Siirry pääsisältöön

Häpeä liiasta jakamisesta, yksinäisyys liiasta vaikenemisesta

Olen viimeaikoina tuntenut taas oloni yksinäiseksi. En ole saanut tilaisuutta jakaa ja puhua asioista oikein kenenkään kanssa eikä miehenikään oikein pysty tarjoamaan sitä myötätuntoa ja apua, mitä juuri nyt tarvitsisin.

Sitten kun alkaakin jakaa ja puhua, tulee häpeä. Kuinka minä nyt näin pakotan muut kuuntelemaan? Ei kukaan enää jaksa kuunnella minun loputtomia jorinoitani lapsettomuudesta, adoptiosta ja endometrioosista. Tuntuu, että ihan jokainen on jo kyllästynyt minu jatkuviin pulmiini. Miksi ei olisi? Olenhan minä itsekin jo ihan kyllästynyt koko juttuun.

Sitten jos ei jaa, muuttuu olo niin kovin yksinäiseksi. Siitä tulee kehä. Kun ei halua vaivata muita, vetäytyy pois seurasta. Sitten on vielä enemmän yksin. Joskus toivoisin, että joku kysyisi ihan oikeasti ja tosissaan, kuinka voin. Mutta ei kukaan yleensä kysy ja jos kysyy, kerron aina kevennetyn version.

Ei mikään ole juuri nyt kamalan huonosti. Adoption suhteen kaikki on todella hyvin. Kotiselvitys valmistuu ihan pian ja sitten pääsemme hakemaan lupaa. Olen sen suhteen todella toiveikas. Yhtäkkisesti huonontunut endometrioositilanne sen sijaan uuvuttaa. Kokonaan kivuttomia päiviä on vain vähän. Kivuttominakin päivinä vatsaa turvottaa. Etenkin Panacodin syöminen kerää paljon nestettäkin kroppaan. Lisäksi olen koko ajan todella väsynyt. Perjantaina menen polille, jospa jotain ratkeaisi taas.

Kommentit

Anonyymi sanoi…
Jos minulla olisi ystävä, joka on käynyt läpi saman minkä sinä, en osaisi kuvitellakaan, etten jaksaisi kuunnella hänen tunteitaan ja ajatuksiaan. Nuo kaikki asiat ovat niin valtavia.
Illusia sanoi…
Kiitos! Eivät he varmasti niin ajattelekaan. Se kaikki on minun omassa päässäni, mutta siitä on niin vaikeaa päästä eroon. On todella hankalaa olla tarvitseva ja vaatia huomiota itselle.
Suvi sanoi…
Ihan varmasti yksikään sun ystävistä ei ajattele, että nyt saa riittää. Nuo ongelmat ovat kuitenkin niin tahattomia, etten ainakaan minä voisi ikipäivänä kääntää selkääni, jos ystäväni olisi minun asemassani.

Kirjoitit tuosta väsymyksestä. Koska sun kilpirauhasarvot on viimeksi katsottu? Tuli vaan mirleen, kun sullakin tuo endokin on.
Illusia sanoi…
Niinhän se on. Minulla on todella ihania ystäviä, jotka kyllä kuuntelevat. He elävät kuitenkin tätä nykyä ruuhkaisia vuosia aivan kuten minäkin. Kuuntelevan korvan löytämiseen täytyisi siis nähdä todella paljon vaivaa eikä harvinaisia tapaamisia haluaisi pelkkään itkuunkaan käyttää. Hankalaa ja kai sitä pitäisi vain heittäytyä tarvitsevan asemaan. En vain oikein osaa.

Minulta ei tietääkseni ole otettu kilppariarvoja ollenkaan eilleivät ne kuuluneet hedelmöityshoitojen alkuvaiheen verikokeisiin. Täytyypä ottaa tuo väsymys ja muu siihen liittyvä lääkärille esiin ja kysellä noista kilpparijutuistakin. Katselin vähän vajaatoiminnan oireita ja ihan tutulta kuulosti.

Kiitos, Suvi!
Suvi sanoi…
Kannattaa ehdottomasti selvitellä. Kilpirauhasvaivat on melko yleisiä endopotilailla. Syön itsekin nykyään Thyroxinia, joka jätettiin vakituiseen käyttöön koelääkityksen jälkeen.

Mulla oli sellaista uupumusväsymystä, umnetusta, sydän muljahteli nukkumaan mennessä, mustelmaherkkyys ja aina kylmät kädet ja jalat ja nenän pää :)
Suvi sanoi…
Kuukautiskivut on nykyään paljon lievemmät, mutta toki takana on myös leikkaus ja kuuri sitä berberiiniä, mistä aiemmin kirjoittelin.

Tsemppiä! Toivottavasti asiat selviävät. Välillä joutuu vaan itse niin kovasti vaatimaan, että saa hyvää hoitoa.
Illusia sanoi…
Kiitos taas!

Minullekin tulee tosi herkästi mustelmia, mutta enpä arvannut, että se voisi olla myös oire jostain. Täytyy tosiaan ottaa asia huomenna puheeksi lääkärin kanssa.
Anonyymi sanoi…
Tuo yksinäisyys ja se, ettei vaan jaksa enää valittaa, on niin tuttu tunne. Ei vaan jaksa, ei niillekään, jotka jaksaisivat ja ehkä tahtoisivatkin kuunnella. Ei vaan koe sitä kohtuulliseksi enää.

Eikä silti, oikeasti voisi. Se on ehkä enemmän oma tunnetila?

Täälläkin endo herännyt ja aiheuttaa päänvaivaa. Mun endolla on tosi ruma lempinimi, mutta ei sitä näytä heikentävän. Pelkästään nuo kipulääkitykset väsyttävät ja vievät kyllä voimia, vaikka niihin tottuukin. Tosin tavallaan aina toivoisi, että ihmisiltä löytyisi jotain kilpirauhashäikkää, koska sitten sen voisi hoitaa ja saada apuakin. Mutta siis, tsemppiä!

Riikka

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…