Siirry pääsisältöön

Toivo pitääkin menettää

"Kaksosia on nykyään kyllä todella paljon", toteaa työkaveri.
"Johtuisikohan se siitä, että nykyään riskiraskauksia ja keskosia sadaan paremmin hoidettua?" pohdin.
"Kyllä se taitaa olla sitä, kun niitä hedelmöityshoitoja tehdään nykyään niin kamalan paljon", arvelee työkaveri.
"Mutta aika harvoinhan hedelmöityshoidoissa siirretään kahta tai useampaa alkiota juuri tuon riskiraskauden vuoksi", yritän.
"Kyllä se siitä johtuu, että niitä hedelmöityshoitoja tehdään niin paljon", hän jatkaa.
"Minulle ei ainakaan siirretty kuin yksi alkio kaikissa muissa paitsi viimeisessä hoidossa, jossa onnistumismahdollisuudet olivat jo aika pienet", sanon.
"Ai, mutta onnistuiko se sitten?" hän kysyy yllättyneenä.
"Ei onnistunut."
"Mutta onko sinulla sitten lapsia?"
"Ei ole. Minä en voi saada biologista lasta."
"Mutta voihan se vielä onnistua, kun lakkaa yrittämästä ja rentoutuu ja..."
"Ei se onnistu enkä enää haluakaan, että se onnistuu. Minulle on tulossa adoptiolapsi. Olisi aivan kamalaa tulla nyt raskaaksi."
"Mutta ainahan toivoa on. Ehkä nyt, kun ette enää yritä, voikin onnistua."
"En halua enää saada biologista lasta. Kaikki on oikein hyvin juuri näin. Haluan saada adoptiolapsen."
"Mutta ainahan on toivoa."

Ajauduin keskusteluun vähän vahingossa. Asiasta on tullut minulle jo niin arkipäiväinen, että en oikeastaan osannut ajatella, että joutuisin vielä lohdutusyritysten kohteeksi. Ei minua nimittäin tarvitse enää lohduttaa. Ei ainakaan siitä, että en ole saanut biologista lasta. Myötätunto rankkojen kokemusten vuoksi on tietysti tervetullutta, mutta lohdutus hedelmöityshoitojen epäonnistumisesta ei tunnu enää ollenkaan ajankohtaiselta.

Myöhemmin tajusin, että minun olisi ehkä pitänyt sanoa ääneen se, että toipuminen on mahdollista vasta, kun toivoa ei enää ole. Ei pitäisi lohduttaa toivon kautta, koska juuri toivon vuoksi kamppailua jatketaan. Vasta toivon mentyä voi alkaa surra ja vasta surun laannuttua voi toipua.

Ennen tuollaisesta keskustelusta olisi jäänyt vähän paha mieli. Nyt jäi hyvä. Olen todellakin käsitellyt asian loppuun ja tämäkin keskustelu meni melkeinpä valistuksen puolelle. Ja hyvällähän hän.

Kommentit

Peikkomagneetti sanoi…
Ihana kirjoitus. Antaa toivoa siitä että toivon menettämisen jälkeenkin on toivoa :D Siitä toivosta kun ei uskalla päästää irti. Ehkä se onkin juuri avain kaikkeen, kuten sanoit.
Illusia sanoi…
Kiitos!

Niin se on. Toivoa on, kunhan toivon ensin menettää. Toivo ei ole yksi, vaan niitä on monta,
Ainu sanoi…
Aikamoisen mankelin läpi olet kulkenut tähän hetkeen. <3 Kaunis kirjoitus.
T sanoi…
Oletpa vahva! Tällainen kirjoitus antaa (vähän ironisesti) toivoa myös siihen hetkeen jos itsellä tulee joskus vastaan muiden vaihtoehtojen suuntaan eteneminen ja biologisen lapsitoiveen suhteen luovuttaminen.
Anonyymi sanoi…
Kiitos kirjoituksestasi. On hassua nähdä kuinka joku osaa kirjoittaa auki juuri niitä ajatuksia, joita omassakin päässä pyörii. <3
Anonyymi sanoi…
Mun mielestä tässä kirjoituksessa on yksi hienoimpia oivalluksia, joita olen koskaan kuullut tai lukenut. Ja pätee jokaiseen elämän kriisiin yhtä lailla. Kiitos tästä :)Laura
Illusia sanoi…
Kiitos teille! Mukavaa, että oivallus osui teihinkin.
Anonyymi sanoi…
Kiitos tästä kirjoituksesta. Nyt tiedän, mitä sanon noille toivon toivottajille. Ja hienoa, että sinulle jäi hyvä mieli ja olet päässyt eteenpäin. Aurinkoa ja uudenlaista toivoa elämääsi!
mummo mutsi sanoi…
Jestas, millaisen tyypin kanssa jouduit juttusille! Mutta hyvin sanallistit tunteet, joita minullakin on, mutta joita en ole osannut sanoiksi pukea.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…