Siirry pääsisältöön

Tylsää! Pitäisi kai verkostoitua uudelleen

Olemme viimeaikoina tuskastelleen mieheni kanssa sitä, että alamme olla ainoita kaksin eläviä ystäväpiirissämme. Aikaisemmin löysimme helposti seuraa ystävistämme, kun halusimme ulos syömään, tarjota illallisen kotonamme tai mennä viettämään iltaa baareihin. Oli helppoa kysellä tuttuja mukaan ja usein jotain kivaa järjestyikin.

Aloimme ajatella asiaa, kun kävimme pari viikkoa sitten kaupungissamme järjestettävässä juomaan ja ruokaan liittyvässä tapahtumassa kaksin. Seuraksemme pöytään istahti meille entuudestaan tuntematon noin 70-vuotias pariskunta. Oli oikein mukavaa istua iltaa ja jutella näiden ihmisten kanssa. Kun sitten suunnittelimme piipahtavamme tapahtumassa uudelleen pari päivää myöhemmin, aloimme miettiä mukaan kutsuttavia tuttuja. Pohtimisen lopputuloksena oli se, että kaikki potentiaaliset tutut elävät lapsiperheen elämää, jossa heitä ei kutsuta istumaan iltaa lyhyellä varoitusajalla (varsinkaan ilman lapsia). Melkein alkoi harmittaa, ettemme pyytäneet siltä aikaisemman illan pariskunnalta yhteystietoja, jotta olisimme voineet jatkaa illan istumista uudelleen.

Olisi siis kai löydettävä jostain pariskunta, joka olisi kiva ja jolla joko ei olisi lapsia tai jolla lapset olisivat jo lähteneet pois kotoa. Heidän täytyisi tietysti myös viihtyä juuri sellaisissa paikoissa ja tapahtumissa, joissa mekin viihdymme. Parasta toki olisi, jos löytäisimme paikkakunnaltamme jonkun toisen adoptio-odottajaperheen, joka tässä odottaessa ehtisi viettää kanssamme dinkkuelämää. Kuinkakohan tällaisen täsmätoiveen täyttäisi? On kai jotenkin verkostoiduttava uudelleen.

Olemme joskus naureskellen miettineet, että adoptioneuvonnan alussa pitäisi jokaiselle odottajalle jakaa joku salainen adoptiomerkki, jotta myös odottajaperheet voisi tunnistaa adoptioperheiksi. Olisipa aika paljon helpompaa tehdä tuttavuutta muihin adoptioperheisiin, jos voisi salaisesti viestiä heille, että täälläkin odotellaan lasta!

(Jos blogini lukijoissa kuitenkin nyt sattuisi olemaan joku, joka tuntisi täyttävänsä kriteerini ja toivoisi myöskin verkostoitumista, ja jos tämä joku sattuisi vielä asumaan Pirkanmaan alueella, minulle voi laittaa viestiä osoitteeseen toiveissa@gmail.com. Saattaisihan käydä niin, että kemiat kohtaisivat ja voisimme yhdessä vähän dinkkuilla.)

Kommentit

Anonyymi sanoi…
Käykää ihmeessä Pirkanmaalla adoptioperheiden tapaamisissa, liittykää kohdemaan facebook-ryhmään jne. Sieltä löytyy varmasti odottajaperheitäkin jotka ilahtuisivat samanhenkisestä seurasta! Minusta odottajat tekevät virheen siinä jos eivät hakeudu jo odotusaikana adoptioperheiden tapaamisiin/toimintaan, odotusaikana luodut suhteet voivat kestää läpi elämän!
Illusia sanoi…
Kiitos viestistäsi!

Kohdemaan Facebook-ryhmä onkin jo otettu haltuun. Adoptioperheiden tapaamiset ovat toistaiseksi olleet hankalina aikoina, mutta enköhän johonkin aikuisten saunailtaan jo suuntaa, kunhan sellainen taas järjestetään. Olisi hienoa löytää uusia ystäviä muista adoptioperheistä.
Anonyymi sanoi…
Moi,
myös me mieheni kanssa kaipaamme lapsetonta seuraa! :) Yhteystiedot sulta löytyykin jo, eiköhän järkätä pian jotkut illanistujaiset.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…