Siirry pääsisältöön

Uudenlainen aika

Vips vain ja kaikki muuttui meidän lapsenodotusmaailmassamme positiiviseksi. Olemme odottajia ja uskallamme jo käyttää kun-konjunktiota. Ystävät ja sukulaisetkin ovat innoissaan. Niin moni on osallistunut odotukseemme hiljaa ja uskaltaa nyt osallistua siihen vähän näkyvämmin.

Kun naapuri pahoitteli silmää vinkkaillen taloyhtiömme lasten vähyyttä ja toivoi lapsenlapsilleen leikkikaveria, saatoin ylpeänä kertoa, että tulossa on. Reaktio oli uskomattoman positiivinen ja naapuri toivoi lyhyttä odotusta ja sitä, ettemme missään tapauksessa muuttaisi täältä pois.

Kun matkustimme lomamatkalle, uskalsimme jo pohtia, olisiko tämä viimeinen kahdenkeskinen lomamatkamme pitkään aikaan. Ehkä ensi kesänä emme enää uskalla varata kallista lomamatkaa. Saattaahan olla, että matka joudutaan perumaan ja suunta vaihtamaan kohti Etelä-Afrikkaa. Ehkä seuraavaksi lomakohteeksi onkin valittava jotain lapsiystävällisempää ja saamme matkustaa sinne juuri oikean kokoisena perheenä.

Kun katselemme yhdessä pieniä suklaanvärisiä lapsia, sulamme hellyydestä. Kun jompikumpi meistä huomaa afrikkalaista alkuperää olevan lapsen, hän aina kääntää toisenkin huomion tähän. Tuijottelemme näitä pienokaisia hymyillen kuin hölmöt. Katselemme lapsia myös arvioiden. Onkohan meidänkin lapsemme tuon ikäinen, kun hän tulee? Osaakohan hänkin seisoa, kävellä tai juosta? Tapaileekohan hänkin jo sanoja?

Välillä taas tulee pieniä paniikin hetkiä. Mistä minä tiedän, kuinka lasta hoidetaan? Olenhan käyttänyt paljon energiaa pysyäkseni heistä loitolla. En osaa vaihtaa vaippaa. En osaa pukea lasta sopiviin vaatteisiin. En tiedä, minkä ikäinen lapsi vielä tarvitsee pinnasänkyä tai minkälaiset rattaat hänelle pitäisi ostaa. En osaa lohduttaa itkevää lasta. Mitä jos hän vain itkee, enkä osaa tehdä asialle mitään?

Ja toki tiedän, että saamme paljon apua. Lastenkodin työntekijät auttavat meitä, ystävät auttavat meitä, sukulaiset auttavat ja isovanhemmat ovat taatusti apuna.

Hän on ehkä jo syntynyt tai sitten hän syntyy ihan minä hetkenä vain. Tieto siitä on juuri nyt maailman paras tunne.

Kommentit

Anonyymi sanoi…
Onnea uuteen vaiheeseen! Nauttikaa nyt täysillä! Se tunne, kun joku, hartaasti odotettu asia on pitkän työn jälkeen vihdoin toteutumassa... Valmentautumisessa on kai kaksi koulukuntaa, toiset odottavat lapsitietoon asti kunnes uskaltautuvat lopulta kertomaan asiasta tutuille/ lähtemään ostoksille ja toiset ostelevat tarvikkeita pikkuhiljaa valmistautuen. Kaikilla oma tyylinsä, itse tietää mikä sopii perheelleen parhaiten. Minulle pikkuhiljaa-tyyli oli parasta, ja nyt lapsen saavuttua on kiva miettiä, milloin minkäkin käyttöesineen sai/uskalsi ostaa. Alkuodotuksen harkiten ostetut käyttöesineet ovat nyt arvokkaimmat ja niistä on kiva kertoa lapselle myöhemmin - ehkä juuri siksi, että niihin liittyy niin suuri tunnelataus. Odotus oli lopulta yllättävän lyhyt, ja itsensä ja läheisten valmistautumisesta oli paljonkin hyötyä.
Juuri teille sopivan pituista odotusaikaa toivottaen :)
T. Uudehko äiti
Illusia sanoi…
Kiitos, kiitos!

Minäkin olen kai pikkuhiljaatyyppi. Tämän postauksen kirjoittamisen jälkeen kurkkasin lastentarvikeliikkeen sivulta pinnasänkyjuttuja. On näköjään olemassa sellainen 3 in 1 -sänky, joka sopii kaikille alle kouluikäisille. Melkein tuli jo sellainen olo, että voisi käydä jonakin päivänä lastentarvikeliikkeessä kurkkaamassa, mitä lapsi oikein tarvitseekaan. Meillä on jo sänkyä varten odottamassa setti Afrikan tähti -lakanoita(, jotka ovat tietysti liian suuret lapsen sänkyyn vielä pitkään). Ehkä siitä sängystä tulee meidän se tärkeä ensimmäinen kunnon hankinta. Saa nähdä.

Kertomisen suhteen olen ottanut sellaisen vastuu on kysyjällä -linjan. Suoraan kysymykseen saa siis suoran vastauksen ja toki lähipiiri on ollut alusta asti mukana. He kun ovat olleet mukana lapsettomuustaipaleellammekin. Yleensä ihmiset ovat kyllä ihania, kun kuulevat odotuksesta. Se on aivan mahtavaa!
Anonyymi sanoi…
Ihanan positiivisia kuulumisia! Kuinka pitkään tällä hetkellä joutuu odottamaan hakemuksen keräämistä?

Suosittelen perhepetiä, eli hankit jonkun lastensängyn jonka saa heti teidän sängyn viereen, sieltä on sitten helppo ottaa murunen kainaloon tuhisemaan.
Illusia sanoi…
Kiitos!

Nyt on tullut lapsia todella vauhdilla maahan, joten hommahan saattaa nopeutuakin. Tiedän, että puolisen vuotta luvan saamisestakin on saattanut riittää. Voisin siis ennustaa, että papereita keräillään kasaan loppuvuodesta.

Juuri sellaista olen ajatellut! Makuuhuoneessamme on minun puolellani sänkyä sellainen näppärä syvennys, johon lapsen yötavaroita voisi saada. Hän voisi siis nukkua aivan minun vieressäni, mutta omassa sängyssään. (Onpas jotenkin huimaa miettiä näitä sänkyjuttuja!)
Anonyymi sanoi…
Kyllä odotus tosiaan konkretisoituu nukkumajärjestelyihin! Minä en hennonut ostaa pinnasänkyä, otettiin mieluummin lastensänku. Lasten iän puolesta olisivat voineet vielä pinniksessä nukkuakin. Ajattelin silloin, että ovat jo ihan riittävästi viettäneet aikaa "lasten vankilassa". Joku vaisto oli oikeassakin, sillä eivät myöskään hakumatkalla suostuneet olemaan hotellin tarjoamassa matkasängyssä. Kainalossa nukkuivat makoisasti.
Illusia sanoi…
Samanlaisia ajatuksia on minullakin. Ehdottomasti siis vähintään niin, että yksi sivu sängystä on ihan auki. Oikeasti juuri nyt toivonkin sitä kainalossa nukkumista. Mutta ohan se sänkykin oltava, ettei tarvitse loputtomasti nukkua äidin kainalossa.
Jenna sanoi…
Ihania kuulumisia. Paljon onnea uuteen vaiheeseen <3

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…