Siirry pääsisältöön

Etenemisestä

Ensimmäinen adoptiovalmennusviikonloppu oli kokonaisuudessaan mukava. Edelleen minun on tosin vaikea ymmärtää kurssin hintaa. Se todella tuntuu rahastukselta.

Kurssin vetäjät ovat mukavia ja kaikkein parasta on tietysti vertaisten tapaaminen. Olisin itse kaivannut vapaaseen keskusteluun vielä enemmän aikaa. Harmittavaa kyllä, illanvietostakaan ei muotoutunut kamalan rentoa, vaan se oli enemmänkin sellaista yhteistä keskustelua pöydän ääressä.

Valmennuskurssin jälkeen olo on kaikesta huolimatta ollut aika turhautunut. Joo, jotain tapahtuu, kun käy valmennuksessa. Näennäisesti asia siis etenee. Miekka on kuitenkin kaksiteräinen. Samaan aikaan, kun keskustelee tulevasta lapsesta, muistaa, kuinka kaukana hän vielä onkaan. Tuntuu hölmöltä valmistautua lapsen kiintymyssuhdeongelmiin tai erityistarpeisiin tai vaikkapa hakumatkaan, kun tietää, että saa odottaa vielä monta vuotta, ennen kuin teoria muuttuu käytännöksi.

Ensi viikolla on neuvonta. Mahdollisesti (ja toivottavasti) viimeinen sellainen. Onneksi konkreettista etenemistäkin tapahtuu.

Kommentit

Heikku sanoi…
Mulla on jotenkin hyvin samanlaiset mietteet tuosta valmennuksesta. Illanvietto oli jotenkin jäykkä, oisin kanssa toivonut rennompaa. En toki osannut myös itekään sitä rentouttaa.
Muutenkin oma osallistumiseni jäi aika vähäiseksi, valitettavasti. Pienemmissä porukoissa keskustelu helpottaisi kyllä.
Toivottavasti seuraavaan viikonloppuun varattaisiin tuohon vapaaseen keskusteluun vielä enemmän aikaa.
Illusia sanoi…
Aivan totta. Pienemmät ryhmät olisivat ehdottomasti paikallaan ja juuri se, ettei niitä keskusteluja tarvitsisi purkaa isossa ryhmässä, jolloin keskusteluun ei tulisi sellaisia suorituspaineita.

Itseämme ja omaa vanhemmuuttamme vartenhan me siellä olemme. Aikuisiin ihmisiin voisi kyllä luottaa siinä mielessä, että he pysyvät aiheessa ja puhuvat itselleen hyödyllisistä asioista.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…