Siirry pääsisältöön

Etenemisestä

Ensimmäinen adoptiovalmennusviikonloppu oli kokonaisuudessaan mukava. Edelleen minun on tosin vaikea ymmärtää kurssin hintaa. Se todella tuntuu rahastukselta.

Kurssin vetäjät ovat mukavia ja kaikkein parasta on tietysti vertaisten tapaaminen. Olisin itse kaivannut vapaaseen keskusteluun vielä enemmän aikaa. Harmittavaa kyllä, illanvietostakaan ei muotoutunut kamalan rentoa, vaan se oli enemmänkin sellaista yhteistä keskustelua pöydän ääressä.

Valmennuskurssin jälkeen olo on kaikesta huolimatta ollut aika turhautunut. Joo, jotain tapahtuu, kun käy valmennuksessa. Näennäisesti asia siis etenee. Miekka on kuitenkin kaksiteräinen. Samaan aikaan, kun keskustelee tulevasta lapsesta, muistaa, kuinka kaukana hän vielä onkaan. Tuntuu hölmöltä valmistautua lapsen kiintymyssuhdeongelmiin tai erityistarpeisiin tai vaikkapa hakumatkaan, kun tietää, että saa odottaa vielä monta vuotta, ennen kuin teoria muuttuu käytännöksi.

Ensi viikolla on neuvonta. Mahdollisesti (ja toivottavasti) viimeinen sellainen. Onneksi konkreettista etenemistäkin tapahtuu.

Kommentit

Heikku sanoi…
Mulla on jotenkin hyvin samanlaiset mietteet tuosta valmennuksesta. Illanvietto oli jotenkin jäykkä, oisin kanssa toivonut rennompaa. En toki osannut myös itekään sitä rentouttaa.
Muutenkin oma osallistumiseni jäi aika vähäiseksi, valitettavasti. Pienemmissä porukoissa keskustelu helpottaisi kyllä.
Toivottavasti seuraavaan viikonloppuun varattaisiin tuohon vapaaseen keskusteluun vielä enemmän aikaa.
Illusia sanoi…
Aivan totta. Pienemmät ryhmät olisivat ehdottomasti paikallaan ja juuri se, ettei niitä keskusteluja tarvitsisi purkaa isossa ryhmässä, jolloin keskusteluun ei tulisi sellaisia suorituspaineita.

Itseämme ja omaa vanhemmuuttamme vartenhan me siellä olemme. Aikuisiin ihmisiin voisi kyllä luottaa siinä mielessä, että he pysyvät aiheessa ja puhuvat itselleen hyödyllisistä asioista.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…