Sivun näyttöjä yhteensä

sunnuntai 9. elokuuta 2015

Tylsää! Pitäisi kai verkostoitua uudelleen

Olemme viimeaikoina tuskastelleen mieheni kanssa sitä, että alamme olla ainoita kaksin eläviä ystäväpiirissämme. Aikaisemmin löysimme helposti seuraa ystävistämme, kun halusimme ulos syömään, tarjota illallisen kotonamme tai mennä viettämään iltaa baareihin. Oli helppoa kysellä tuttuja mukaan ja usein jotain kivaa järjestyikin.

Aloimme ajatella asiaa, kun kävimme pari viikkoa sitten kaupungissamme järjestettävässä juomaan ja ruokaan liittyvässä tapahtumassa kaksin. Seuraksemme pöytään istahti meille entuudestaan tuntematon noin 70-vuotias pariskunta. Oli oikein mukavaa istua iltaa ja jutella näiden ihmisten kanssa. Kun sitten suunnittelimme piipahtavamme tapahtumassa uudelleen pari päivää myöhemmin, aloimme miettiä mukaan kutsuttavia tuttuja. Pohtimisen lopputuloksena oli se, että kaikki potentiaaliset tutut elävät lapsiperheen elämää, jossa heitä ei kutsuta istumaan iltaa lyhyellä varoitusajalla (varsinkaan ilman lapsia). Melkein alkoi harmittaa, ettemme pyytäneet siltä aikaisemman illan pariskunnalta yhteystietoja, jotta olisimme voineet jatkaa illan istumista uudelleen.

Olisi siis kai löydettävä jostain pariskunta, joka olisi kiva ja jolla joko ei olisi lapsia tai jolla lapset olisivat jo lähteneet pois kotoa. Heidän täytyisi tietysti myös viihtyä juuri sellaisissa paikoissa ja tapahtumissa, joissa mekin viihdymme. Parasta toki olisi, jos löytäisimme paikkakunnaltamme jonkun toisen adoptio-odottajaperheen, joka tässä odottaessa ehtisi viettää kanssamme dinkkuelämää. Kuinkakohan tällaisen täsmätoiveen täyttäisi? On kai jotenkin verkostoiduttava uudelleen.

Olemme joskus naureskellen miettineet, että adoptioneuvonnan alussa pitäisi jokaiselle odottajalle jakaa joku salainen adoptiomerkki, jotta myös odottajaperheet voisi tunnistaa adoptioperheiksi. Olisipa aika paljon helpompaa tehdä tuttavuutta muihin adoptioperheisiin, jos voisi salaisesti viestiä heille, että täälläkin odotellaan lasta!

(Jos blogini lukijoissa kuitenkin nyt sattuisi olemaan joku, joka tuntisi täyttävänsä kriteerini ja toivoisi myöskin verkostoitumista, ja jos tämä joku sattuisi vielä asumaan Pirkanmaan alueella, minulle voi laittaa viestiä osoitteeseen toiveissa@gmail.com. Saattaisihan käydä niin, että kemiat kohtaisivat ja voisimme yhdessä vähän dinkkuilla.)

keskiviikko 5. elokuuta 2015

Nyt se vihdoin on ihanaa!

Bloggasin reilu vuosi sitten siitä, kuinka adoptioprosessi ei siinä vaiheessa tuntunut ihanalta. Silloin koin, että kertoessani adoptiosta kerroinkin oikeastaan lapsettomuudesta ja ihmisten reaktiot tuntuivat aivan vääriltä. Tuo bloggaus synnytti paljon keskustelua ja on myös noussut blogini luetuimpien tekstien joukkoon.

Keskustelussa oli monta puolta. Ensinnäkin moni koki negatiivisen reaktioni tuttavani "ihanaa"-kommenttiin epäreiluksi. Moni olisi itsekin sanonut juuri jotain sellaista. Siinä vaiheessa oma negatiivisuuteni kumpusikin oikeastaan siitä, että ristiriita omiin senhetkisiin tunteisiini verrattuna oli todella suuri.

Keskustelussa kyseenalaistettiin myös valmiuteni adoptiovanhemmaksi, koska suru oli edelleen niin kesken. Tuollainen kyseenalaistaminen on aina vaarallista ja osuu kyllä yleensä hermoon. Se tuntui aikanaan epäreilulta ja tuntuu se siltä myös edelleen. Onneksi suruprosessi ja muutenkin tunteet muuttuvat ajan myötä. Meidän adoptioneuvontamme on myös kyllä hoitanut sen, että aikaa on riittänyt kaikenlaisten tunteiden käsittelyyn. Sen verran pitkään tuo vaihe meillä vei.

Näin jälkikäteen ajateltuna toissa kevät oli elämässäni uskomattoman rankka. Tein töitä ja gradua samaan aikaan. Lisäksi alkuvuodesta sattui eräs hyvin raskas tapahtuma lähipiirissäni ja se vaati minulta todella paljon energiaa. Olin todella uupunut ja vasta tämä kesä on todella korjannut tuota uupumistani. Nyt olen viimein saanut lomailtua niin, että olen pystynyt täysin rauhoittumaan. Aika oli siis rankkaa ja tunteet olivat siihen aikaan hyvin negatiivisia muutenkin. Onneksi se(kään) hetki ei vaikuta millään tapaa minun kykyyni olla vanhempi.

Kun lukee vanhoja postauksia, huomaa, kuinka paljon tunteet ja ajatukset ovat muuttuneet näiden neljän bloggausvuoden aikana. Olen ylpeä siitä, että olen alusta saakka valinnut linjan, jossa kirjoitan myös rankoista, negatiivisista ja epäreiluistakin tunteistani. On tärkeää, että se kaikki on dokumentoitu nyt tänne.

Vaikka tunteeni ovatkin jo muuttuneet aivan toisenlaisiksi, ymmärrän ja kunnioitan niitä entisiäkin tunteitani. Sekin oli tärkeä vaihe. Oli tärkeää kirjoittaa myös siitä.

Tuolloin koko adoptiota varjosti edelleen se kamala jos-sana. Nyt luvan saamisen ja adoptiovertaisiin tutustumisen myötä jos on muuttunut kun-sanaksi. Tunnen olevani vihdoin odottaja ja lisäksi olen tällä hetkellä todella kärsivällisessä vaiheessa. Juuri nyt minulla ei ole kiirettä lapsen saamiseen. Hän saa tulla juuri sillä hetkellä, kun hän tulee. Minun on oikein hyvä näin. Tätä nykyä myös ilahdun jokaisesta ihanaasta!

Kyseiset postaukset löytyvät täältä:
Ei, se ei ole ihanaa!
Miksi se ei ole ihanaa? Aika selittää

lauantai 1. elokuuta 2015

Ihanat kommentit

Usein tässä ja monissa muissakin lapsettomuusblogeissa tulee kirjoiteltua niistä ikävistä ja kurjalta tuntuvista kommenteista ja neuvoista, joita meille tahattomasti lapsettomille sanotaan aika lailla. On kuitenkin olemassa myös se toinen puoli. Monen monta kertaa minulle on kommentoitu aiheesta todella ihanasti, kauniisti ja kannustavasti. Ympärilläni on oikeasti paljon hienoja ihmisiä, jotka ovat osanneet valita sanansa juuri oikein.

Kannustamista ja mukana elämistä on toki monenlaista. On todella voimauttavaa tietää, että mukanani tällä taipaleella on ollut niin monta ihmistä. Nyt kun saan vihdoin jakaa iloisia uutisia, huomaan, kuinka moni oikeasti onkin odottanut minun kanssani. Niin paljon onnitteluja on uudessa tilanteessa satanut.

Tänään aamulla aloin kuitenkin muistella erästä ihanaa kommenttia, joka minulle sanottiin jo hoitotaipaleemme alkupuolella. Ensimmäinen ivf-kierros oli alkamassa ja olin poliklinikalla käymässä. Lääkärin tapaamisen jälkeen menin hoitajan juttusille. Siellä sain neuvoja lääkkeiden käyttöön ja aikojen varaamiseen ja kaikkeen mahdolliseen. Kun sanoin jännittäväni kovasti pistämistä, sain harjoitella sitä. Ensin harjoittelin pistämistä stressipalloon ja kun jännitykseni siitä vain kasvoi, hoitaja kehotti harjoittelemaan pistämistä myös omaan vatsaan. Ihan siksi, että sitten tietäisin, miltä pistos tuntuu. Kun sanoin päättäväisenä hoitavani kyllä homman kunnolla piikkikammostani huolimatta, hän sanoi:
"Niin, kyllähän sitä äiti tekee lapsensa eteen mitä tahansa."

Siinä tilanteessa minä en ollut typerä, hermoileva ja aikaa tuhlaava potilas, vaan äiti, joka kamppaili lapsensa vuoksi. Se hoitaja ymmärsi tilanteen niin täydellisesti ja hänen kommenttinsa vei minua pitkälle. Kun sitten oikeasti vihdoin pistin lääkettä, mietin noita sanoja ja onnistuin oikein hyvin.

En ole koskaan muistanut kiittää tästä. Taidanpa kirjoittaa seuraavaa poliklinikkakäyntiä varten kirjeen, jonka annan polin hoitajille luettavaksi.

Tässä tulee haaste lapsettomuusbloggaajille: Muistele saamiasi positiivisia kommentteja ja kirjoita niistä blogiisi. Pyri myös jollain tapaa kiittämään ihanan kommentin esittäjää.
Sitten haaste niille, jotka lukevat, mutta eivät kirjoita itse: Muistele positiivisia kommentteja tämän postauksen tai muiden aiheeseen liittyvien postausten kommenteissa.

Positiiviset kommentit todella ansaitsevat huomiomme. Ne ovat niin tärkeitä.

Lisäys jälkikäteen:
Juuri muistui mieleeni myös ihana kortti, jonka sain ystävältäni. Tässä kuva: