Siirry pääsisältöön

Tammikuussa leikataan

Tänään oli leikkauksen suunnittelupäivä. Minut leikataan tammikuussa ja tarkka aika selviää vähän myöhemmin.

Tapaamisessa oli paikalla leikkaava lääkäri, kandi sekä aivan uskomattoman ihana hoitaja, joka piti minusta koko ajan aivan mahtavasti huolta. Tapaamisesta jäi todella mukava mieli. Minun mielipidettäni pidettiin arvossa ja sain itse olla mukana päätöksenteossa.

Mitä sitten päätettiin? Tammikuussa minulta poistetaan ainakin kohtu ja toinen munasarjoista tähystysleikkauksessa. Toisen munasarjan kohtalo jää ratkaistavaksi leikkauksessa. Riippuu paljon löydöksistä, jätetäänkö munasarja paikalle. Jos se jätetään, selvitään kehon omalla hormonituotannolla, mutta otetaan riski siitä, että endometrioosi pääsee vielä kasvamaan. Jos munasarja joudutaan poistamaan, edessä ovat vaihdevuodet ja hormonikorvaushoito.

Olisin voinut tehdä päätöksen tästä jo heti nyt, mutta päätös oli sen verran vaikea, että se on varmasti helpompi tehdä siinä vaiheessa, kun nähdään, kuinka paljon ja millaista kasvusto on. Endometrioomaa saattaa olla myös virtsarakon seinämissä ja voi olla, että myös virtsarakkoa leikataan. Saattaa siis olla, että virtsarakkoon joudutaan tekemään reikä. Tällaisessa tapauksessa joudun elämään katetrin kanssa pari viikkoa, jotta virtsarakko saadaan kasvamaan umpeen.

Paljon on sulateltavaa, mutta toisaalta odotan jo leikkausta. On hyvät mahdollisuudet päästä sillä endometrioosin aiheuttamista ongelmista eroon. Kyllä tämä tästä.

Kommentit

T sanoi…
Aivan varmasti - kyllä tämä tästä. Se vaan on sanottava, että olet kovin vahva nainen! Äidiltäni poistettiin aikanaan kohtu (jo hänen elämänsä ehtoopuolella) ja tuolloin kipuilin aika kovasti asian kanssa sillä tuohon aikaan pidin miltei varmana, että sama on edessä minulla. On aika iso työ, jonka varmasti tuossa kohtaa joutuu itsensä kanssa tekemään. Toivottavasti kaikki menee oikein hyvin sinulla!
Illusia sanoi…
Kiitos tuhannesti! Olen kyllä vähän yllättynyt siitä, kuinka paljon ajatustyötä tämä vaatii. Aika hurjaa. Aina ei kyllä ole vahva olo.
Anonyymi sanoi…
Olet tosiaan vahva nainen. Mua niin itkettää ihmisten kommentit siitä, että lakkaa yrittämästä niin vauva tulee tms. Typerin oli kälyni (sai lapset helposti ) kommentti, että kun tarpeeksi tahtoo niin saa mitä haluaa. Tämä siis pohjustuksena sille, että suren kaikkien meidän puolesta joilla nämä asiat ei todellakaan ole tahdosta kiinni. Oikein paljon voimia leikkaukseen <3 Katri
Illusia sanoi…
Kiitos Katri!
Aika hyvin kyllä jo tässä tilanteessa saa luun kurkkuun noille kommentoijille. Mulle tulee nykyään paljon sellaisia ainahan on toivoa -kommentteja. Ei ole kyllä kamalasti biologisen lapsen toivoa, kun lisääntymiselimet elävät viimeisiä hetkiään ja toisaalta entarvitsekaan olla, kun oma toivelapsi tulee ihan toista reittiä.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…