Sivun näyttöjä yhteensä

tiistai 10. maaliskuuta 2015

Ensisijainen vaihtoehto vai ratkaisu, johon on tyytyminen?

Kirjoitin vastikään eräälle läheiselle siitä, kuinka minusta olisi kamalaa, jos juuri nyt tulisinkin yllättäen raskaaksi. Raskaaksi tuleminen nimittäin tarkoittaisi adoptioprosessin keskeytymistä. Asia oli minulle jo luonnollinen, mutta keskustelukumppanini yllättyi siitä. Tuo keskustelu sai minut pohtimaan asiaa. Kuinka adoptio onkin muuttunut niin luonnolliseksi tavaksi odottaa lasta. Missä vaiheessa adoptio muuttui ykkösvaihtoehdoksi?

Adoptio oli asia, josta olimme keskustelleet vähän jo ennen lapsen yrittämistä. Silloin sitä ei tosin ajateltu minään varsinaisena vaihtoehtona. Silloin ajattelimme, että lapsen saaminen on tärkeintä ja että se onnistuu helpoimmin ihan itse yrittäen. Lapsettomuuden muuttuessa tahattomaksi ja hedelmöityshoitojen käynnistyessä oli äärettömän vaikeaa ajatella sitä vaihtoehtoa, että hoidot eivät tuottaisikaan tulosta. Itse asiassa en pystynyt ottaa sitä ajatusta mieleeni ollenkaan. Se tuntui kuolemantuomiolta.

Sitten hoidot epäonnistuivat epäonnistumistaan ja oli pakko alkaa uskoa, että niillä ei haluttua tulosta saada aikaan. Oli pohdittava vaihtoehtoja. Emme olleet vielä valmiita luovuttamaan kokonaan. Halusimme nimittäin edelleen lasta. Lahjasolut tai -alkiot eivät tuntuneet hyvältä vaihtoehdolta. Emme enää olisi jaksaneet pettyä niidenkin kanssa. Adoptio tuntui luonnolliselta ja hyvältä, vaikka hoitojen loputtua keräilimme itseämme melkein puolen vuoden ajan ennen kuin saimme lähetettyä paperit Pelaan.

Sinä aikana mielikuvituslapsi alkoi muuttua vaaleahiuksisesta ja -ihoisesta afrikkalaisen näköiseksi. Huomasimme ihastelevamme afrikkalaista alkuperää olevia lapsia ja kiinnittävämme paljon vähemmän huomiota suomalaisiin lapsiin. Kiinnostuimme enemmän uutisista, jotka kuuluivat Afrikan suunnalta.

Lapsen kannalta tämä on todella tärkeää. Hän ei ole lapsi, johon me olemme joutuneet tyytymään. Hän on meidän ykkösvaihtoehtomme. Minua surettaa vain se, että joudumme odottamaan häntä niin kauan. Me hölmöt vain ensin luulimme, että hän tulee meille sitä tavallisempaa reittiä. Juuri häntä me kuitenkin olemme kaikki nämä takana olevat vuodet odottaneet ja juuri häntä me edelleen odotamme.

maanantai 9. maaliskuuta 2015

Adoptiovalmennus suoritettu

Eilen saimme adoptiovalmennuksemme päätökseen. Minulla on monia ajatuksia kirjoitettavaksi ja pohdittavaksi, mutta ihan vielä ne eivät tunnu taipuvan tekstiksi. Pyrin kuitenkin siihen, että saisin mahdollisimman pian kirjoitettua aiheesta jotain järkevää.

Positiivisin anti kurssista oli lopulta se, että nyt minulla on sellainen olo, että tästä kaikesta taitaa ihan oikeasti olla seurauksena lapsen saaminen. Se mahdollisuus tuli vähän lähemmäksi etenkin, kun näki aikuisia ja lapsia, joista on tullut perheitä juuri tällaisen tarinan myötä. Toinen oikeastaan yhtä positiivinen juttu oli vertaisten tapaaminen. Sitä keskusteluseuraa eivät korvaa edes ne adoptiovanhemmat, joilla on lapsi jo kotona. Täsmävertaisista saa sen suurimman tuen, koska heillä odotusaika on aivan yhtä lähellä kuin itselläkin.