Siirry pääsisältöön

Ensisijainen vaihtoehto vai ratkaisu, johon on tyytyminen?

Kirjoitin vastikään eräälle läheiselle siitä, kuinka minusta olisi kamalaa, jos juuri nyt tulisinkin yllättäen raskaaksi. Raskaaksi tuleminen nimittäin tarkoittaisi adoptioprosessin keskeytymistä. Asia oli minulle jo luonnollinen, mutta keskustelukumppanini yllättyi siitä. Tuo keskustelu sai minut pohtimaan asiaa. Kuinka adoptio onkin muuttunut niin luonnolliseksi tavaksi odottaa lasta. Missä vaiheessa adoptio muuttui ykkösvaihtoehdoksi?

Adoptio oli asia, josta olimme keskustelleet vähän jo ennen lapsen yrittämistä. Silloin sitä ei tosin ajateltu minään varsinaisena vaihtoehtona. Silloin ajattelimme, että lapsen saaminen on tärkeintä ja että se onnistuu helpoimmin ihan itse yrittäen. Lapsettomuuden muuttuessa tahattomaksi ja hedelmöityshoitojen käynnistyessä oli äärettömän vaikeaa ajatella sitä vaihtoehtoa, että hoidot eivät tuottaisikaan tulosta. Itse asiassa en pystynyt ottaa sitä ajatusta mieleeni ollenkaan. Se tuntui kuolemantuomiolta.

Sitten hoidot epäonnistuivat epäonnistumistaan ja oli pakko alkaa uskoa, että niillä ei haluttua tulosta saada aikaan. Oli pohdittava vaihtoehtoja. Emme olleet vielä valmiita luovuttamaan kokonaan. Halusimme nimittäin edelleen lasta. Lahjasolut tai -alkiot eivät tuntuneet hyvältä vaihtoehdolta. Emme enää olisi jaksaneet pettyä niidenkin kanssa. Adoptio tuntui luonnolliselta ja hyvältä, vaikka hoitojen loputtua keräilimme itseämme melkein puolen vuoden ajan ennen kuin saimme lähetettyä paperit Pelaan.

Sinä aikana mielikuvituslapsi alkoi muuttua vaaleahiuksisesta ja -ihoisesta afrikkalaisen näköiseksi. Huomasimme ihastelevamme afrikkalaista alkuperää olevia lapsia ja kiinnittävämme paljon vähemmän huomiota suomalaisiin lapsiin. Kiinnostuimme enemmän uutisista, jotka kuuluivat Afrikan suunnalta.

Lapsen kannalta tämä on todella tärkeää. Hän ei ole lapsi, johon me olemme joutuneet tyytymään. Hän on meidän ykkösvaihtoehtomme. Minua surettaa vain se, että joudumme odottamaan häntä niin kauan. Me hölmöt vain ensin luulimme, että hän tulee meille sitä tavallisempaa reittiä. Juuri häntä me kuitenkin olemme kaikki nämä takana olevat vuodet odottaneet ja juuri häntä me edelleen odotamme.

Kommentit

Anonyymi sanoi…
Voi että! Niin oli osuvia ja samoja ajatuksia mitä olen ajatellut että ihan kuin olisin itse kirjoittanut! Ihana blogi, löysin vasta nyt tämän.t:odottaja E-A, Abba
Anonyymi sanoi…
Ainiin ja paljon voimia odotukseen! Toivottavasti sujuisi sukkelaan!
Illusia sanoi…
Kiitos paljon! Mukava kuulla, että aatoksesi ovat samanlaisia.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…