Siirry pääsisältöön

Häpeä liiasta jakamisesta, yksinäisyys liiasta vaikenemisesta

Olen viimeaikoina tuntenut taas oloni yksinäiseksi. En ole saanut tilaisuutta jakaa ja puhua asioista oikein kenenkään kanssa eikä miehenikään oikein pysty tarjoamaan sitä myötätuntoa ja apua, mitä juuri nyt tarvitsisin.

Sitten kun alkaakin jakaa ja puhua, tulee häpeä. Kuinka minä nyt näin pakotan muut kuuntelemaan? Ei kukaan enää jaksa kuunnella minun loputtomia jorinoitani lapsettomuudesta, adoptiosta ja endometrioosista. Tuntuu, että ihan jokainen on jo kyllästynyt minu jatkuviin pulmiini. Miksi ei olisi? Olenhan minä itsekin jo ihan kyllästynyt koko juttuun.

Sitten jos ei jaa, muuttuu olo niin kovin yksinäiseksi. Siitä tulee kehä. Kun ei halua vaivata muita, vetäytyy pois seurasta. Sitten on vielä enemmän yksin. Joskus toivoisin, että joku kysyisi ihan oikeasti ja tosissaan, kuinka voin. Mutta ei kukaan yleensä kysy ja jos kysyy, kerron aina kevennetyn version.

Ei mikään ole juuri nyt kamalan huonosti. Adoption suhteen kaikki on todella hyvin. Kotiselvitys valmistuu ihan pian ja sitten pääsemme hakemaan lupaa. Olen sen suhteen todella toiveikas. Yhtäkkisesti huonontunut endometrioositilanne sen sijaan uuvuttaa. Kokonaan kivuttomia päiviä on vain vähän. Kivuttominakin päivinä vatsaa turvottaa. Etenkin Panacodin syöminen kerää paljon nestettäkin kroppaan. Lisäksi olen koko ajan todella väsynyt. Perjantaina menen polille, jospa jotain ratkeaisi taas.

Kommentit

Anonyymi sanoi…
Jos minulla olisi ystävä, joka on käynyt läpi saman minkä sinä, en osaisi kuvitellakaan, etten jaksaisi kuunnella hänen tunteitaan ja ajatuksiaan. Nuo kaikki asiat ovat niin valtavia.
Illusia sanoi…
Kiitos! Eivät he varmasti niin ajattelekaan. Se kaikki on minun omassa päässäni, mutta siitä on niin vaikeaa päästä eroon. On todella hankalaa olla tarvitseva ja vaatia huomiota itselle.
Suvi sanoi…
Ihan varmasti yksikään sun ystävistä ei ajattele, että nyt saa riittää. Nuo ongelmat ovat kuitenkin niin tahattomia, etten ainakaan minä voisi ikipäivänä kääntää selkääni, jos ystäväni olisi minun asemassani.

Kirjoitit tuosta väsymyksestä. Koska sun kilpirauhasarvot on viimeksi katsottu? Tuli vaan mirleen, kun sullakin tuo endokin on.
Illusia sanoi…
Niinhän se on. Minulla on todella ihania ystäviä, jotka kyllä kuuntelevat. He elävät kuitenkin tätä nykyä ruuhkaisia vuosia aivan kuten minäkin. Kuuntelevan korvan löytämiseen täytyisi siis nähdä todella paljon vaivaa eikä harvinaisia tapaamisia haluaisi pelkkään itkuunkaan käyttää. Hankalaa ja kai sitä pitäisi vain heittäytyä tarvitsevan asemaan. En vain oikein osaa.

Minulta ei tietääkseni ole otettu kilppariarvoja ollenkaan eilleivät ne kuuluneet hedelmöityshoitojen alkuvaiheen verikokeisiin. Täytyypä ottaa tuo väsymys ja muu siihen liittyvä lääkärille esiin ja kysellä noista kilpparijutuistakin. Katselin vähän vajaatoiminnan oireita ja ihan tutulta kuulosti.

Kiitos, Suvi!
Suvi sanoi…
Kannattaa ehdottomasti selvitellä. Kilpirauhasvaivat on melko yleisiä endopotilailla. Syön itsekin nykyään Thyroxinia, joka jätettiin vakituiseen käyttöön koelääkityksen jälkeen.

Mulla oli sellaista uupumusväsymystä, umnetusta, sydän muljahteli nukkumaan mennessä, mustelmaherkkyys ja aina kylmät kädet ja jalat ja nenän pää :)
Suvi sanoi…
Kuukautiskivut on nykyään paljon lievemmät, mutta toki takana on myös leikkaus ja kuuri sitä berberiiniä, mistä aiemmin kirjoittelin.

Tsemppiä! Toivottavasti asiat selviävät. Välillä joutuu vaan itse niin kovasti vaatimaan, että saa hyvää hoitoa.
Illusia sanoi…
Kiitos taas!

Minullekin tulee tosi herkästi mustelmia, mutta enpä arvannut, että se voisi olla myös oire jostain. Täytyy tosiaan ottaa asia huomenna puheeksi lääkärin kanssa.
Anonyymi sanoi…
Tuo yksinäisyys ja se, ettei vaan jaksa enää valittaa, on niin tuttu tunne. Ei vaan jaksa, ei niillekään, jotka jaksaisivat ja ehkä tahtoisivatkin kuunnella. Ei vaan koe sitä kohtuulliseksi enää.

Eikä silti, oikeasti voisi. Se on ehkä enemmän oma tunnetila?

Täälläkin endo herännyt ja aiheuttaa päänvaivaa. Mun endolla on tosi ruma lempinimi, mutta ei sitä näytä heikentävän. Pelkästään nuo kipulääkitykset väsyttävät ja vievät kyllä voimia, vaikka niihin tottuukin. Tosin tavallaan aina toivoisi, että ihmisiltä löytyisi jotain kilpirauhashäikkää, koska sitten sen voisi hoitaa ja saada apuakin. Mutta siis, tsemppiä!

Riikka

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…