Siirry pääsisältöön

Kontrollikäynti

Kävin kontrollissa polilla. Kaikki on ihan hyvin. Kipuoireita minulla on vielä ja nyt on tullut uutena oireena kummallinen kivistys virtsarakon ympärillä ns. kuukautisten aikaan. Mitään ihmeellistä ei nyt kuitenkaan tehdä, koska kivut ja muut oireet ovat paremmin hallinnassa kuin koskaan. Niinpä sain särkylääkereseptejä ja uuden kontrolliajan kesäkuun loppuun.

Ihanaa olla melkein terve! Elämänlaatu on todella paljon parempi kuin aikaisemminkin. Vaikka kipuja onkin, ne talttuvat suhteellisen pienellä särkylääkesetillä aikaisempaan verrattuna. Kun pahimpien kipujen aikaan sain olon korkeintaan siedettäväksi Tramalin, Ketorinin ja Litalginin yhdistelmällä, nyt pääsen kokonaan kivuttomaksi 50 mg Ketorinilla ja 1 g Panadolilla. Perusmääräni on toki suurempi kuin monen särkylääkkeen peruskäyttäjän, mutta minulle tuo on oikein hyvä.

Kierukkaa käyttäessäni olen päässyt eroon myös monista estrogeenin vähäisyydestä johtuvasta sivuoireesta. Kuumat aallot, päänsäryt, ärtyneisyys ja väsymys ovat vähentyneet selvästi viime keväisestä. Nita oireita on tosin vaikea erottaa siitä, kuink stressaantunut olin gradua viimeistellessäni.

Kontrollista oli siis oikeastaan se hyöty, että pääsin peilaamaan nykyhetkeä entiseen. Siitä tuli oikein hyvä mieli.

Kommentit

Rasputinska sanoi…
Hei Illusia! Hieno ja herkkä blogi.

Olen töissä tv-tuotantoyhtiössä, ja etsimme Ylen tv-ohjelmaan naisia, jotka harkitsevat adoptiota tai jotka ovat jo käynnistäneet prosessin ja tarvitsevat siihen tukea ja neuvoja. Mietinkin, kiinnostaisiko sinua osallistua tai haluaisitko julkaista blogissasi hakusivustomme linkin? Tarkoituksenamme on tarjota osallistujille ootta näkökulmaa elämäänsä uudenlaisen vertaistuen avulla.
Linkki on tässä, toivottavasti se vetoaa!
http://haeohjelmaan.net/

Ota ihmeessä yhteyttä!
Illusia sanoi…
Kiitos Rasputinska. Täytyy laittaa harkintaan.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…