Siirry pääsisältöön

Ihanat kommentit

Usein tässä ja monissa muissakin lapsettomuusblogeissa tulee kirjoiteltua niistä ikävistä ja kurjalta tuntuvista kommenteista ja neuvoista, joita meille tahattomasti lapsettomille sanotaan aika lailla. On kuitenkin olemassa myös se toinen puoli. Monen monta kertaa minulle on kommentoitu aiheesta todella ihanasti, kauniisti ja kannustavasti. Ympärilläni on oikeasti paljon hienoja ihmisiä, jotka ovat osanneet valita sanansa juuri oikein.

Kannustamista ja mukana elämistä on toki monenlaista. On todella voimauttavaa tietää, että mukanani tällä taipaleella on ollut niin monta ihmistä. Nyt kun saan vihdoin jakaa iloisia uutisia, huomaan, kuinka moni oikeasti onkin odottanut minun kanssani. Niin paljon onnitteluja on uudessa tilanteessa satanut.

Tänään aamulla aloin kuitenkin muistella erästä ihanaa kommenttia, joka minulle sanottiin jo hoitotaipaleemme alkupuolella. Ensimmäinen ivf-kierros oli alkamassa ja olin poliklinikalla käymässä. Lääkärin tapaamisen jälkeen menin hoitajan juttusille. Siellä sain neuvoja lääkkeiden käyttöön ja aikojen varaamiseen ja kaikkeen mahdolliseen. Kun sanoin jännittäväni kovasti pistämistä, sain harjoitella sitä. Ensin harjoittelin pistämistä stressipalloon ja kun jännitykseni siitä vain kasvoi, hoitaja kehotti harjoittelemaan pistämistä myös omaan vatsaan. Ihan siksi, että sitten tietäisin, miltä pistos tuntuu. Kun sanoin päättäväisenä hoitavani kyllä homman kunnolla piikkikammostani huolimatta, hän sanoi:
"Niin, kyllähän sitä äiti tekee lapsensa eteen mitä tahansa."

Siinä tilanteessa minä en ollut typerä, hermoileva ja aikaa tuhlaava potilas, vaan äiti, joka kamppaili lapsensa vuoksi. Se hoitaja ymmärsi tilanteen niin täydellisesti ja hänen kommenttinsa vei minua pitkälle. Kun sitten oikeasti vihdoin pistin lääkettä, mietin noita sanoja ja onnistuin oikein hyvin.

En ole koskaan muistanut kiittää tästä. Taidanpa kirjoittaa seuraavaa poliklinikkakäyntiä varten kirjeen, jonka annan polin hoitajille luettavaksi.

Tässä tulee haaste lapsettomuusbloggaajille: Muistele saamiasi positiivisia kommentteja ja kirjoita niistä blogiisi. Pyri myös jollain tapaa kiittämään ihanan kommentin esittäjää.
Sitten haaste niille, jotka lukevat, mutta eivät kirjoita itse: Muistele positiivisia kommentteja tämän postauksen tai muiden aiheeseen liittyvien postausten kommenteissa.

Positiiviset kommentit todella ansaitsevat huomiomme. Ne ovat niin tärkeitä.

Lisäys jälkikäteen:
Juuri muistui mieleeni myös ihana kortti, jonka sain ystävältäni. Tässä kuva:


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…