Siirry pääsisältöön

Kuinka se voi olla toisille niin luonnollista?

Ihmettelen aika usein, kuinka luonnollisesti lasten vanhemmat juttelevat lapsistaan. Lapset ovat ihan arkisten kahvipöytien keskusteluaihe eikä kukaan tunnu hätkähtävän puhuessaan päiväkotikuvioista tai ruokailuista tai harrastuksiin kuljettamisista tai muusta. Niistä ihan vain jutellaan ja itse tunnen aina pudonneeni paikalle ulkoavaruudesta.

Voinkohan minäkin jonakin päivänä osallistua keskusteluun aivan arkipäiväisesti? Heittäisin huokauksen aamuraivareista ja pohtisin kurahaalaripulaa. En edes ymmärtäisi hätkähtää.

Kommentit

Anonyymi sanoi…
Kyllä se aika tulee. Ehkä yllättävän nopeasti. Lapsikeskustelut jotka tuntuivat ennen lapsitietoa niin ahdistavilta eivät olekaan sitä enää.
Illusia sanoi…
Tavallaan kyllä toivon, että se ei koskaan muutu täysin itsestäänselväksi. On se sen veran suuri juttu.
Anonyymi sanoi…
Minäkin uskon, että se aika tulee, kun ne keskustelut ovat arkipäiväisiä eikä edes hätkähdä, ainakaan siinä sosiaalisessa tilanteessa. Se on toisaalta kauhean hienoa ja hoitavaa tajuta, että vaikeuksienkin jälkeen voi tuntua niin normaalilta.

Mutta silti, en myöskään usko, että sitä sydän koskaan unohtaa miten erityinen lahja se aamuraivarilapsi on, miten hartaasti ja kauan ja minkälaisen kivun kautta häntä on odotettu. Ehkä se hätkähdys vaan hiljalleen siirtyy esim. niihin hetkiin kun siitä kahvipöydästä siirtyy omalle työpisteelle..

Sitten on toki niitä sosiaalisia tilanteita, joissa se perspektiiviero lasten "tekemiseen" ja "hommaamiseen" ja olemassaoloon on niin eri, että hätkähtää, lopun elämää
Kisu sanoi…
Kyllä siihen lapsiperhearkeen humpsahtaa ihan täysin, kun sen aika tulee. Esim. päivähoitoasiat on sitten otselle isoja ja arkisia asioita ja niistä on kiva ja helppo keskustella työkavereiden kanssa. Sen sijaan edelleen hätkähdän (täysin sivullisena), kun ihmiset keskustelee esim. "tehdään sitten kolmannet lapset yhtä aikaa" tai "en tiedä, vieläkö sitä yksi lapsi tehtäisiin".
Ainu sanoi…
En itse ole päätynyt arkikeskusteluissa kevyen juttelun tasolle. Etenkin kun jouduin viemään lapsen hoitoon (nimenomaan siis jouduin koska en vielä ollut itse valmis siihen), alkoi kaikki lapsettomuuteen liittyvät tunteet nousta iholle ja mieli herkistyi. Ei ole niin kepeää lapsiarkikeskustelua ettei mieleni tekisi huomauttaa lapsettomuudesta, hoidoista, siitä miten ihmeellistä on ollut muuttua äidiksi ja miten epävarmaa ja sattumanvaraista ja epäreilua tämä kaikki on. En tietenkään näistä tauotta puhu, mutta olen koko ajan hyvin tietoinen lapsettomuudestani. Ja teen tahattomasti jatkuvaa analyysiä: kuka vastaantulevista vanhemmista on kenties kokenut saman ja kuka lapsettomista on sitä tahtomattaan.
Absque liberis sanoi…
Jaan tunteen ulkopuolisuudesta lapsiarki-keskusteluissa. Niinä hetkinä sitä tuntee haavoittuvaiselta, kun ei voi ottaa äitinä osaa keskusteluun.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…