Siirry pääsisältöön

Kokonaiskuulumiset

Tämä on lapsettomuusblogi ja sen vuoksi kirjoitan tänne tietysti lähinnä lapsettomuuteen liittyvistä asioista. Se aiheuttaa sen, että toisinaan blogini tuntuu täyttyvän pelkästä valittamisesta. Nyt se on täyttynyt endometrioosista ja sen aiheuttamista ongelmista.

Ei minulle silti kuulu pelkästään huonoa ja kipuja. Kokonaisuutena minulle kuuluu oikein hyvää. Olen äärimmäisen innostunut työstäni ja olen opintojeni loppusuoralla. Kesäkuussa valmistun ja siitä eteenpäin kaikki opiskelu on täysin vapaaehtoista. Nautin tällä hetkellä myös siitä, että ammatillinen itsetuntoni on kasvanut ja tiedän osaavani työni. On ihanaa olla tekemisistään varma ja nauttia olostaan työpaikalla.

Olen juuri nyt todella kärsivällinen lapsen odottamisen suhteen. On ihanaa, että hän on tulossa, mutta minulla ei ole kamala kiire. Hän tulee, kun on sen aika.

Minulla on upeita ystäviä ja tämän syksyn aikana olen myös saanut tutustua uuteen ihmiseen, joka tuntuu aivan erilaisesta elämäntilanteestaan huolimatta sielunsiskolta. Eniten ihanissa ystävissäni harmittaa se, että en ehdi tapaamaan heitä tarpeeksi.

Myös molemmat perheeni ovat todella ihania. Lapsuudenperheeni on todella tärkeä ja olen onnellinen siitä, että välimme ovat parantuneet huimasti viimeisinä vuosina. Oma pieni perheeni on myös ihana. Rakastan lemmikeitämme ja miestäni ja kotiamme. Täällä kotona on niin hyvä olla.

Ei siis todellakaan pelkkää kurjuutta ja kärsimystä. Paljon ihanaa, innostavaa ja lämmintä. Paljon rakasta.

Kommentit

Toiveena vauva. sanoi…
Mustaki tuntuu usein kun kirjottaa lapsettomuudesta johon liittyy myös masennus että lukijat saa vaan sen nehatiivisen kuvan kuinka hirveitä mun päivät on :D
Vaikka tapahtuuhan elämässä muutakin ja kaikkea hyvää ja ilosta asiaa muttakun niistä harvemmin kirjottaa :D
Feeniks sanoi…
Sehän se kai onkin isoin ongelma kun kirjoittaa lapsettomuudesta, sinne ammentaa sen kaiken paskan mitä päässä pyörii...ja lukijoille tulee se kuva ettei elämässä oikeesti ole mitään muuta kuin se kaikki kaameus ja suru. Ite oon huomannu, et nyt kun oon kirjoittanut muista asioista niin on tullut kommentteja etten voi noin nopeesti toipua siitä surusta yms. Mutta sehän siinä onkin, ei meidän elämä ole pelkkää surua ja pahaa oloa, vaan siellä on niitä ilojakin...niistä vaan kirjoittaa niin paljon harvemmin.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…