Siirry pääsisältöön

Toivo pitääkin menettää

"Kaksosia on nykyään kyllä todella paljon", toteaa työkaveri.
"Johtuisikohan se siitä, että nykyään riskiraskauksia ja keskosia sadaan paremmin hoidettua?" pohdin.
"Kyllä se taitaa olla sitä, kun niitä hedelmöityshoitoja tehdään nykyään niin kamalan paljon", arvelee työkaveri.
"Mutta aika harvoinhan hedelmöityshoidoissa siirretään kahta tai useampaa alkiota juuri tuon riskiraskauden vuoksi", yritän.
"Kyllä se siitä johtuu, että niitä hedelmöityshoitoja tehdään niin paljon", hän jatkaa.
"Minulle ei ainakaan siirretty kuin yksi alkio kaikissa muissa paitsi viimeisessä hoidossa, jossa onnistumismahdollisuudet olivat jo aika pienet", sanon.
"Ai, mutta onnistuiko se sitten?" hän kysyy yllättyneenä.
"Ei onnistunut."
"Mutta onko sinulla sitten lapsia?"
"Ei ole. Minä en voi saada biologista lasta."
"Mutta voihan se vielä onnistua, kun lakkaa yrittämästä ja rentoutuu ja..."
"Ei se onnistu enkä enää haluakaan, että se onnistuu. Minulle on tulossa adoptiolapsi. Olisi aivan kamalaa tulla nyt raskaaksi."
"Mutta ainahan toivoa on. Ehkä nyt, kun ette enää yritä, voikin onnistua."
"En halua enää saada biologista lasta. Kaikki on oikein hyvin juuri näin. Haluan saada adoptiolapsen."
"Mutta ainahan on toivoa."

Ajauduin keskusteluun vähän vahingossa. Asiasta on tullut minulle jo niin arkipäiväinen, että en oikeastaan osannut ajatella, että joutuisin vielä lohdutusyritysten kohteeksi. Ei minua nimittäin tarvitse enää lohduttaa. Ei ainakaan siitä, että en ole saanut biologista lasta. Myötätunto rankkojen kokemusten vuoksi on tietysti tervetullutta, mutta lohdutus hedelmöityshoitojen epäonnistumisesta ei tunnu enää ollenkaan ajankohtaiselta.

Myöhemmin tajusin, että minun olisi ehkä pitänyt sanoa ääneen se, että toipuminen on mahdollista vasta, kun toivoa ei enää ole. Ei pitäisi lohduttaa toivon kautta, koska juuri toivon vuoksi kamppailua jatketaan. Vasta toivon mentyä voi alkaa surra ja vasta surun laannuttua voi toipua.

Ennen tuollaisesta keskustelusta olisi jäänyt vähän paha mieli. Nyt jäi hyvä. Olen todellakin käsitellyt asian loppuun ja tämäkin keskustelu meni melkeinpä valistuksen puolelle. Ja hyvällähän hän.

Kommentit

Peikkomagneetti sanoi…
Ihana kirjoitus. Antaa toivoa siitä että toivon menettämisen jälkeenkin on toivoa :D Siitä toivosta kun ei uskalla päästää irti. Ehkä se onkin juuri avain kaikkeen, kuten sanoit.
Illusia sanoi…
Kiitos!

Niin se on. Toivoa on, kunhan toivon ensin menettää. Toivo ei ole yksi, vaan niitä on monta,
Ainu sanoi…
Aikamoisen mankelin läpi olet kulkenut tähän hetkeen. <3 Kaunis kirjoitus.
T sanoi…
Oletpa vahva! Tällainen kirjoitus antaa (vähän ironisesti) toivoa myös siihen hetkeen jos itsellä tulee joskus vastaan muiden vaihtoehtojen suuntaan eteneminen ja biologisen lapsitoiveen suhteen luovuttaminen.
Anonyymi sanoi…
Kiitos kirjoituksestasi. On hassua nähdä kuinka joku osaa kirjoittaa auki juuri niitä ajatuksia, joita omassakin päässä pyörii. <3
Anonyymi sanoi…
Mun mielestä tässä kirjoituksessa on yksi hienoimpia oivalluksia, joita olen koskaan kuullut tai lukenut. Ja pätee jokaiseen elämän kriisiin yhtä lailla. Kiitos tästä :)Laura
Illusia sanoi…
Kiitos teille! Mukavaa, että oivallus osui teihinkin.
Anonyymi sanoi…
Kiitos tästä kirjoituksesta. Nyt tiedän, mitä sanon noille toivon toivottajille. Ja hienoa, että sinulle jäi hyvä mieli ja olet päässyt eteenpäin. Aurinkoa ja uudenlaista toivoa elämääsi!
mummo mutsi sanoi…
Jestas, millaisen tyypin kanssa jouduit juttusille! Mutta hyvin sanallistit tunteet, joita minullakin on, mutta joita en ole osannut sanoiksi pukea.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…