Siirry pääsisältöön

Vapaaehtoinen pakollinen adoptiovalmennus

Osallistumme viikonloppuna Yhteiset lapsemme ry:n järjestämään adoptiovalmennukseen. Valmennuskurssi koostuu kahdesta viikonloppukurssista eli yhteensä neljästä päivästä.

Adoptiovalmennuskursseille osallistuminen ei ole pakollista, mutta joka paikassa meille kuitenkin kerrotaan, että lähes kaikki kohdemaat vaativat kursseilla käymistä. Niinpä on osallistuttava.

Etukäteen olemme hieman keskenämme nurisseet kurssin todella kallista hintaa. Maksamme kurssista  yhteensä yli 800 euroa ja pahoin pelkäämme, että hinta-laatu-suhde ei välttämättä aivan kohtaa. 800 euroa on oikeasti hyvin kallis hinta neljästä päivästä.

Toivon kyllä kovasti, että kurssista on meille mahdollisimman paljon hyötyä eikä sen ainoa todellinen anti ole lopussa saatava todistus osallistumisesta. Ensi viikolla minulla lienee joka tapauksessa paljon asioita mielessä, joten eiköhän kirjoittamistahti tässä taas ainakin hetkellisesti tihene.

Kommentit

Anonyymi sanoi…
Me käytiin kurssilla aikoinaan ja oli todellakin sen arvoista! Olimme adoptioprosessin loppuvaiheessa ja ajattelimme että ei me siitä mitään "hyötyä" saada eikä oikeastaan jakseta enää edes uusin ihmisiin tutustua. Kurssi oli kuitenkin tosi kiva ja meillä oli aivan mahtava porukka, suurin osa meistä on nyt saaneet lapsemme ja tapaamme koko perheiden voimin. Toivottavasti teilläkin on kivaa!
Illusia sanoi…
Mukava kuulla kokemuksestasi! Vertaisten tapaaminen on toki arvokasta.
Anonyymi sanoi…
Meillä vähän päinvastainen kokemus samasta kurssista, ei juuri antanut mitään uutta muuta kuin uudet ystävät, kurssi hidastempoinen ja ihan liian kallis!
Anonyymi sanoi…
Miinusta: hinta ja aika. Plussaa: vapaampi ilmapiiri kuin neuvonnassa, ihmisten näkeminen eri vaiheissa prosessia, mahdollinen vertaistukiverkosto tuleville vuosille. Koeta nauttia! Olet niin analyyttinen ja oivaltava että saat varmasti purtavaa kurssilta paljonkin...ollut tosi kiva lukea pohdintojasi.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…