Siirry pääsisältöön

Eräänä päivänä otin toisten kuukautisetkin pottuiluna

Työkaveri huikkasi vessan oven takaa avunpyynnön. Hän olisi tarvinnut sidettä. Huomasin ärsyyntyväni. Miksi hän minulle leijuu kuukautisillaan? Kuinka minulla muka olisi side? Eihän minulla ole ollut kuukautisia enää moneen vuoteen! Eihän minulla ole kohta enää kohtuakaan! On varmaan todella hienoa, kun on kroppa, joka toimii aivan oikealla tavalla.

En tietenkään sanonut mitään muuta kuin pahoittelut siitä, että minulla ei ollut sidettä mukana. Ajatuksissani olin kuitenkin täysin kohtuuton. Eihän se hänen vikansa ollut eikä hän olisi millään voinut tietää, että oven takana olin juuri minä ja että juuri minulle tämäkin asia on vaikea. Eräänä päivänä olin ajatuksissani täysin kohtuuton ja varmasti tulen jatkossakin olemaan.

Kommentit

Unikas sanoi…
Omat tunteet on aina aitoja, eikä niitä pidä kieltää vaan ne pitää tuntea. Tietysti oikea tapa käyttäyttyä on juuri kuten teit.

Ps. En minäkään pidä varasidettä mukanani, koskaan! Ei kaikki naiset sellaisia mukanaan kanniskele.
Anonyymi sanoi…
Voi että, voin kyllä hyvin samaistua sinuun... Minäkin olisin niin ikionnellinen, jos kehoni toimisi kuukausittain niin kuin pitää. Ja harmittaa, kun niitä kuukautisvaivoja voivotellaan. Vaikka kyllä minä ymärrän, että ikävää se on. Mutta minä voisin ottaa ne vaivat ilomielin jos saisin toimivan kehon.
Jenna sanoi…
Olisin itsekin varmaan samassa tilanteessa miettinyt, että onpa siinä onnekas ihminen, kun keho toimii normaalilla tavalla. Tunteesi ovat ihan oikeutettuja <3
Illusia sanoi…
Kiitos näistä!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…