Sivun näyttöjä yhteensä

keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Kokonaiskuulumiset

Tämä on lapsettomuusblogi ja sen vuoksi kirjoitan tänne tietysti lähinnä lapsettomuuteen liittyvistä asioista. Se aiheuttaa sen, että toisinaan blogini tuntuu täyttyvän pelkästä valittamisesta. Nyt se on täyttynyt endometrioosista ja sen aiheuttamista ongelmista.

Ei minulle silti kuulu pelkästään huonoa ja kipuja. Kokonaisuutena minulle kuuluu oikein hyvää. Olen äärimmäisen innostunut työstäni ja olen opintojeni loppusuoralla. Kesäkuussa valmistun ja siitä eteenpäin kaikki opiskelu on täysin vapaaehtoista. Nautin tällä hetkellä myös siitä, että ammatillinen itsetuntoni on kasvanut ja tiedän osaavani työni. On ihanaa olla tekemisistään varma ja nauttia olostaan työpaikalla.

Olen juuri nyt todella kärsivällinen lapsen odottamisen suhteen. On ihanaa, että hän on tulossa, mutta minulla ei ole kamala kiire. Hän tulee, kun on sen aika.

Minulla on upeita ystäviä ja tämän syksyn aikana olen myös saanut tutustua uuteen ihmiseen, joka tuntuu aivan erilaisesta elämäntilanteestaan huolimatta sielunsiskolta. Eniten ihanissa ystävissäni harmittaa se, että en ehdi tapaamaan heitä tarpeeksi.

Myös molemmat perheeni ovat todella ihania. Lapsuudenperheeni on todella tärkeä ja olen onnellinen siitä, että välimme ovat parantuneet huimasti viimeisinä vuosina. Oma pieni perheeni on myös ihana. Rakastan lemmikeitämme ja miestäni ja kotiamme. Täällä kotona on niin hyvä olla.

Ei siis todellakaan pelkkää kurjuutta ja kärsimystä. Paljon ihanaa, innostavaa ja lämmintä. Paljon rakasta.

lauantai 21. marraskuuta 2015

Ehkä en olekaan niin kipeä

Ihmismieli ja keho on kummallinen juttu. Sillä samalla hetkellä, kun kipu loppuu, se unohtuu. Alkaa tuntua, että sen on ehkä kuvitellut kokonaan. Alkaa epäillä koko sairautta. Olenkohan liioitellut kivut? Mitä jos leikkauksessa mistään ei löydykään endometrioosipesäkkeitä? Mistä oikein valitan? Onko kaikki kuitenkin ihan hyvin.

Ja sitten pari päivää myöhemmin kivut alkavat uudelleen. Ne taittavat kehon kasaan, haittaavat unta, puristavat, hakkaavat, vääntävät ja kuumottavat kehossa. Niistä tulee taas kerran todellisuutta. Yhtäkkiä ei enää epäilytäkään, kunnes taas helpottaa.

En taida ikinä oppia.

tiistai 17. marraskuuta 2015

Vaiennettava sairaus

Kun olen kipeä endometrioosistani, kerron siitä vain läheisille. Heille toisinaan ehkä vähän liikaakin, mutta jotenkin ääneen sanominen auttaa. Tai joskus se auttaa. Joskus se aiheuttaa hankalaa myötätuntoa. Sellaista avutonta, johon joutuu sitten aina toteamaan, että kyllä tämä tästä ja eihän tämä nyt niin paha kuin silloin ennen ja leikkaus sitten hoitaa tämänkin ja ei tarvitse minusta huolehtia.

Niinä kipeinä hetkinä en kestä, kun joku voivottelee julkiseksi sopivaa sairauttaan sosiaalisessa mediassa tai työpaikan kahvihuoneessa. Sopivan sairauden kanssa se on sopivaa. Sitten saa myötätuntoa ja kaikki on taas hyvin.

Eräänä päivänä sairastuin flunssaan ja kirjoitin siitä sosiaaliseen mediaan. Herutin myötätuntoa ystäviltä ja tutuilta. Sain tsemppaavia viestejä ja se oli oikein mukavaa. Flunssa on juuri sellainen julkiseksi sopiva ja vähän ärsyttävä tauti, johon voi toivottaa tsemppiä ja pikaista paranemista.

Endometrioosiin en voi heruttaa myötätuntoa somessa tai taukohuoneessa. En voi kertoa kipupäivistä. Kun joudun leikkaukseen, en voi kertoa siitä somessa. Se ei vain tunnu sopivalta. Nämä suvunjatkamiseen liittyvät elimet ovat nääs tabu. Julkisessa keskustelussa niitä ei ole olemassa. Jokapäiväisessä elämässä niitä ei ole olemassa. Työpaikalla niitä ei ole olemassa. Niiden olemassaolo näkyy vain pieninä viittauksina "niihin päiviin". Ne päivät ovat ainoa haitta, mitä niistä saa ihmiselle tulla. Muista vaietaan ja niin vaikenen minäkin.

sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Eräänä päivänä otin toisten kuukautisetkin pottuiluna

Työkaveri huikkasi vessan oven takaa avunpyynnön. Hän olisi tarvinnut sidettä. Huomasin ärsyyntyväni. Miksi hän minulle leijuu kuukautisillaan? Kuinka minulla muka olisi side? Eihän minulla ole ollut kuukautisia enää moneen vuoteen! Eihän minulla ole kohta enää kohtuakaan! On varmaan todella hienoa, kun on kroppa, joka toimii aivan oikealla tavalla.

En tietenkään sanonut mitään muuta kuin pahoittelut siitä, että minulla ei ollut sidettä mukana. Ajatuksissani olin kuitenkin täysin kohtuuton. Eihän se hänen vikansa ollut eikä hän olisi millään voinut tietää, että oven takana olin juuri minä ja että juuri minulle tämäkin asia on vaikea. Eräänä päivänä olin ajatuksissani täysin kohtuuton ja varmasti tulen jatkossakin olemaan.

torstai 12. marraskuuta 2015

Verho välissä

Lapsettomuus eristää. Kuin olisi läpinäkyvän muoviverhon takana eikä näkisi ja kuulisi aivan tarkasti. On melkein samassa tilassa, mutta ei kuitenkaan aivan pääse joukkoon mukaan. Se verho laskeutuu heti, kun työpaikan kahvipöydässä alkaa voivottelu lapsiperheen arjen raskaudesta tai kun kaveriporukassa kaivetaan esiin vastasyntyneen kuva ja ihastellaan. Se laskeutuu, kun yksi ilmoittaa olevansa raskaana tai kun Facebook-seinällä ilmoitetaan vauvan mittoja.


Niitä tilanteita en vain osaa vielä käsitellä. En osaa puhua siitä, kuinka perheenäiti käyttää iltansa ruuanlaittoon enkä siitä, millainen lahja synnyttäneelle työkaverille pitäisi ostaa. En tiedä, mihin katsoa tai mihin laittaa käteni. Enkä osaa vuorosanojani. En ole saanut sitä käsikirjoitusta. Yritän kyllä kovasti olla tilanteessa rennosti, mutta en osaa. Lopulta se purkautuu ylimitoitettuna naureskeluna tai vaivautuneena poistumisena. 

torstai 5. marraskuuta 2015

Tammikuussa leikataan

Tänään oli leikkauksen suunnittelupäivä. Minut leikataan tammikuussa ja tarkka aika selviää vähän myöhemmin.

Tapaamisessa oli paikalla leikkaava lääkäri, kandi sekä aivan uskomattoman ihana hoitaja, joka piti minusta koko ajan aivan mahtavasti huolta. Tapaamisesta jäi todella mukava mieli. Minun mielipidettäni pidettiin arvossa ja sain itse olla mukana päätöksenteossa.

Mitä sitten päätettiin? Tammikuussa minulta poistetaan ainakin kohtu ja toinen munasarjoista tähystysleikkauksessa. Toisen munasarjan kohtalo jää ratkaistavaksi leikkauksessa. Riippuu paljon löydöksistä, jätetäänkö munasarja paikalle. Jos se jätetään, selvitään kehon omalla hormonituotannolla, mutta otetaan riski siitä, että endometrioosi pääsee vielä kasvamaan. Jos munasarja joudutaan poistamaan, edessä ovat vaihdevuodet ja hormonikorvaushoito.

Olisin voinut tehdä päätöksen tästä jo heti nyt, mutta päätös oli sen verran vaikea, että se on varmasti helpompi tehdä siinä vaiheessa, kun nähdään, kuinka paljon ja millaista kasvusto on. Endometrioomaa saattaa olla myös virtsarakon seinämissä ja voi olla, että myös virtsarakkoa leikataan. Saattaa siis olla, että virtsarakkoon joudutaan tekemään reikä. Tällaisessa tapauksessa joudun elämään katetrin kanssa pari viikkoa, jotta virtsarakko saadaan kasvamaan umpeen.

Paljon on sulateltavaa, mutta toisaalta odotan jo leikkausta. On hyvät mahdollisuudet päästä sillä endometrioosin aiheuttamista ongelmista eroon. Kyllä tämä tästä.

keskiviikko 28. lokakuuta 2015

Kuinka se voi olla toisille niin luonnollista?

Ihmettelen aika usein, kuinka luonnollisesti lasten vanhemmat juttelevat lapsistaan. Lapset ovat ihan arkisten kahvipöytien keskusteluaihe eikä kukaan tunnu hätkähtävän puhuessaan päiväkotikuvioista tai ruokailuista tai harrastuksiin kuljettamisista tai muusta. Niistä ihan vain jutellaan ja itse tunnen aina pudonneeni paikalle ulkoavaruudesta.

Voinkohan minäkin jonakin päivänä osallistua keskusteluun aivan arkipäiväisesti? Heittäisin huokauksen aamuraivareista ja pohtisin kurahaalaripulaa. En edes ymmärtäisi hätkähtää.

lauantai 24. lokakuuta 2015

Vertaistuki sairauden ympärillä

En ole Endometrioosiyhdistyksen jäsen, mutta liityin joskus yhdistyksen Facebook-ryhmään nimeltä Endometrioosittaret. Ajattelin ryhmästä olevan minulle hyötyä, vaikka vierastankin ajatusta tulla määritellyksi sairauteni perusteella. Endometrioositar. En todellakaan ole! Kamala nimitys kamalaa tautia sairastavalle. Miltä kuulostaisi vaikkapa syövätär tai reumatar? Aika järkyttävälle minusta.

Joka tapauksessa liityin ryhmään, jotta saisin tietoa ja tarvittaessa myös muuta vertaistukea. Pari kuukautta sitten huomasin kuitenkin ryhmän toimineen minun kohdallani aivan päinvastoin. Ryhmä on täynnä toinen toistaan pahempia tarinoita endometrioositapauksista, joita ei saada hoidetuksi millään konstilla. On työkyvyttömyyttä, jatkuvia leikkauksia, epäonnistumisia ja uskomattoman pahoja kipuja.

Astuin ansaan, jossa kuvittelin oman tilanteeni olevan aika hyvä. Pystyn käymään töissä ja pärjään lopulta melko kohtuullisilla kipulääkemäärillä. Monella muulla on paljon pahempi tilanne. Kuvittelin, että niin lääkäritkin ajattelisivat. He ovat nähneet pahempaakin, joten tuskin he minun kivuistani paljon hätkähtäisivät. Kuitenkin he hätkähtivät, ehdottivat leikkausta ja sanoivat, että tämä ei voi jatkua näin.

Olisin myös periaatteessa halunnut kysyä tietoa ryhmästä, mutta en kehdannut. Tuntui niin mitättömältä valittaa, kun muilla oli paljon pahemmin.

Lopulta tajusin ryhmän seuraamisen aiheuttavan minulle enemmän haittaa kuin hyötyä. Tajusin poistua ryhmästä ja oloni parani kummasti. On kurjaa, että vertaistuesta voi tulla kaksiteräinen miekka. Monella tavalla se on elinehto, mutta aina voi joutua myös tilanteeseen, jossa vertaistuki itseasiassa aiheuttaakin liian paljon pahaa oloa.

keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Taas yksi mekko pilalla!

Olen ollut todella kipeä viikon ajan ja vatsani on turvonnut kamalan suureksi. Vähän jo ehdin tätä pelätä, mutta tänään se sitten tuli työpäivän keskellä:
"No mutta, mitäs mitäs? Eilen jo katselin, että..."
"Siellä ei ole kyllä yhtään mitään."
Ja sitten ne pakolliset onkosinullalapsia ja vielähänontoivoa ja minullakinontuttujokakahdenkymmenenvuodenjälkeenonnistui.

Ja minä vain hymyilin ja juttelin kuin niitä näitä. Mitäs sellaisessa tilanteessa olisi muutenkaan voinut tehdä? Ei ollut mahdollisuutta lähteä tai antaa tulla sitä kaikkea.

Minulle tuli niin kamalan paha mieli. Olen todella kipeä. Olen turvoksissa enkä mahda sille mitään. Olen väsynyt. Ja minun pitää varoa näyttämästä vatsaani, ettei joku sohaisisi juuri siihen kipeimpään kohtaan. Taas yksi mekko, jota ei kannata pukea päälle. Äitiysmekko naiselle, joka hauduttaa kohdussaan pelkkiä pesäkkeitä.

perjantai 16. lokakuuta 2015

Leikkauspäivitys

Leikkauksen suunnitteluaika on marraskuun alussa. Olen pohtinut leikkausta paljon. Olen myös ollut kipeänä paljon. Kipeänä oleminen on leikkauspohdiskelun kannalta hyvä. Se konkretisoi leikkauksen tarvetta. Onneksi suunnitteluaika on pian. Sitten tiedän taas paljon enemmän ja voin valmistautua edelleen.

Arcoxia-särkylääke on ollut minun kohdallani aivan turha. Sain ohjeeksi syödä sitä päivittäin, mutta ei siitä ole mitään hyötyä. Olen joutunut kuitenkin syömään Ketorinia ja Panadolia tai Panacodia.

Soittelin leikkauspolille, jotta saisin tietää edes suunnilleen leikkausaikaa, mutta aikataulun arviointi siellä oli todella hankalaa. Kaikki riippuu siitä, mitä tehdään. Ilmeisesti pystyn jonkin verran vaikuttamaan myös itse siihen, milloin leikkaus on. Sairausloman kestoakin yritin selvittää, mutta arviointi on tietysti siinäkin vaikeaa. Hoitaja heitti arvioksi kolme viikkoa.

Nyt on sitten odoteltava suunnitteluaikaa, koska ennen sitä en oikeastaan tiedä vielä mitään. Ärsyttävää, koska haluaisin suunnittella elämääni vähän täsmällisemmin.

torstai 15. lokakuuta 2015

Liebster award

Sain haasteen Suunnittelemattomuuksissaankin-blogin Spukalta. Kiitos siitä! Pointtina on siis haastaa bloggaajia vastaamaan kysymyksiin ja jatkamaan haastetta edelleen. 

Tässä kysymyksiä ja vastauksia:

1. Tärkein asia minkä olet oppinut blogitaipaleesi aikana?
Olen oppinut, että kirjoittaminen on minulle todella hyvä tapa ajatella. Olen myös oppinut, että rehellinen tunteiden jakaminen tekee hyvää sekä kirjoittajalle että lukijalle. 

2. Mikä vuodenaika kuvaa sinua parhaiten?
Olen syksyihminen. Syksyllä alkaa aina uusi aika ja syksyssä on paljon energiaa. 

3. Mikä on unelma-ammattisi ja miksi?
Aikaisemmin halusin toimia kirjojen kustannusalalla, koska lukeminen on ollut minulle aina tärkeää. Nykyinen ammattini opettajana ei ollut minulle unelma etukäteen, mutta juuri nyt se on aivan parasta. Tulevaisuudessa haluaisin tehdä oppimateriaalia. Se kiinnostaa minua, koska sillä tavalla pystyisin kokoamaan yhteen vanhan unelma-ammattini ja nykyisen ammattini. Olen äärettömän kiinnostunut opettamastani aineesta ja haluan kehittää opetusta edelleen.

4. Tunnetko olevasi erityisherkkä?
En.

5. Linja-auto vai juna, miksi?
Aina juna. Minulle tulee todella herkästi matkapahoinvointia. Toisaalta juna ei vie kaikkialle.

6. Oletko ulkoilmaihminen?
No joo. Minulla on koira, jonka kanssa ulkoilen paljon.

7. Mikä sai sinut aloittamaan bloggaamisen?
Minun täytyi saada ajatukseni järjestykseen. En pysty kirjoittamaan päiväkirjaa, koska kaipaan sitä, että teksti tulee luetuksi. Siis että tekstin täytyy olla luettava kokonaisuus. Päiväkirjaa ei kukaan lukisi, joten kirjoittaminen tuntuisi turhalta. Olin pitänyt aikaisemmin hääblogia. Sen vuoksi bloggaaminen tuntui luonnolliselta vaihtoehdolta.

8. Ärsyttääkö sinua kirjoitusvirheet?
Riippuu paikasta. Virallisessa tekstissä tai esimerkiksi mediassa ärsyttää todella paljon. Minua ärsyttää huolimaton hällä väliä -asenne kieleen. Minua ärsyttää myös se, että kielellä helposti etäännytetään. Tämä näkyy etenkin virkakielessä, jossa ns. kirjoitusvirheet aiheuttavat tahallaan vaikeutta ymmärtämisessä. Usein tulee sellainen keisarin uudet vaatteet -olo, jossa kaikki esittävät ymmärtävänsä tekstiä, jota kukaan ei pysty ymmärtämään.

Arkikielessä en ärsyynny kirjoitusvirheistä kamalan paljon. Toki edelleen täysi välinpitämättömyys ärsyttää, mutta viilaukset eivät ole niin oleellisia.

Kirjoitusvirheitä on kovin erilaisia. On yksinkertaisia juttuja, kuten isot alkukirjaimet ja lopetusmerkit. Sitten on monimutkaisempia, mutta edelleen tärkeitä, kuten yhdyssanat tai pilkutus. On myös niitä, joilla ei kamalasti ole merkitystä, kuten vaikka se, kirjoitetaanko shampoo vai sampoo. Jälkimmäisissä teen itsekin usein tahallani "virheitä".

Olipas pitkä vastaus. Tämän perusteella voi varmaankin arvailla, mitä ainetta opetan!

9. Jääkiekko vai jalkapallo?
Ei kumpikaan. Vihaan penkkiurheilua. 

10. Mitä sinulle tulee mieleen sanasta sade?
Juuri nyt näin syksyllä tulee mieleen pimeys ja kylmyys.

11. Oletko onnellinen?
Todella onnellinen tätä nykyä. Elämä on asettunut ja lapsen odottaminen on ihanaa. Kaiken jälkeen osaan arvostaa sitä oloa, kun voi hengittää vaivatta.

On minun vuoroni esittää kysymyksiä:
1. Millaisia kokemuksia sinulla on vertaistuesta? Mitä olet siitä saanut? Onko siitä ollut jotain haittaa?
2. Mikä on suurin oivallus, jonka olet saanut lapsettomuustaipaleen aikana?
3. Onko lapsettomuus aiheuttanut sinussa yksinäisyyden kokemusta? Millä tavalla olet pystynyt korjaamaan yksinäisyyttäsi?
4. Onko lapsettomuus aihettanut sinussa yhteenkuuluvuuden kokemusta? Millaisissa tilanteissa olet kokenut yhteenkuuluvuutta?
5. Kuinka paljon pohdit lukijoita kirjoittaessasi blogia? Vaikuttaako lukijoiden pohtiminen valintoihisi kirjoittaessasi?
6. Millaiseen yhteen sanaan voisit kiteyttää sen, miksi kirjoitat blogia lapsettomuudesta?
7. Mikä on paras lapsettomuutta koskettava teksti, jonka olet ikinä lukenut?
8. Millaisia vaikutuksia lapsettomuudella on ollut ystävyyssuhteisiisi?
9. Oletko etsinyt jaksamiseen apua ulkopuolisilta? Millaista apua olet löytänyt ja saanut?
10. Mikä on lapsettomuudessa pahinta?
11. Mikä on lapsettomuudessa parasta?

Tämä haaste on jo kulkenut pitkin lapsettomuusblogeja ja moni saa varmaan haasteen jo vaikka kuinka monennetta kertaa, mulla väliäkö hällä. Haastan seuraavat:
Pihlajapuun katveessa ja Rowan
Kauan kaivattu ja Ainu
Ei tän pitäny olla näin vaikeeta ja Helmi
Mamma eller inte? ja Mamma-aspirant
Sateenkaaren värinen unelma
Ei lapsia tehdä... niitä saadaan ja Feeniks
Toiveena vauva
Vieraile meilläkin, haikara ja Ikuisesti kahdestaan
Vastatuulessa ja Vastatuuli
Kiertoteitä
Haikaranpesää etsimässä ja Etsijä

Tässä vielä ohjeet:
1. Kiitä tunnustuksen antanutta bloggaajaa ja laita linkki hänen blogiinsa. 
2. Vastaa sinut nimenneen bloggaajan 11 kysymykseen. 
3. Nimeä ja linkitä 11 Liebster Award -tunnustuksen saavaa blogia, joilla on alle 200 lukijaa. 
4. Keksi 11 uutta kysymystä valitsemillesi blogeille.

tiistai 8. syyskuuta 2015

Itkettää

Itkettää. Päällisin puolin syynä on kai Panacod-pöhnä. Olen ollut todella kipeä pari viimeistä päivää. Uusi särkylääke Arcoxia ei tunnu riittävän. Siksi olen taas parina iltana turvautunut Panacodiin, vaikka sen sivuoireet ovatkin inhottavia. 

En ole kertonut oikein kenellekään kohdunpoiston mahdollisuudesta. En ole myöskään puhunut kivuistani. En jaksa aina vain kääntää huomiota itseeni ja tähän samaan, jatkuvaan vaivaan. Aihe väsyttää minuakin. Pitäisi kai kuitenkin puhua. Tunnen itseni ja tiedän, että minun on peilattava tunteitani puhumalla. En vain ole saanut tilaisuutta järjestettyä. On taas niin paljon kaikkea. 

torstai 3. syyskuuta 2015

Endometrioosin uudet kuviot

Tänään kävin polilla kontrollissa. Olin etukäteen ajatellut, että joudun puhumaan itseni laparoskopiaan. Edellisellä kerralla lääkäri nimittäin oli aika varovainen leikkauksen suhteen ja oli sitä mieltä, että lääkkeitä kannattaa kokeilla ensin. Olin siis ajatellut, että tämä kerta menee samaan tapaan, mutta eipä mennytkään. Lääkäri kyseli ja kuunteli viimeiset kipukuulumiseni. Ultrassa löytyi kaksi uutta kystaa. Lisäksi vanha kysta oli kasvanut neljäsenttiseksi.

Lääkäri otti leikkauksen puheeksi ja sanoi, että olisi syytä pohtia radikaalileikkausta yhtenä vaihtoehtona. Siirryin jonottamaan leikkaavalle lääkärille leikkauksen suunnitteluun. Odotusajaksi otetaan kokeiluun Primolut, joka on taas uusi keltarauhashormoni. Lisäksi sain kokeiluun uusia särkylääkkeitä, joiden nimeä en nyt millään muista.

Vaikka olin ajatellut itsekin leikkausta, en osannut odottaa, että kohdallani radikaalileikkaus olisi mahdollinen. Jotenkin se järkytti aika lailla. Pelottavan suuri operaatio saattaa siis olla tulossa.

Sain mukaani myös virstanäytepurkin. Näytteestä tutkitaan punasoluja. Jos niitä on virtsan seassa, endometrioosi on kasvanut virstarakkoon.

Olen taas tänään vuodattanut kyyneleitä tämän sairauteni vuoksi. Olen siihen niin väsynyt. Olen väsynyt jatkuviin kipuihin, mutta myös siihen, että tauti tarjoaa aina vain huonoja uutisia.

sunnuntai 9. elokuuta 2015

Tylsää! Pitäisi kai verkostoitua uudelleen

Olemme viimeaikoina tuskastelleen mieheni kanssa sitä, että alamme olla ainoita kaksin eläviä ystäväpiirissämme. Aikaisemmin löysimme helposti seuraa ystävistämme, kun halusimme ulos syömään, tarjota illallisen kotonamme tai mennä viettämään iltaa baareihin. Oli helppoa kysellä tuttuja mukaan ja usein jotain kivaa järjestyikin.

Aloimme ajatella asiaa, kun kävimme pari viikkoa sitten kaupungissamme järjestettävässä juomaan ja ruokaan liittyvässä tapahtumassa kaksin. Seuraksemme pöytään istahti meille entuudestaan tuntematon noin 70-vuotias pariskunta. Oli oikein mukavaa istua iltaa ja jutella näiden ihmisten kanssa. Kun sitten suunnittelimme piipahtavamme tapahtumassa uudelleen pari päivää myöhemmin, aloimme miettiä mukaan kutsuttavia tuttuja. Pohtimisen lopputuloksena oli se, että kaikki potentiaaliset tutut elävät lapsiperheen elämää, jossa heitä ei kutsuta istumaan iltaa lyhyellä varoitusajalla (varsinkaan ilman lapsia). Melkein alkoi harmittaa, ettemme pyytäneet siltä aikaisemman illan pariskunnalta yhteystietoja, jotta olisimme voineet jatkaa illan istumista uudelleen.

Olisi siis kai löydettävä jostain pariskunta, joka olisi kiva ja jolla joko ei olisi lapsia tai jolla lapset olisivat jo lähteneet pois kotoa. Heidän täytyisi tietysti myös viihtyä juuri sellaisissa paikoissa ja tapahtumissa, joissa mekin viihdymme. Parasta toki olisi, jos löytäisimme paikkakunnaltamme jonkun toisen adoptio-odottajaperheen, joka tässä odottaessa ehtisi viettää kanssamme dinkkuelämää. Kuinkakohan tällaisen täsmätoiveen täyttäisi? On kai jotenkin verkostoiduttava uudelleen.

Olemme joskus naureskellen miettineet, että adoptioneuvonnan alussa pitäisi jokaiselle odottajalle jakaa joku salainen adoptiomerkki, jotta myös odottajaperheet voisi tunnistaa adoptioperheiksi. Olisipa aika paljon helpompaa tehdä tuttavuutta muihin adoptioperheisiin, jos voisi salaisesti viestiä heille, että täälläkin odotellaan lasta!

(Jos blogini lukijoissa kuitenkin nyt sattuisi olemaan joku, joka tuntisi täyttävänsä kriteerini ja toivoisi myöskin verkostoitumista, ja jos tämä joku sattuisi vielä asumaan Pirkanmaan alueella, minulle voi laittaa viestiä osoitteeseen toiveissa@gmail.com. Saattaisihan käydä niin, että kemiat kohtaisivat ja voisimme yhdessä vähän dinkkuilla.)

keskiviikko 5. elokuuta 2015

Nyt se vihdoin on ihanaa!

Bloggasin reilu vuosi sitten siitä, kuinka adoptioprosessi ei siinä vaiheessa tuntunut ihanalta. Silloin koin, että kertoessani adoptiosta kerroinkin oikeastaan lapsettomuudesta ja ihmisten reaktiot tuntuivat aivan vääriltä. Tuo bloggaus synnytti paljon keskustelua ja on myös noussut blogini luetuimpien tekstien joukkoon.

Keskustelussa oli monta puolta. Ensinnäkin moni koki negatiivisen reaktioni tuttavani "ihanaa"-kommenttiin epäreiluksi. Moni olisi itsekin sanonut juuri jotain sellaista. Siinä vaiheessa oma negatiivisuuteni kumpusikin oikeastaan siitä, että ristiriita omiin senhetkisiin tunteisiini verrattuna oli todella suuri.

Keskustelussa kyseenalaistettiin myös valmiuteni adoptiovanhemmaksi, koska suru oli edelleen niin kesken. Tuollainen kyseenalaistaminen on aina vaarallista ja osuu kyllä yleensä hermoon. Se tuntui aikanaan epäreilulta ja tuntuu se siltä myös edelleen. Onneksi suruprosessi ja muutenkin tunteet muuttuvat ajan myötä. Meidän adoptioneuvontamme on myös kyllä hoitanut sen, että aikaa on riittänyt kaikenlaisten tunteiden käsittelyyn. Sen verran pitkään tuo vaihe meillä vei.

Näin jälkikäteen ajateltuna toissa kevät oli elämässäni uskomattoman rankka. Tein töitä ja gradua samaan aikaan. Lisäksi alkuvuodesta sattui eräs hyvin raskas tapahtuma lähipiirissäni ja se vaati minulta todella paljon energiaa. Olin todella uupunut ja vasta tämä kesä on todella korjannut tuota uupumistani. Nyt olen viimein saanut lomailtua niin, että olen pystynyt täysin rauhoittumaan. Aika oli siis rankkaa ja tunteet olivat siihen aikaan hyvin negatiivisia muutenkin. Onneksi se(kään) hetki ei vaikuta millään tapaa minun kykyyni olla vanhempi.

Kun lukee vanhoja postauksia, huomaa, kuinka paljon tunteet ja ajatukset ovat muuttuneet näiden neljän bloggausvuoden aikana. Olen ylpeä siitä, että olen alusta saakka valinnut linjan, jossa kirjoitan myös rankoista, negatiivisista ja epäreiluistakin tunteistani. On tärkeää, että se kaikki on dokumentoitu nyt tänne.

Vaikka tunteeni ovatkin jo muuttuneet aivan toisenlaisiksi, ymmärrän ja kunnioitan niitä entisiäkin tunteitani. Sekin oli tärkeä vaihe. Oli tärkeää kirjoittaa myös siitä.

Tuolloin koko adoptiota varjosti edelleen se kamala jos-sana. Nyt luvan saamisen ja adoptiovertaisiin tutustumisen myötä jos on muuttunut kun-sanaksi. Tunnen olevani vihdoin odottaja ja lisäksi olen tällä hetkellä todella kärsivällisessä vaiheessa. Juuri nyt minulla ei ole kiirettä lapsen saamiseen. Hän saa tulla juuri sillä hetkellä, kun hän tulee. Minun on oikein hyvä näin. Tätä nykyä myös ilahdun jokaisesta ihanaasta!

Kyseiset postaukset löytyvät täältä:
Ei, se ei ole ihanaa!
Miksi se ei ole ihanaa? Aika selittää

lauantai 1. elokuuta 2015

Ihanat kommentit

Usein tässä ja monissa muissakin lapsettomuusblogeissa tulee kirjoiteltua niistä ikävistä ja kurjalta tuntuvista kommenteista ja neuvoista, joita meille tahattomasti lapsettomille sanotaan aika lailla. On kuitenkin olemassa myös se toinen puoli. Monen monta kertaa minulle on kommentoitu aiheesta todella ihanasti, kauniisti ja kannustavasti. Ympärilläni on oikeasti paljon hienoja ihmisiä, jotka ovat osanneet valita sanansa juuri oikein.

Kannustamista ja mukana elämistä on toki monenlaista. On todella voimauttavaa tietää, että mukanani tällä taipaleella on ollut niin monta ihmistä. Nyt kun saan vihdoin jakaa iloisia uutisia, huomaan, kuinka moni oikeasti onkin odottanut minun kanssani. Niin paljon onnitteluja on uudessa tilanteessa satanut.

Tänään aamulla aloin kuitenkin muistella erästä ihanaa kommenttia, joka minulle sanottiin jo hoitotaipaleemme alkupuolella. Ensimmäinen ivf-kierros oli alkamassa ja olin poliklinikalla käymässä. Lääkärin tapaamisen jälkeen menin hoitajan juttusille. Siellä sain neuvoja lääkkeiden käyttöön ja aikojen varaamiseen ja kaikkeen mahdolliseen. Kun sanoin jännittäväni kovasti pistämistä, sain harjoitella sitä. Ensin harjoittelin pistämistä stressipalloon ja kun jännitykseni siitä vain kasvoi, hoitaja kehotti harjoittelemaan pistämistä myös omaan vatsaan. Ihan siksi, että sitten tietäisin, miltä pistos tuntuu. Kun sanoin päättäväisenä hoitavani kyllä homman kunnolla piikkikammostani huolimatta, hän sanoi:
"Niin, kyllähän sitä äiti tekee lapsensa eteen mitä tahansa."

Siinä tilanteessa minä en ollut typerä, hermoileva ja aikaa tuhlaava potilas, vaan äiti, joka kamppaili lapsensa vuoksi. Se hoitaja ymmärsi tilanteen niin täydellisesti ja hänen kommenttinsa vei minua pitkälle. Kun sitten oikeasti vihdoin pistin lääkettä, mietin noita sanoja ja onnistuin oikein hyvin.

En ole koskaan muistanut kiittää tästä. Taidanpa kirjoittaa seuraavaa poliklinikkakäyntiä varten kirjeen, jonka annan polin hoitajille luettavaksi.

Tässä tulee haaste lapsettomuusbloggaajille: Muistele saamiasi positiivisia kommentteja ja kirjoita niistä blogiisi. Pyri myös jollain tapaa kiittämään ihanan kommentin esittäjää.
Sitten haaste niille, jotka lukevat, mutta eivät kirjoita itse: Muistele positiivisia kommentteja tämän postauksen tai muiden aiheeseen liittyvien postausten kommenteissa.

Positiiviset kommentit todella ansaitsevat huomiomme. Ne ovat niin tärkeitä.

Lisäys jälkikäteen:
Juuri muistui mieleeni myös ihana kortti, jonka sain ystävältäni. Tässä kuva:


tiistai 21. heinäkuuta 2015

Neuvoja

Kun taistelu hedelmöityshoitojen kanssa on kovimmillaan, haluavat ihmiset löytää lohduttavia sanoja. Usein nuo sanat lausutaan neuvojen muodossa ja kaikki lapsettomuuden kanssa taistelleet kyllä tietävät, kuinka hyödyllisiä nuo neuvot ovat. "Älä stressaa." "Ajattele positiivisesti." "Kaikella on tarkoituksensa." "Oletko kokeillut sitä, tätä tai tuota?" ja tietysti: "Nauttikaa nyt kaksin olosta. Tehän voitte vaikka matkustella."

Kun suurin suru biologisesta lapsettomuudesta oli selätetty ja adoptioprosessi jo käynnistetty, aloimme todella tietoisesti nauttia olostamme kahdestaan. Olemme matkustelleet, olemme syöneet ulkona, olemme tehneet paljon töitä. Olemme eläneet kunnon dinkkuelämää. Se on ollut oikein hyvää elämää. Siihen on kuulunut paljon ihanaa, monia elämyksiä, ylellisyyttä, nautiskelua ja hyvää oloa. Siihen on myös kuulunut paljon stressiä, väsymystä, kinaa ja kolotuksia. Toisinaan siihen on myös kuulunut tylsiä, väsyneitä viikonlopun iltoja Poliisit-maratonin parissa. Tai sitä, että yhteinen tekemisemme kulkee aina samoja latuja: Mennäänkö kahville? Joo, mihin? En tiedä. Sinne? Plääh. Tänne? Äh. ja niin edelleen.

Lopulta tuntuu siltä, että dinkkuvaihe on meidän elämässämme todellakin jo nähty. On aika uudistua. On aika muuttaa elämää. Lapsen saaminen on siis aivan täydellistä. Näin jälkikäteen ajatellen tämä on kaikista paras mahdollinen ajankohta lapsen saamiselle. Nyt vihdoin olemme todella valmiita.

Nyt saamme uudenlaisia neuvoja: "Lapsen saaminen muuttaa sitten todellakin kaiken. Tämä teidän pitää ymmärtää. Ei voi enää matkustella samaan tapaan. Ei voi enää viipyä myöhään kaupungilla. Ei voi enää tehdä töitä samaan malliin. Lapsen kanssa kaikki on erilaista."

Kuten neuvot yleensä, tämäkin ärsyttää. Emme ole tyhmiä. Tiedämme, että elämämme muuttuu. Haluamme, että elämämme muuttuu. Samalla tiedämme myös, että emme voi ruveta vanhemmiksi vain teoriassa. Meidän ei kannata istua kotona harjoittelemassa lapsiperheen elämää ennen kuin lapsi tulee. Meidän ei kannata rajoittaa olemistamme ja menemistämme vielä.

Minun mielestäni meidän kannattaa elää tätä dinkkuelämää niin täysillä kuin pystymme. Meidän kannattaa keskittää energiaamme muuhun kuin odottamiseen. Sillä tavalla aika kuluu nopeammin.

Ja hyvällähän tämäkin taas sanotaan. Huolehditaan ja halutaan auttaa. Ymmärränhän minä sen.

lauantai 18. heinäkuuta 2015

Uudenlainen aika

Vips vain ja kaikki muuttui meidän lapsenodotusmaailmassamme positiiviseksi. Olemme odottajia ja uskallamme jo käyttää kun-konjunktiota. Ystävät ja sukulaisetkin ovat innoissaan. Niin moni on osallistunut odotukseemme hiljaa ja uskaltaa nyt osallistua siihen vähän näkyvämmin.

Kun naapuri pahoitteli silmää vinkkaillen taloyhtiömme lasten vähyyttä ja toivoi lapsenlapsilleen leikkikaveria, saatoin ylpeänä kertoa, että tulossa on. Reaktio oli uskomattoman positiivinen ja naapuri toivoi lyhyttä odotusta ja sitä, ettemme missään tapauksessa muuttaisi täältä pois.

Kun matkustimme lomamatkalle, uskalsimme jo pohtia, olisiko tämä viimeinen kahdenkeskinen lomamatkamme pitkään aikaan. Ehkä ensi kesänä emme enää uskalla varata kallista lomamatkaa. Saattaahan olla, että matka joudutaan perumaan ja suunta vaihtamaan kohti Etelä-Afrikkaa. Ehkä seuraavaksi lomakohteeksi onkin valittava jotain lapsiystävällisempää ja saamme matkustaa sinne juuri oikean kokoisena perheenä.

Kun katselemme yhdessä pieniä suklaanvärisiä lapsia, sulamme hellyydestä. Kun jompikumpi meistä huomaa afrikkalaista alkuperää olevan lapsen, hän aina kääntää toisenkin huomion tähän. Tuijottelemme näitä pienokaisia hymyillen kuin hölmöt. Katselemme lapsia myös arvioiden. Onkohan meidänkin lapsemme tuon ikäinen, kun hän tulee? Osaakohan hänkin seisoa, kävellä tai juosta? Tapaileekohan hänkin jo sanoja?

Välillä taas tulee pieniä paniikin hetkiä. Mistä minä tiedän, kuinka lasta hoidetaan? Olenhan käyttänyt paljon energiaa pysyäkseni heistä loitolla. En osaa vaihtaa vaippaa. En osaa pukea lasta sopiviin vaatteisiin. En tiedä, minkä ikäinen lapsi vielä tarvitsee pinnasänkyä tai minkälaiset rattaat hänelle pitäisi ostaa. En osaa lohduttaa itkevää lasta. Mitä jos hän vain itkee, enkä osaa tehdä asialle mitään?

Ja toki tiedän, että saamme paljon apua. Lastenkodin työntekijät auttavat meitä, ystävät auttavat meitä, sukulaiset auttavat ja isovanhemmat ovat taatusti apuna.

Hän on ehkä jo syntynyt tai sitten hän syntyy ihan minä hetkenä vain. Tieto siitä on juuri nyt maailman paras tunne.

tiistai 16. kesäkuuta 2015

Visanne - ei toimi

Unohdin kaikessa luvansaamishässäkässä kirjoittaa uusista endometrioosihässäköistäni.
Aloitin Visannen syömisen noin kuukausi sitten. Jossain vaiheessa aloin ihmetellä jatkuvaa huonovointisuutta, joka oli yleensä pahimmillaan aamupäivällä. Kun huonovointisuus jatkui, tajusin yhdistää sen Visanneen. Siitähän se tietysti johtui!

Kuukaudessa Visannen hyödyt eivät ehtineet tulla esiin, mutta haitat oikeasti haittasivat jo elämää. Niinpä sovimme lääkärin kanssa, että lopetan Visannen ja tilannetta arvioidaan uudelleen elokuussa. Voi olla että uusi laparoskopia on sitten edessä. Siihen asti ajattelin pitää kipupäiväkirjaa, jotta pysyisin kunnolla kärryillä kivuista ja kivuttomista päivistä.

Pahoinvointi loppui välittömästi lääkkeen lopettamisen jälkeen. Syyllisestä ei siis ole epäilystäkään.

lauantai 13. kesäkuuta 2015

Samanlainen tunne

Kerroin ihanasta uutisesta ystävälle. Kerroin myös, kuinka hurjalta tämä nyt tuntuu. Se tapahtuu oikeasti. Meille tulee aivan oikeasti lapsi. Kuinka selviän siitä? Kuinka osaan? Siihen hän sanoi: "Hei, kaikilla on noita tunteita."

Niin. Kerrankin minulla on tunne, joka on kaikilla. Tunne, jonka voi jakaa sellainenkin, joka ei tiedä lapsettomuudesta mitään.

Lupa on kai jotenkin verrattavissa positiiviseen raskaustestiin. Se on lupa alkaa odottaa. Se on lupa alkaa uskoa.

torstai 11. kesäkuuta 2015

Ohhoh!

Aamulla stressasin kaikkea tekemätöntä ja tein muutaman tekemättömän valmiiksi. Heitin miehen ja koiran junaan. Ostin uusia perunoita ja keitin kesän ensimmäisen kesäkeiton. Menin hierojalle ja hierojalta lähtiessä puhelimen näytöllä oli sähköpostiviesti Interpediasta: "Onneksi olkoon!"

Meillä on nyt lupa yhden lapsen adoptoimiseen. Ei lisäselvityksiä, vaan lupa. Näin nopeasti ja näppärästi. Hyvä uutinen on myös se, että Etelä-Afrikasta on Interpedian kautta tullut todella monta lapsiesitystä tänä vuonna. Jonot siis vetävät. Lapsia tulee. Meillekin jonakin päivänä ei enää niin pitkän ajan päästä.

perjantai 29. toukokuuta 2015

Päivitystä kiireen keskeltä

Hakemuspaperimme lähtivät tänään lautakuntaan. Nyt saamme siis alkaa jännittää luvan saamisen aikaa ja mahdollista lisäselvityspyyntöä ja sen syytä. Olisi ihan huippua, jos hakemus ehtisi vielä kesäkuun käsittelyyn, mutta saattaahan tuo mennä elokuullekin. Yksi askel on nyt kuitenkin aika lähellä.

Käytännössä homma on siis sujunut nyt niin, että sosiaalityöntekijämme lähetti kotiselvityksemme ja muut paperimme Interpediaan. Me puolestamme rekisteröidyimme Interpedian asiakkaiksi ja saimme postissa sopimuspaperin. Sitten haimme virkatodistukset, täytimme lupahakemuksen ja lähetimme paketin Interpediaan, josta hakemus lähetettiin tarvittavine liitteineen lautakuntaan.

Huomenna on taas aika lurautella Suvivirsi ja siirtyä tavallaan lomalle. Mieleni on juuri nyt oikein hyvä. Toivottavasti ehdin kirjoittaa paljon enemmän kesäkuussa. Monia asioita on ollut mielessä, mutta aikaa on toukokuussa ollut niin rajallisesti.

Sekava postaus, mutta onhan siinä se yksi tärkeä sisältö eli paperityön päätös.


Sitten vielä Bloglovin-linkki, jotta saan blogin sinne listatuksi.
<a href="http://www.bloglovin.com/blog/2619047/?claim=t6s2bpaur5z">Follow my blog with Bloglovin</a>


keskiviikko 29. huhtikuuta 2015

Väärän kokoinen vaiva

Flunssa ja joka paikkaa kolottaa. Kurkku on kipeä eikä ääntä lähde. Yskitti koko yön niin, ettei saanut nukuttua. Päätä särkee. Paperihaava kädessä tuntuu niin ikävältä. Tuli mustelma. Ne ovat sopivan pieniä vaivoja. Niitä voi murehtia kahvipöydässä ja saada myötätuntoa osakseen.

Sitten on oikeasti isoja vaivoja. Sellaisia, jotka näkyvät ulospäin ja jotka pakottavat sängyn pohjalle tai jopa sairaalaan. Niitä kuuluukin murehtia ja niiden kärsijälle myötätunto tulee varmasti tarpeeseen.

Väärän kokoinen vaiva eristää ja vaientaa. Ei kahvipöydässä oikein voi kertoa, kuinka on taas monena yönä herännyt kipuunsa tai kuinka on syönyt vahvoja särkylääkkeitä jo monta päivää putkeen. Ei työkaverille oikein voi valittaa, kuinka munasarjaa kivistää tai kuinka kohtu jatkuvasti supistelee. Eikä sitä oikein viitsikään päivästä toiseen puhua samasta vaivasta.

Niinpä sitä ei sitten sano mitään. Sitä istuu särkylääkepöhnässä ja kuuntelee, kuinka flunssaista kolottaa. Tuntee toki myötätuntoa ja toivottaa paranemista, mutta pysyy omasta väärän kokoisesta vaivastaan vaiti.

Eikä siinä kai sinänsä ole mitään väärää tai oikeaa, huonompaa tai pahempaa. Onpahan vain. Yksi huomio lisää.

sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Toivo pitääkin menettää

"Kaksosia on nykyään kyllä todella paljon", toteaa työkaveri.
"Johtuisikohan se siitä, että nykyään riskiraskauksia ja keskosia sadaan paremmin hoidettua?" pohdin.
"Kyllä se taitaa olla sitä, kun niitä hedelmöityshoitoja tehdään nykyään niin kamalan paljon", arvelee työkaveri.
"Mutta aika harvoinhan hedelmöityshoidoissa siirretään kahta tai useampaa alkiota juuri tuon riskiraskauden vuoksi", yritän.
"Kyllä se siitä johtuu, että niitä hedelmöityshoitoja tehdään niin paljon", hän jatkaa.
"Minulle ei ainakaan siirretty kuin yksi alkio kaikissa muissa paitsi viimeisessä hoidossa, jossa onnistumismahdollisuudet olivat jo aika pienet", sanon.
"Ai, mutta onnistuiko se sitten?" hän kysyy yllättyneenä.
"Ei onnistunut."
"Mutta onko sinulla sitten lapsia?"
"Ei ole. Minä en voi saada biologista lasta."
"Mutta voihan se vielä onnistua, kun lakkaa yrittämästä ja rentoutuu ja..."
"Ei se onnistu enkä enää haluakaan, että se onnistuu. Minulle on tulossa adoptiolapsi. Olisi aivan kamalaa tulla nyt raskaaksi."
"Mutta ainahan toivoa on. Ehkä nyt, kun ette enää yritä, voikin onnistua."
"En halua enää saada biologista lasta. Kaikki on oikein hyvin juuri näin. Haluan saada adoptiolapsen."
"Mutta ainahan on toivoa."

Ajauduin keskusteluun vähän vahingossa. Asiasta on tullut minulle jo niin arkipäiväinen, että en oikeastaan osannut ajatella, että joutuisin vielä lohdutusyritysten kohteeksi. Ei minua nimittäin tarvitse enää lohduttaa. Ei ainakaan siitä, että en ole saanut biologista lasta. Myötätunto rankkojen kokemusten vuoksi on tietysti tervetullutta, mutta lohdutus hedelmöityshoitojen epäonnistumisesta ei tunnu enää ollenkaan ajankohtaiselta.

Myöhemmin tajusin, että minun olisi ehkä pitänyt sanoa ääneen se, että toipuminen on mahdollista vasta, kun toivoa ei enää ole. Ei pitäisi lohduttaa toivon kautta, koska juuri toivon vuoksi kamppailua jatketaan. Vasta toivon mentyä voi alkaa surra ja vasta surun laannuttua voi toipua.

Ennen tuollaisesta keskustelusta olisi jäänyt vähän paha mieli. Nyt jäi hyvä. Olen todellakin käsitellyt asian loppuun ja tämäkin keskustelu meni melkeinpä valistuksen puolelle. Ja hyvällähän hän.

torstai 23. huhtikuuta 2015

Tilannepäivitys

Kotiselvitys on nyt tehty ja lähetetty Interpediaan. Pian pääsemme siis luvanhakupuuhiin. Olemme todella tyytyväisiä kotiselvitykseen. Teimme pieniä tarkennuksia asiavirheisiin ja siinä kaikki. Realistinen toive olisi, että hakemuksemme olisi lautakunnan käsittelyssä ennen kesälomia.

Kävin myös polilla endometrioositilanteen huonontumisen vuoksi. Lääkäri otti ongelmani vakavasti ja sanoi hyvin painokkaasti, että tällä tavalla tilanne ei voi jatkua. Hän ei kuitenkaan suositellut laparoskopiaa aivan heti, vaan ensin kokeillaan kuivattamista lääkkeillä. Kystakin on nimittäin pienentynyt entisestään. Sain valita Procrenin ja Visannen välillä. Valitsin Visannen, koska Procrenista minulla on vain huonoja muistoja kesästä kuumien aaltojen ja kaikkien muiden sivuoireiden kanssa. Visanne tosin alkaa vaikuttaa hitaammin ja on aika kallis. Lääkäri kuitenkin kirjoitti minulle B-lausunnon, jonka kanssa Visanne on erityiskorvattava. Väsymyksestäkin oli puhetta ja kävin sen vuoksi verikokeissa. Kilpirauhasarvot, hemoklobiini ja valkosoluarvot ovat viitearvojen sisällä. Väsymys voi toki selittyä ihan kivuillakin.

Nyt kivuttomia päiviä on ollut jo melko monta. Tänään taitaa olla menossa yhdestoista kivuton päivä. Nyt tosin vasen munasarja on parin tunnin aikana tehnyt olemassaolonsa minulle selväksi, joten ennustan kipujen alkavan pian.

Konkreettiset etenemiset sekä adoption että sairauden hoidon saralla ovat helpottavia. Olen siis ihan hyvillä mielin näistä juuri nyt. Väsymyksen hoitoon on kai alettava aivan perinteisin keinoin. On nukuttava juuri niin paljon kuin nukuttaa. (Se on tosin aika vaikeaa, koska joudun arkisin heräämään viiden aikaan aamulla.)

keskiviikko 15. huhtikuuta 2015

Häpeä liiasta jakamisesta, yksinäisyys liiasta vaikenemisesta

Olen viimeaikoina tuntenut taas oloni yksinäiseksi. En ole saanut tilaisuutta jakaa ja puhua asioista oikein kenenkään kanssa eikä miehenikään oikein pysty tarjoamaan sitä myötätuntoa ja apua, mitä juuri nyt tarvitsisin.

Sitten kun alkaakin jakaa ja puhua, tulee häpeä. Kuinka minä nyt näin pakotan muut kuuntelemaan? Ei kukaan enää jaksa kuunnella minun loputtomia jorinoitani lapsettomuudesta, adoptiosta ja endometrioosista. Tuntuu, että ihan jokainen on jo kyllästynyt minu jatkuviin pulmiini. Miksi ei olisi? Olenhan minä itsekin jo ihan kyllästynyt koko juttuun.

Sitten jos ei jaa, muuttuu olo niin kovin yksinäiseksi. Siitä tulee kehä. Kun ei halua vaivata muita, vetäytyy pois seurasta. Sitten on vielä enemmän yksin. Joskus toivoisin, että joku kysyisi ihan oikeasti ja tosissaan, kuinka voin. Mutta ei kukaan yleensä kysy ja jos kysyy, kerron aina kevennetyn version.

Ei mikään ole juuri nyt kamalan huonosti. Adoption suhteen kaikki on todella hyvin. Kotiselvitys valmistuu ihan pian ja sitten pääsemme hakemaan lupaa. Olen sen suhteen todella toiveikas. Yhtäkkisesti huonontunut endometrioositilanne sen sijaan uuvuttaa. Kokonaan kivuttomia päiviä on vain vähän. Kivuttominakin päivinä vatsaa turvottaa. Etenkin Panacodin syöminen kerää paljon nestettäkin kroppaan. Lisäksi olen koko ajan todella väsynyt. Perjantaina menen polille, jospa jotain ratkeaisi taas.

tiistai 14. huhtikuuta 2015

Valmennuskurssilta omaksuttua

Sain adoptiovalmennuskurssilta erään vinkin, joka todella pisti miettimään. Olen onnistunut saamaan selkäni pahasti jumiin suremalla, sairastamalla endometrioosia, stressaamalla ja tekemällä aivan liian paljon töitä tietokoneen edessä. 

Adoptiokurssin valmentajat vihjaisivat kokemuksen syvällä rintaäänellä, että yksi konkreettinen asia, mitä voi tehdä ennen lapsen saamista kotiin, on selkälihasten harjoittaminen, jotta lapsen kantaminen sujuisi sitten helpommin ja kivuttomammin.

Tuohon vinkkiin aion todella tarttua. Aloitin hyvinvointikeskeisen selän treenaamisen joogaamalla ja tekemällä kehonhuoltojumppia netissä toimivan joogakoulun avulla. Tavoitteena on siis treenata niin, että jaksan lopulta kantaa lastani sylissäni vaikka maailman tappiin saakka. Kerrankin treenille on aivan mielettömän hieno motivaattori!

torstai 9. huhtikuuta 2015

Palveluntarjoaja päätetty

Meidän palveluntarjoajaksemme päätyi lopulta Interpedia ja sen kautta Etelä-Afrikan kontakti Abba Adoptions. Lopulta päätös oli helppo tehdä. Molemmat vaihtoehdot vaikuttivat oikein hyvältä, mutta tällä hetkellä jonotusajat olivat Helsingin kaupungin kautta 3 1/2 - 4 vuotta ja Interpedian kautta noin 2 vuotta.

Nyt odotamme kärsimättömänä sitä, että sosiaalityöntekijä saisi (huhtikuun alkuun lupaamansa) kotiselvityksen kirjoitettua ja pääsisimme hakemaan lupaa.

tiistai 7. huhtikuuta 2015

Aina vain vähemmän kivuttomia päiviä

Endometrioosi on ottanut kummallisen hyppäyksen huonompaan suuntaan. Kävin tammikuussa polilla ja silloin sovimme lääkärin kanssa seuraavan kontrollin kesälle eikä mitään kipulääkkeitä kummempaa lääkitystäkään mietitty. Sitten yhtäkkiä huomasin, että kipupäivien määrä on taas alkanut kasvaa. Viimeisen kuukauden aikana kivuttomia päiviä on ollut enää kuusi.

Myös särkylääkemäärät alkavat aiheuttaa ongelmia. Panacod pistää pään lisäksi sekaisin myös vatsan ja se aiheuttaa lisää kipuja ja ongelmia. Kivut aiheuttavat myös paljon epämukavuutta ja kipua selkään. Tuntuu, että olen jatkuvasti jännittyneenä. Minun on todella vaikeaa rentoutua kunnolla. Yöunien laatu on selvästi kärsinyt ja minua väsyttää paljon tavallista enemmän.

Olen varannut ajan polille viikon päähän perjantaille. Toivottavasti siellä keksitään minulle ratkaisu. Oikeastaan toivoisin uutta laparoskopiaa, koska uskon, että vasemman munasarjan ympärillä olevien solmujen aukaiseminen saattaisi helpottaa paljon. Kivut nimittäin keskittyvät suoraan vasempaan munasarjaan.

Myös ruokavalion rukkausta olen suunnitellut. En tosin jaksaisi kamalan tiukkaa linjaa, mutta ehkä endometrioosidieetistä olisi jotain apua.

tiistai 10. maaliskuuta 2015

Ensisijainen vaihtoehto vai ratkaisu, johon on tyytyminen?

Kirjoitin vastikään eräälle läheiselle siitä, kuinka minusta olisi kamalaa, jos juuri nyt tulisinkin yllättäen raskaaksi. Raskaaksi tuleminen nimittäin tarkoittaisi adoptioprosessin keskeytymistä. Asia oli minulle jo luonnollinen, mutta keskustelukumppanini yllättyi siitä. Tuo keskustelu sai minut pohtimaan asiaa. Kuinka adoptio onkin muuttunut niin luonnolliseksi tavaksi odottaa lasta. Missä vaiheessa adoptio muuttui ykkösvaihtoehdoksi?

Adoptio oli asia, josta olimme keskustelleet vähän jo ennen lapsen yrittämistä. Silloin sitä ei tosin ajateltu minään varsinaisena vaihtoehtona. Silloin ajattelimme, että lapsen saaminen on tärkeintä ja että se onnistuu helpoimmin ihan itse yrittäen. Lapsettomuuden muuttuessa tahattomaksi ja hedelmöityshoitojen käynnistyessä oli äärettömän vaikeaa ajatella sitä vaihtoehtoa, että hoidot eivät tuottaisikaan tulosta. Itse asiassa en pystynyt ottaa sitä ajatusta mieleeni ollenkaan. Se tuntui kuolemantuomiolta.

Sitten hoidot epäonnistuivat epäonnistumistaan ja oli pakko alkaa uskoa, että niillä ei haluttua tulosta saada aikaan. Oli pohdittava vaihtoehtoja. Emme olleet vielä valmiita luovuttamaan kokonaan. Halusimme nimittäin edelleen lasta. Lahjasolut tai -alkiot eivät tuntuneet hyvältä vaihtoehdolta. Emme enää olisi jaksaneet pettyä niidenkin kanssa. Adoptio tuntui luonnolliselta ja hyvältä, vaikka hoitojen loputtua keräilimme itseämme melkein puolen vuoden ajan ennen kuin saimme lähetettyä paperit Pelaan.

Sinä aikana mielikuvituslapsi alkoi muuttua vaaleahiuksisesta ja -ihoisesta afrikkalaisen näköiseksi. Huomasimme ihastelevamme afrikkalaista alkuperää olevia lapsia ja kiinnittävämme paljon vähemmän huomiota suomalaisiin lapsiin. Kiinnostuimme enemmän uutisista, jotka kuuluivat Afrikan suunnalta.

Lapsen kannalta tämä on todella tärkeää. Hän ei ole lapsi, johon me olemme joutuneet tyytymään. Hän on meidän ykkösvaihtoehtomme. Minua surettaa vain se, että joudumme odottamaan häntä niin kauan. Me hölmöt vain ensin luulimme, että hän tulee meille sitä tavallisempaa reittiä. Juuri häntä me kuitenkin olemme kaikki nämä takana olevat vuodet odottaneet ja juuri häntä me edelleen odotamme.

maanantai 9. maaliskuuta 2015

Adoptiovalmennus suoritettu

Eilen saimme adoptiovalmennuksemme päätökseen. Minulla on monia ajatuksia kirjoitettavaksi ja pohdittavaksi, mutta ihan vielä ne eivät tunnu taipuvan tekstiksi. Pyrin kuitenkin siihen, että saisin mahdollisimman pian kirjoitettua aiheesta jotain järkevää.

Positiivisin anti kurssista oli lopulta se, että nyt minulla on sellainen olo, että tästä kaikesta taitaa ihan oikeasti olla seurauksena lapsen saaminen. Se mahdollisuus tuli vähän lähemmäksi etenkin, kun näki aikuisia ja lapsia, joista on tullut perheitä juuri tällaisen tarinan myötä. Toinen oikeastaan yhtä positiivinen juttu oli vertaisten tapaaminen. Sitä keskusteluseuraa eivät korvaa edes ne adoptiovanhemmat, joilla on lapsi jo kotona. Täsmävertaisista saa sen suurimman tuen, koska heillä odotusaika on aivan yhtä lähellä kuin itselläkin.


lauantai 21. helmikuuta 2015

Etenihän se

Viimeinen neuvontakäynti on nyt takana ja sosiaalityöntekijä alkaa kirjoittaa meistä puoltavaa kotiselvitystä. On ihanaa, kun asiat etenevät. Nyt pitäisi vihdoin myös saada päätettyä palveluntarjoaja. Vaihtoehtoina ovat siis Interpedia ja Abba Adoptions sekä Helsingin kaupunki ja JCWS. Maa on nyt siis jo selkeänä. Etelä-Afrikasta tulee osa meidän elämäämme.

Millaisia kokemuksia näistä kahdesta muilla adoptioperheillä on? Miksi olette valinneet sen palveluntarjoajan ja kohdemaan, jonka olette valinneet? Mitkä ovat noiden kahden selkeimmät erot nyt, kun Abba Adoptionskaan ei enää suhtaudu kristilliseen vakaumukseen niin vakavasti?

Kun palveluntarjoaja on päätetty ja kotiselvitys on kirjoitettu, on aika alkaa luvanhakupuuhiin. Se tapahtuu siis tulevien kuukausien aikana.

lauantai 14. helmikuuta 2015

Etenemisestä

Ensimmäinen adoptiovalmennusviikonloppu oli kokonaisuudessaan mukava. Edelleen minun on tosin vaikea ymmärtää kurssin hintaa. Se todella tuntuu rahastukselta.

Kurssin vetäjät ovat mukavia ja kaikkein parasta on tietysti vertaisten tapaaminen. Olisin itse kaivannut vapaaseen keskusteluun vielä enemmän aikaa. Harmittavaa kyllä, illanvietostakaan ei muotoutunut kamalan rentoa, vaan se oli enemmänkin sellaista yhteistä keskustelua pöydän ääressä.

Valmennuskurssin jälkeen olo on kaikesta huolimatta ollut aika turhautunut. Joo, jotain tapahtuu, kun käy valmennuksessa. Näennäisesti asia siis etenee. Miekka on kuitenkin kaksiteräinen. Samaan aikaan, kun keskustelee tulevasta lapsesta, muistaa, kuinka kaukana hän vielä onkaan. Tuntuu hölmöltä valmistautua lapsen kiintymyssuhdeongelmiin tai erityistarpeisiin tai vaikkapa hakumatkaan, kun tietää, että saa odottaa vielä monta vuotta, ennen kuin teoria muuttuu käytännöksi.

Ensi viikolla on neuvonta. Mahdollisesti (ja toivottavasti) viimeinen sellainen. Onneksi konkreettista etenemistäkin tapahtuu.

perjantai 6. helmikuuta 2015

Vapaaehtoinen pakollinen adoptiovalmennus

Osallistumme viikonloppuna Yhteiset lapsemme ry:n järjestämään adoptiovalmennukseen. Valmennuskurssi koostuu kahdesta viikonloppukurssista eli yhteensä neljästä päivästä.

Adoptiovalmennuskursseille osallistuminen ei ole pakollista, mutta joka paikassa meille kuitenkin kerrotaan, että lähes kaikki kohdemaat vaativat kursseilla käymistä. Niinpä on osallistuttava.

Etukäteen olemme hieman keskenämme nurisseet kurssin todella kallista hintaa. Maksamme kurssista  yhteensä yli 800 euroa ja pahoin pelkäämme, että hinta-laatu-suhde ei välttämättä aivan kohtaa. 800 euroa on oikeasti hyvin kallis hinta neljästä päivästä.

Toivon kyllä kovasti, että kurssista on meille mahdollisimman paljon hyötyä eikä sen ainoa todellinen anti ole lopussa saatava todistus osallistumisesta. Ensi viikolla minulla lienee joka tapauksessa paljon asioita mielessä, joten eiköhän kirjoittamistahti tässä taas ainakin hetkellisesti tihene.

keskiviikko 4. helmikuuta 2015

Miksi kipu on aina kovimmillaan yöllä?

Nukkumaan meneminen ei eilen sujunut muutenkaan ihan mallikkaasti. Oli monta asiaa mielessä ja liian vähän aikaa rauhoittua. Parin tunnin nukkumisen jälkeen heräsin yhden aikaan yöllä siihen, että vasen munasarjani tuntui nyrkin kokoiselta ja vihloi vimmatusti.

Yöllä kipua yrittää sietää pidempään, koska ajattelee, että se menisi pois, jos vain odottaisi hetken. Eihän se koskaan katoa. Lopulta on pakko nousta ja ottaa särkylääkettä. Kipu on kuitenkin jo ehtinyt niin kovaksi, että särkylääkkeen tehoa on odotettava.

Viime yönä odotin kolmeen. Nuo keskiyön tunnit tuntuvat niin kamalan lohduttomilta. Sitä valvoo yksin ja yrittää selvitä kivusta. Vaihtaa kylkeä jatkuvasti, jotta löytäisi edes hetkeksi asennon, jossa ei sattuisi ihan niin paljon. Samaan aikaan huomaa jäljellä olevan nukkumisajan vähenevän koko ajan. Lopulta on pakko nousta ja katsoa vaikka vähän televisiota, jotta saisi ajateltua jotain muuta kuin tykyttävää munasarjaansa.

Sitten nukahtaa ja herää ihan liian pian herätyskellon soittoon pää tokkurassa liian vähäisestä unesta ja särkylääkkeistä. Joinakin päivinä sen jälkeen selviää töihin. Joinakin ei selviä. Tänään selvisin enkä tarvinnut päivän aikana yhtään särkylääkettä.

Kivut ovat selvästi pahentuneet. Vaikuttaa siltä, että kierukka ei kuitenkaan ole lopullinen ratkaisu sairauteeni. Tämä ei ollutkaan tässä.

sunnuntai 25. tammikuuta 2015

"Adoptiolapsi ei ole maahanmuuttaja" Miksei olisi?

Osallistuimme eilen adoptiohakijoille suunnattuun luentopäivään. Luennoistijoita oli useampia ja saatan palata vielä muihinkin mietteisiini myöhemmin. Eniten pohdituttamaan jäi kuitenkin erään adoptioäidin puheenvuoro. Hän puhui oikein mainiossa puheenvuorossaan monistakin adoptioon liittyvistä asioista ja puheenvuoro oli mielestäni oikein hyvä.

Rasisimiin liittyen hän kuitenkin oli kirjoittanut kalvolleen otsikossa olevan lauseen "Adoptiolapsi ei ole maahanmuuttaja!" Hän ei avannut puheessaan sen enempää, mitä hän tällä lauseella tarkoitti, mutta minua lause jäi mietityttämään.

Miksi adoptiovanhemmalle on tärkeää painottaa rasismista puhuessaan, ettei adoptiolapsi ole hänen mielestään maahanmuuttaja? Eikö hän samalla tule (varmasti tahtomattaan) arvottaneeksi lapset maahanmuuttajiin(, jotka ehkä ansaitsevat osakseen osuvat rasistiset huutelut) ja oikeisiin suomalaisiin(, joille ei saa rasistisesti huudella)? Eikö hän tule siis rasismia vastustaessaan kuitenkin vahvistaneeksi ennakkoluuloisia asenteita yhteiskunnassamme?

Maahanmuuttaja on hankala termi. Periaatteessahan se on hyvinkin läpinäkyvä: ihminen, joka muuttaa maahan, on maahanmuuttaja. Termi muuttuu kuitenkin hankalaksi, mitä kauemmin ihminen on asunut maassa. Kuinka kauan pitää asua samassa paikassa päästäkseen olemasta muuttaja? Entä toisen ja kolmannen polven maahanmuuttajat? Ne lapset, jotka syntyvät Suomessa Suomessa syntyneiden vanhempien perheeseen. Ovatko he enemmän maahanmuuttajia kuin lapset, jotka syntyvät jossain toisessa maassa ja muuttavat Suomeen adoptiolapseksi?

Identiteetti on mutkikas juttu eikä sen tarvitsekaan olla mitenkään yksioikoinen. Ihminen voi olla yhtä aikaa sekä suomalainen että somali tai sekä suomalainen että eteläafrikkalainen. Ei tarvitse valita eikä tarvitse arvottaa toista paremmaksi kuin toista. Monikulttuurisuus ei ole suomalaisesta kulttuurista pois vaan se on lisää.

Minä toivoisin, että oman lapseni ei tarvitsisi joutua määrittelemään itseään joko suomalaisten tai maahanmuuttajien porukkaan. Toivon, että hän voi määritellä itsensä juuri niiden yksilöiden joukkoon, johon hän kokee kuuluvansa. Toivon, että hänen päiväkotiryhmäänsä ja koululuokkiinsa osuu paljon erivärisiä ja erinäköisiä lapsia, joiden taustoista löytyy monenlaista kulttuuria ja myös monia muuttoja sekä maahan että maan sisällä.

keskiviikko 14. tammikuuta 2015

Kontrollikäynti

Kävin kontrollissa polilla. Kaikki on ihan hyvin. Kipuoireita minulla on vielä ja nyt on tullut uutena oireena kummallinen kivistys virtsarakon ympärillä ns. kuukautisten aikaan. Mitään ihmeellistä ei nyt kuitenkaan tehdä, koska kivut ja muut oireet ovat paremmin hallinnassa kuin koskaan. Niinpä sain särkylääkereseptejä ja uuden kontrolliajan kesäkuun loppuun.

Ihanaa olla melkein terve! Elämänlaatu on todella paljon parempi kuin aikaisemminkin. Vaikka kipuja onkin, ne talttuvat suhteellisen pienellä särkylääkesetillä aikaisempaan verrattuna. Kun pahimpien kipujen aikaan sain olon korkeintaan siedettäväksi Tramalin, Ketorinin ja Litalginin yhdistelmällä, nyt pääsen kokonaan kivuttomaksi 50 mg Ketorinilla ja 1 g Panadolilla. Perusmääräni on toki suurempi kuin monen särkylääkkeen peruskäyttäjän, mutta minulle tuo on oikein hyvä.

Kierukkaa käyttäessäni olen päässyt eroon myös monista estrogeenin vähäisyydestä johtuvasta sivuoireesta. Kuumat aallot, päänsäryt, ärtyneisyys ja väsymys ovat vähentyneet selvästi viime keväisestä. Nita oireita on tosin vaikea erottaa siitä, kuink stressaantunut olin gradua viimeistellessäni.

Kontrollista oli siis oikeastaan se hyöty, että pääsin peilaamaan nykyhetkeä entiseen. Siitä tuli oikein hyvä mieli.