Siirry pääsisältöön

"Adoptiolapsi ei ole maahanmuuttaja" Miksei olisi?

Osallistuimme eilen adoptiohakijoille suunnattuun luentopäivään. Luennoistijoita oli useampia ja saatan palata vielä muihinkin mietteisiini myöhemmin. Eniten pohdituttamaan jäi kuitenkin erään adoptioäidin puheenvuoro. Hän puhui oikein mainiossa puheenvuorossaan monistakin adoptioon liittyvistä asioista ja puheenvuoro oli mielestäni oikein hyvä.

Rasisimiin liittyen hän kuitenkin oli kirjoittanut kalvolleen otsikossa olevan lauseen "Adoptiolapsi ei ole maahanmuuttaja!" Hän ei avannut puheessaan sen enempää, mitä hän tällä lauseella tarkoitti, mutta minua lause jäi mietityttämään.

Miksi adoptiovanhemmalle on tärkeää painottaa rasismista puhuessaan, ettei adoptiolapsi ole hänen mielestään maahanmuuttaja? Eikö hän samalla tule (varmasti tahtomattaan) arvottaneeksi lapset maahanmuuttajiin(, jotka ehkä ansaitsevat osakseen osuvat rasistiset huutelut) ja oikeisiin suomalaisiin(, joille ei saa rasistisesti huudella)? Eikö hän tule siis rasismia vastustaessaan kuitenkin vahvistaneeksi ennakkoluuloisia asenteita yhteiskunnassamme?

Maahanmuuttaja on hankala termi. Periaatteessahan se on hyvinkin läpinäkyvä: ihminen, joka muuttaa maahan, on maahanmuuttaja. Termi muuttuu kuitenkin hankalaksi, mitä kauemmin ihminen on asunut maassa. Kuinka kauan pitää asua samassa paikassa päästäkseen olemasta muuttaja? Entä toisen ja kolmannen polven maahanmuuttajat? Ne lapset, jotka syntyvät Suomessa Suomessa syntyneiden vanhempien perheeseen. Ovatko he enemmän maahanmuuttajia kuin lapset, jotka syntyvät jossain toisessa maassa ja muuttavat Suomeen adoptiolapseksi?

Identiteetti on mutkikas juttu eikä sen tarvitsekaan olla mitenkään yksioikoinen. Ihminen voi olla yhtä aikaa sekä suomalainen että somali tai sekä suomalainen että eteläafrikkalainen. Ei tarvitse valita eikä tarvitse arvottaa toista paremmaksi kuin toista. Monikulttuurisuus ei ole suomalaisesta kulttuurista pois vaan se on lisää.

Minä toivoisin, että oman lapseni ei tarvitsisi joutua määrittelemään itseään joko suomalaisten tai maahanmuuttajien porukkaan. Toivon, että hän voi määritellä itsensä juuri niiden yksilöiden joukkoon, johon hän kokee kuuluvansa. Toivon, että hänen päiväkotiryhmäänsä ja koululuokkiinsa osuu paljon erivärisiä ja erinäköisiä lapsia, joiden taustoista löytyy monenlaista kulttuuria ja myös monia muuttoja sekä maahan että maan sisällä.

Kommentit

Anonyymi sanoi…
Olipa outo lause tosiaan. En kans ymmärrä ja mielestäni lause olisi nimenomaan kaivannut avaamista, paljonkin. Itse pidän omaa adoptiolastani maahanmuuttajan, jos kysyttäisiin onko vai ei. Hän on muuttanut maahan leikki-ikäisenä vieraasta kulttuurista. Totta hemmetissä hän on maahanmuuttaja!
Anonyymi sanoi…
Kehottaisin teitä lukemaan Adoptioperheet ry:n tuoreimman lehden, jonka aiheena on rasismi. Silloin ehkä ymmärtäisitte mitä kyseinen äiti tarkoitti.
Illusia sanoi…
Mitä hän siis sinun mielestäsi tarkoitti? Olisi mahtavaa kuulla, mikä oma mielipiteesi aiheesta on. Kirjoitetun tekstin perusteella me kaikki toki teemme omia tulkintojamme ja näin kuuluu ollakin.

Kyseinen julkaisu on minulle tuttu, mutta ei toki monille blogini lukijoille. Tässä muutamia aiheeseen liittyviä lainauksia julkaisusta:

"Kansainvälisesti adoptoitu ei ole tavallinen maahanmuuttaja, mutta ei myöskään kantasuomalainen, vaikka vanhemmat olisivatkin kantasuomalaisia. Myös Suomessa syntyneet tai ulkonäöltään kantasuomalaisia muistuttavat kansainvälisesti adoptoidut voivat joutua rasismin kohteeksi. Adoptiolapsi on kahden ryhmän välissä. Rasismi on erityisen haavoittavaa, koska lapsi ei koe olevansa jonkin kulttuurin tai etnisen taustan edustaja, vaan usein hän samaistuu ensisijaisesti suomalaisuuteen perheensä vuoksi, ei syntymämaan tai biovanhempien edustamaan kulttuuriin. (s. 4)"

Kuka on se tavallinen maahanmuuttaja, jolle rasisimi ei ole erityisen haavoittavaa? Minun on vaikea uskoa, että maahanmuuttajista on löydettävissä se tavallinen versio. Maahanmuuttajalapsista hyvin monella on suomalainen identiteetti ja suomi on monella kotikielenäkin. Entä sellaiset perheet, joiden toinen vanhempi on alkuperältään suomalainen ja toinen tulee jostain muusta maasta? Eikö silloinkin lapsi samaistu suomalaiseen kulttuuriin?

"Se, miten aikuiset suhtautuvat vähemmistöryhmiin (myös tiedostamattomasti), vaikuttaa lapseen myös huomaamatta. (s. 6)"

Oikeat maahanmuuttajat vastaan oikeat suomalaiset. Sellaista suhtautumista tuon postauksen otsikon lainauksesta löytyy.

"Adoptoitu saattaa kohdata esimerkiksi suomalaisen identiteettinsä kyseenalaistamista suoranaisen rasistisen häirinnän ja syrjinnän muodossa, mutta myös ihmisten puhtaasta uteliaisuudesta kumpuava syntyperän ja alkuperämaan jatkuva tiedustelu ja esimerkiksi englanninkielellä puhuttelu saattavat johtaa oman identiteetin kyseenalaistamiseen. Olenko tosiaan suomalainen, kun kaikki kyselevät, mistä olen kotoisin? s. 6)

Aivan samanlaiseen tilanteeseen joutuu esimerkiksi toisen tai kolmannen polven maahanmuuttaja, joka kokee olevansa suomalainen.

Minä en väitä, etteikö adoptiolapsen kokemus rasismista olisi väärin. Totta kai se on väärin. Se on aivan kamalaa ja minun sydämeni särkyy, kun ajattelen niitä kaikkia perheemme edessä olevia taisteluja ja mielenpahoituksia rasismin vuoksi. Minun teesini on kuitenkin se, että on väärin vahvistaa ennakkoluuloja erottelemalla maahanmuuttajat suomalaisista. Rasismi on väärin aina. Ei vain silloin, kun se kohdistuu "oikeaan suomalaiseen".

Tiedän myös, että kyseinen puhuja ei tietoisesti halunnut antaa tällaista lausuntoa. Ennakkoluuloista ja rasismista puhuttaessa olisi kuitenkin hyvä pitää kieli keskellä suuta ja miettiä tarkkaan, mitä haluaa sanoa ja millaisia viestejä saattaa rivien väleistä välittää.

Adoptiolapsen kokema rasismi on varmasti erilaista kuin toisenlaisen maahanmuuttajalapsen kokema rasismi. Aivan samoin kuin Saksasta Suomeen muuttaneen maahanmuuttajalapsen kohtaama rasismi on erilaista kuin Somaliasta Suomeen muuttaneen maahanmuuttajalapsen kokema rasismi. Erilaisia? Kyllä. Yhtä lailla tuomittavia? Myös kyllä.
Anonyymi sanoi…
Minulle tuo julkaisu on myös tuttu. En silti ole samaa mieltä. Oma lapseni on maahanmuuttaja ja suomalainen. Hän on adoptiolapsi, erityislapsi, paljon muutanki. Ei hänestä kantasuomalaista kuitenkaan saa ihan jo siksikin että hän on tullut kotiin lähellä kouluikää.
Heikku sanoi…
Muakin jäi ihmetyttämään sama lause ja olisin kaivannut asian avaamista. Samaa mieltä sun kanssa siinä, että maahanmuuttaja on aika läpinäkyvä termi.
Anonyymi sanoi…
Hei, mielenkiintoista lukea, että myös sinua jäi kyseinen irrallinen lausahdus mietityttämään. Olin samassa seminaarissa ja jäin pohtimaan aivan samaa. Yhdyn Illusian ylläolevaan pohdintaan. Tsemppiä meille kaikille samassa veneessä soutaville! :)
Illusia sanoi…
Kiva kuulla, että en ollut pohdintojeni kanssa yksin!
Anonyymi sanoi…
Muakin alkoi kiinnostaa mitä tuo adoptioäiti tarkotti, ja mitä ensimmäinen anonyymi tarkoitti. Olen adoptioäiti itsekin mutta silti olen sitä mieltä lapseni maahanmuuttaja mutta tokin hän elää erilaisessa perheessä kun kun muut maahanmuuttajat keskimäärin. On kuullut useinkin adoptioperheist tuon lauseen ja ymmärrän eron, lapsella on erilaista elää adoptioperheessä kun maahanmuuttajaperheessä. Silti en tiedä miksi toisille on tärkeää painottaa että lapsi ei ole maahanmuuttaja, tulee vähän rasistinen olo siitä jos sitä ei avata... t: Gitte

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…