä aikuisena en enää kykene.

t. Neljän äiti

P.s. Englanninkielisillä sivustoilla on kattavasti tietoa erilaisista erityistarpeista; esim. Rainbowkids tai reecesrainbow (lähinnä kuvauksia perhettä odottavista erityistarpeisista lapsista)
Illusia sanoi…
Kiitos kommentistasi! Näiden kokemusten lukeminen on todella tärkeää.
Anonyymi sanoi…
Pakko kommentoida vastaukseesi. Sinun lapsesi ovat saaneet alusta saakka rakkautta ja hyvää hoitoa ja se on vaikuttanut heidän kehitykseensä positiivisesti. Erityistarpeisten adoptiolasten elämän alku on ollut paljon kivikkoisempi. Kohtelu on monissa maissa epäinhimillistä ja varhaisesta kaltoinkohtelusta/hoidon puutteesta johtuvat kiintymyssuhteen häiriöt ovat yleisiä. Lapsi ei ehdoitta rakasta vanhempaansa kuten suurin osa biologisista turvallisen lapsuuden kokeneista lapsist,vaan voi kohdistaa suurtakin raivoa ja vihaa adoptioperhettään kohtaan. Asia ei siis ole yksioikoinen.

Tsemppiä Illusia!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…