Siirry pääsisältöön

Aina vain vähemmän kivuttomia päiviä

Endometrioosi on ottanut kummallisen hyppäyksen huonompaan suuntaan. Kävin tammikuussa polilla ja silloin sovimme lääkärin kanssa seuraavan kontrollin kesälle eikä mitään kipulääkkeitä kummempaa lääkitystäkään mietitty. Sitten yhtäkkiä huomasin, että kipupäivien määrä on taas alkanut kasvaa. Viimeisen kuukauden aikana kivuttomia päiviä on ollut enää kuusi.

Myös särkylääkemäärät alkavat aiheuttaa ongelmia. Panacod pistää pään lisäksi sekaisin myös vatsan ja se aiheuttaa lisää kipuja ja ongelmia. Kivut aiheuttavat myös paljon epämukavuutta ja kipua selkään. Tuntuu, että olen jatkuvasti jännittyneenä. Minun on todella vaikeaa rentoutua kunnolla. Yöunien laatu on selvästi kärsinyt ja minua väsyttää paljon tavallista enemmän.

Olen varannut ajan polille viikon päähän perjantaille. Toivottavasti siellä keksitään minulle ratkaisu. Oikeastaan toivoisin uutta laparoskopiaa, koska uskon, että vasemman munasarjan ympärillä olevien solmujen aukaiseminen saattaisi helpottaa paljon. Kivut nimittäin keskittyvät suoraan vasempaan munasarjaan.

Myös ruokavalion rukkausta olen suunnitellut. En tosin jaksaisi kamalan tiukkaa linjaa, mutta ehkä endometrioosidieetistä olisi jotain apua.

Kommentit

Suvi sanoi…
Harmillista, että kivut on lisääntyneet. Toivottavasti löytyy jokin ratkaisu. Ei sitä laparoskopiaakaan kauheasti kannata lykätä, ettei endo pääse tekemään lisää tuhojaan.

Mut leikattiin viime keväänä ja sen jälkeen pidin puoli vuotta aika tiukkaa ruokavaliota. Gluteeniton ja melko maidotonkin. Vähensin myös sokeria. Kesällä sain kilpirauhaslääkityksen ja nyt alkuvuodesta söin 1,5 kk berberiiniä. Tällä hetkellä olen täysin kivuton. En ole ottanut edes kuukautisiin särkylääkkeitä. En tiedä mitä tuo berberiini teki, mutta sen käytön myötä olen pystynyt syömään ruisleipää ja rahkaa, mikä ennen oli täysin no no.
Illusia sanoi…
Olen samaa mieltä. Jotenkin minulle jäi sellainen olo edelliseltä polikäynniltä, että lääkärit eivät olleet kamalan innoissaan tyrkyttämässä laparoskopiaa, mutta aion kyllä ottaa sen puheeksi itse. Tiedän, että se auttaisi nyt viime kertaa paremmin, kun leikkauksen jälkeen ohjelmassa olisi endometrioosin hoito eivätkä hedelmöityshoidot.

Kiitos berberiinivinkistä. Täytyypä tutustua asiaan.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…