Siirry pääsisältöön

Nyt se vihdoin on ihanaa!

Bloggasin reilu vuosi sitten siitä, kuinka adoptioprosessi ei siinä vaiheessa tuntunut ihanalta. Silloin koin, että kertoessani adoptiosta kerroinkin oikeastaan lapsettomuudesta ja ihmisten reaktiot tuntuivat aivan vääriltä. Tuo bloggaus synnytti paljon keskustelua ja on myös noussut blogini luetuimpien tekstien joukkoon.

Keskustelussa oli monta puolta. Ensinnäkin moni koki negatiivisen reaktioni tuttavani "ihanaa"-kommenttiin epäreiluksi. Moni olisi itsekin sanonut juuri jotain sellaista. Siinä vaiheessa oma negatiivisuuteni kumpusikin oikeastaan siitä, että ristiriita omiin senhetkisiin tunteisiini verrattuna oli todella suuri.

Keskustelussa kyseenalaistettiin myös valmiuteni adoptiovanhemmaksi, koska suru oli edelleen niin kesken. Tuollainen kyseenalaistaminen on aina vaarallista ja osuu kyllä yleensä hermoon. Se tuntui aikanaan epäreilulta ja tuntuu se siltä myös edelleen. Onneksi suruprosessi ja muutenkin tunteet muuttuvat ajan myötä. Meidän adoptioneuvontamme on myös kyllä hoitanut sen, että aikaa on riittänyt kaikenlaisten tunteiden käsittelyyn. Sen verran pitkään tuo vaihe meillä vei.

Näin jälkikäteen ajateltuna toissa kevät oli elämässäni uskomattoman rankka. Tein töitä ja gradua samaan aikaan. Lisäksi alkuvuodesta sattui eräs hyvin raskas tapahtuma lähipiirissäni ja se vaati minulta todella paljon energiaa. Olin todella uupunut ja vasta tämä kesä on todella korjannut tuota uupumistani. Nyt olen viimein saanut lomailtua niin, että olen pystynyt täysin rauhoittumaan. Aika oli siis rankkaa ja tunteet olivat siihen aikaan hyvin negatiivisia muutenkin. Onneksi se(kään) hetki ei vaikuta millään tapaa minun kykyyni olla vanhempi.

Kun lukee vanhoja postauksia, huomaa, kuinka paljon tunteet ja ajatukset ovat muuttuneet näiden neljän bloggausvuoden aikana. Olen ylpeä siitä, että olen alusta saakka valinnut linjan, jossa kirjoitan myös rankoista, negatiivisista ja epäreiluistakin tunteistani. On tärkeää, että se kaikki on dokumentoitu nyt tänne.

Vaikka tunteeni ovatkin jo muuttuneet aivan toisenlaisiksi, ymmärrän ja kunnioitan niitä entisiäkin tunteitani. Sekin oli tärkeä vaihe. Oli tärkeää kirjoittaa myös siitä.

Tuolloin koko adoptiota varjosti edelleen se kamala jos-sana. Nyt luvan saamisen ja adoptiovertaisiin tutustumisen myötä jos on muuttunut kun-sanaksi. Tunnen olevani vihdoin odottaja ja lisäksi olen tällä hetkellä todella kärsivällisessä vaiheessa. Juuri nyt minulla ei ole kiirettä lapsen saamiseen. Hän saa tulla juuri sillä hetkellä, kun hän tulee. Minun on oikein hyvä näin. Tätä nykyä myös ilahdun jokaisesta ihanaasta!

Kyseiset postaukset löytyvät täältä:
Ei, se ei ole ihanaa!
Miksi se ei ole ihanaa? Aika selittää

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…