Siirry pääsisältöön

Vapaaehtoinen pakollinen adoptiovalmennus

Osallistumme viikonloppuna Yhteiset lapsemme ry:n järjestämään adoptiovalmennukseen. Valmennuskurssi koostuu kahdesta viikonloppukurssista eli yhteensä neljästä päivästä.

Adoptiovalmennuskursseille osallistuminen ei ole pakollista, mutta joka paikassa meille kuitenkin kerrotaan, että lähes kaikki kohdemaat vaativat kursseilla käymistä. Niinpä on osallistuttava.

Etukäteen olemme hieman keskenämme nurisseet kurssin todella kallista hintaa. Maksamme kurssista  yhteensä yli 800 euroa ja pahoin pelkäämme, että hinta-laatu-suhde ei välttämättä aivan kohtaa. 800 euroa on oikeasti hyvin kallis hinta neljästä päivästä.

Toivon kyllä kovasti, että kurssista on meille mahdollisimman paljon hyötyä eikä sen ainoa todellinen anti ole lopussa saatava todistus osallistumisesta. Ensi viikolla minulla lienee joka tapauksessa paljon asioita mielessä, joten eiköhän kirjoittamistahti tässä taas ainakin hetkellisesti tihene.

Kommentit

Anonyymi sanoi…
Me käytiin kurssilla aikoinaan ja oli todellakin sen arvoista! Olimme adoptioprosessin loppuvaiheessa ja ajattelimme että ei me siitä mitään "hyötyä" saada eikä oikeastaan jakseta enää edes uusin ihmisiin tutustua. Kurssi oli kuitenkin tosi kiva ja meillä oli aivan mahtava porukka, suurin osa meistä on nyt saaneet lapsemme ja tapaamme koko perheiden voimin. Toivottavasti teilläkin on kivaa!
Illusia sanoi…
Mukava kuulla kokemuksestasi! Vertaisten tapaaminen on toki arvokasta.
Anonyymi sanoi…
Meillä vähän päinvastainen kokemus samasta kurssista, ei juuri antanut mitään uutta muuta kuin uudet ystävät, kurssi hidastempoinen ja ihan liian kallis!
Anonyymi sanoi…
Miinusta: hinta ja aika. Plussaa: vapaampi ilmapiiri kuin neuvonnassa, ihmisten näkeminen eri vaiheissa prosessia, mahdollinen vertaistukiverkosto tuleville vuosille. Koeta nauttia! Olet niin analyyttinen ja oivaltava että saat varmasti purtavaa kurssilta paljonkin...ollut tosi kiva lukea pohdintojasi.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…