Siirry pääsisältöön

Kuinka se voi olla toisille niin luonnollista?

Ihmettelen aika usein, kuinka luonnollisesti lasten vanhemmat juttelevat lapsistaan. Lapset ovat ihan arkisten kahvipöytien keskusteluaihe eikä kukaan tunnu hätkähtävän puhuessaan päiväkotikuvioista tai ruokailuista tai harrastuksiin kuljettamisista tai muusta. Niistä ihan vain jutellaan ja itse tunnen aina pudonneeni paikalle ulkoavaruudesta.

Voinkohan minäkin jonakin päivänä osallistua keskusteluun aivan arkipäiväisesti? Heittäisin huokauksen aamuraivareista ja pohtisin kurahaalaripulaa. En edes ymmärtäisi hätkähtää.

Kommentit

Anonyymi sanoi…
Kyllä se aika tulee. Ehkä yllättävän nopeasti. Lapsikeskustelut jotka tuntuivat ennen lapsitietoa niin ahdistavilta eivät olekaan sitä enää.
Illusia sanoi…
Tavallaan kyllä toivon, että se ei koskaan muutu täysin itsestäänselväksi. On se sen veran suuri juttu.
Anonyymi sanoi…
Minäkin uskon, että se aika tulee, kun ne keskustelut ovat arkipäiväisiä eikä edes hätkähdä, ainakaan siinä sosiaalisessa tilanteessa. Se on toisaalta kauhean hienoa ja hoitavaa tajuta, että vaikeuksienkin jälkeen voi tuntua niin normaalilta.

Mutta silti, en myöskään usko, että sitä sydän koskaan unohtaa miten erityinen lahja se aamuraivarilapsi on, miten hartaasti ja kauan ja minkälaisen kivun kautta häntä on odotettu. Ehkä se hätkähdys vaan hiljalleen siirtyy esim. niihin hetkiin kun siitä kahvipöydästä siirtyy omalle työpisteelle..

Sitten on toki niitä sosiaalisia tilanteita, joissa se perspektiiviero lasten "tekemiseen" ja "hommaamiseen" ja olemassaoloon on niin eri, että hätkähtää, lopun elämää
Kisu sanoi…
Kyllä siihen lapsiperhearkeen humpsahtaa ihan täysin, kun sen aika tulee. Esim. päivähoitoasiat on sitten otselle isoja ja arkisia asioita ja niistä on kiva ja helppo keskustella työkavereiden kanssa. Sen sijaan edelleen hätkähdän (täysin sivullisena), kun ihmiset keskustelee esim. "tehdään sitten kolmannet lapset yhtä aikaa" tai "en tiedä, vieläkö sitä yksi lapsi tehtäisiin".
Ainu sanoi…
En itse ole päätynyt arkikeskusteluissa kevyen juttelun tasolle. Etenkin kun jouduin viemään lapsen hoitoon (nimenomaan siis jouduin koska en vielä ollut itse valmis siihen), alkoi kaikki lapsettomuuteen liittyvät tunteet nousta iholle ja mieli herkistyi. Ei ole niin kepeää lapsiarkikeskustelua ettei mieleni tekisi huomauttaa lapsettomuudesta, hoidoista, siitä miten ihmeellistä on ollut muuttua äidiksi ja miten epävarmaa ja sattumanvaraista ja epäreilua tämä kaikki on. En tietenkään näistä tauotta puhu, mutta olen koko ajan hyvin tietoinen lapsettomuudestani. Ja teen tahattomasti jatkuvaa analyysiä: kuka vastaantulevista vanhemmista on kenties kokenut saman ja kuka lapsettomista on sitä tahtomattaan.
Absque liberis sanoi…
Jaan tunteen ulkopuolisuudesta lapsiarki-keskusteluissa. Niinä hetkinä sitä tuntee haavoittuvaiselta, kun ei voi ottaa äitinä osaa keskusteluun.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…