Siirry pääsisältöön

Neuvoja

Kun taistelu hedelmöityshoitojen kanssa on kovimmillaan, haluavat ihmiset löytää lohduttavia sanoja. Usein nuo sanat lausutaan neuvojen muodossa ja kaikki lapsettomuuden kanssa taistelleet kyllä tietävät, kuinka hyödyllisiä nuo neuvot ovat. "Älä stressaa." "Ajattele positiivisesti." "Kaikella on tarkoituksensa." "Oletko kokeillut sitä, tätä tai tuota?" ja tietysti: "Nauttikaa nyt kaksin olosta. Tehän voitte vaikka matkustella."

Kun suurin suru biologisesta lapsettomuudesta oli selätetty ja adoptioprosessi jo käynnistetty, aloimme todella tietoisesti nauttia olostamme kahdestaan. Olemme matkustelleet, olemme syöneet ulkona, olemme tehneet paljon töitä. Olemme eläneet kunnon dinkkuelämää. Se on ollut oikein hyvää elämää. Siihen on kuulunut paljon ihanaa, monia elämyksiä, ylellisyyttä, nautiskelua ja hyvää oloa. Siihen on myös kuulunut paljon stressiä, väsymystä, kinaa ja kolotuksia. Toisinaan siihen on myös kuulunut tylsiä, väsyneitä viikonlopun iltoja Poliisit-maratonin parissa. Tai sitä, että yhteinen tekemisemme kulkee aina samoja latuja: Mennäänkö kahville? Joo, mihin? En tiedä. Sinne? Plääh. Tänne? Äh. ja niin edelleen.

Lopulta tuntuu siltä, että dinkkuvaihe on meidän elämässämme todellakin jo nähty. On aika uudistua. On aika muuttaa elämää. Lapsen saaminen on siis aivan täydellistä. Näin jälkikäteen ajatellen tämä on kaikista paras mahdollinen ajankohta lapsen saamiselle. Nyt vihdoin olemme todella valmiita.

Nyt saamme uudenlaisia neuvoja: "Lapsen saaminen muuttaa sitten todellakin kaiken. Tämä teidän pitää ymmärtää. Ei voi enää matkustella samaan tapaan. Ei voi enää viipyä myöhään kaupungilla. Ei voi enää tehdä töitä samaan malliin. Lapsen kanssa kaikki on erilaista."

Kuten neuvot yleensä, tämäkin ärsyttää. Emme ole tyhmiä. Tiedämme, että elämämme muuttuu. Haluamme, että elämämme muuttuu. Samalla tiedämme myös, että emme voi ruveta vanhemmiksi vain teoriassa. Meidän ei kannata istua kotona harjoittelemassa lapsiperheen elämää ennen kuin lapsi tulee. Meidän ei kannata rajoittaa olemistamme ja menemistämme vielä.

Minun mielestäni meidän kannattaa elää tätä dinkkuelämää niin täysillä kuin pystymme. Meidän kannattaa keskittää energiaamme muuhun kuin odottamiseen. Sillä tavalla aika kuluu nopeammin.

Ja hyvällähän tämäkin taas sanotaan. Huolehditaan ja halutaan auttaa. Ymmärränhän minä sen.

Kommentit

T sanoi…
Oiva kirjoitus ja varmasti jokainen on tästä saanut osansa, niin rasittavaa kuin se onkin.

Huvittavaa sinänsä saada neuvoja (siinä vaiheessa jos yrittää biologista) joltain syvästä katseesta raskautuneelta kun todennäköisesti lapsettomat ovat sangen tarkkaan paneutuneet lisääntymiseen liittyviin tavallisiin ja erityisiin koukeroihin ja etenkin niihin erityiskysymyksiin, jotka omalla kohdalla tekevät raskautumisesta haastavaa tai joskus jopa mahdotonta.

Ja mitä tulee sitten lapsiperheeksi valmistautumiseen - etpä olisi voinut tuota osuvammin kuvata. Ihan samanlaisia tuntemuksia! Omana riesanani on nyt kohta 7kk unettomuus ja on myös ihan samaan sarjaan kuuluva "hyvä neuvo": "nuku nyt kun voit, sitten kun vauva tulee niin se valvottaa seuraavat 2 vuotta". :)
Anonyymi sanoi…
Näitä kommentteja kaikki odottajat varmasti saavat kuunnella ja on se kyllä ärsyttävää. Lapsen tuomat muutokset elämässä ovat todellakin erittäin tervetullutta näin pitkän odotuksen jälkeen! Sitä paitsi kaikkia mahdollisia ongelmia on turha murehtia etukäteen, se kun ei välttämättä edes osu omalle kohdalle. Onnea prosessin etenemisestä!

L
Mrs Bonfire sanoi…
Tämä kirjoitus olisi voinut olla omasta kynästäni! Aivan samoilla linjoilla.
Nyt kun olemme adoptiolapsen saaneet, niin voin sanoa, että parhaiten valmistaudutte juuri niin kuin nyt teette, eli nauttimalla täysillä dinkku-elämästä, sillä tähän ei voi millään lailla valmistautua :-)

Illusia sanoi…
Kiitos näistä! Mukava kuulla, etten ole pähkäilyjeni kanssa yksin.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…