Siirry pääsisältöön

Vaiennettava sairaus

Kun olen kipeä endometrioosistani, kerron siitä vain läheisille. Heille toisinaan ehkä vähän liikaakin, mutta jotenkin ääneen sanominen auttaa. Tai joskus se auttaa. Joskus se aiheuttaa hankalaa myötätuntoa. Sellaista avutonta, johon joutuu sitten aina toteamaan, että kyllä tämä tästä ja eihän tämä nyt niin paha kuin silloin ennen ja leikkaus sitten hoitaa tämänkin ja ei tarvitse minusta huolehtia.

Niinä kipeinä hetkinä en kestä, kun joku voivottelee julkiseksi sopivaa sairauttaan sosiaalisessa mediassa tai työpaikan kahvihuoneessa. Sopivan sairauden kanssa se on sopivaa. Sitten saa myötätuntoa ja kaikki on taas hyvin.

Eräänä päivänä sairastuin flunssaan ja kirjoitin siitä sosiaaliseen mediaan. Herutin myötätuntoa ystäviltä ja tutuilta. Sain tsemppaavia viestejä ja se oli oikein mukavaa. Flunssa on juuri sellainen julkiseksi sopiva ja vähän ärsyttävä tauti, johon voi toivottaa tsemppiä ja pikaista paranemista.

Endometrioosiin en voi heruttaa myötätuntoa somessa tai taukohuoneessa. En voi kertoa kipupäivistä. Kun joudun leikkaukseen, en voi kertoa siitä somessa. Se ei vain tunnu sopivalta. Nämä suvunjatkamiseen liittyvät elimet ovat nääs tabu. Julkisessa keskustelussa niitä ei ole olemassa. Jokapäiväisessä elämässä niitä ei ole olemassa. Työpaikalla niitä ei ole olemassa. Niiden olemassaolo näkyy vain pieninä viittauksina "niihin päiviin". Ne päivät ovat ainoa haitta, mitä niistä saa ihmiselle tulla. Muista vaietaan ja niin vaikenen minäkin.

Kommentit

Jenna sanoi…
Vaikka suvunjatkamiseen liittyvät elimet ovat tabu, mielestäni niitä pitäisi tuoda enemmän esille. Ihmisten täytyisi ymmärtää, että on olemassa muitakin sairauksia kuin flunssa, joihin on hyvä välillä saada sitä tukea ja myötätuntoa. Ei niiden kipujen kanssa tarvitse yksin kestää, vaikka tilanne helpottaisi leikkauksen myötä <3
Anonyymi sanoi…
Ehkä johtuu siitä että olen terveydenhuoltoalalla mutta meillä ei olisi ihmeellistä jos työkaveri kertoisi sairastavansa endometrioosia. Sen tyyppisistä jutuista jutellaan kahvipöydässä ihan sujuvasti, esim työkaverin kohtutulehduksesta. Itsellä taas pakko-oireinen häiriö ja siitä en kyllä kovin helpolla juttele. Yritän ehkä sanoa että meillä kaikilla on varmasti jotain vaivoja tai sairauksia joista ei halua puhua julkisesti mutta maailma muuttuu kokoajan avoimemmaksi. Kun kerää rohkeutensa ja avautuu ihmisille saa oman kokemukseni mukaan useammin yllättyä positiivisesti. Ja ennenkaikkea tulee hyvä mieli itselle kun on ikäänkuin itse enemmän sinut sairautensa kanssa kun siitä uskaltaa jutella :)
-K
Illusia sanoi…
Kiitos kannustavista kommenteista! Toki kerron asiasta sitten, kun juttelen jonkun kanssa esimerkiksi kahden kesken. Jotenkin en kuitenkaan halua tai osaakaan ottaa vastaan sitä myötätuntoa mitä tällainen hankalampi sairaus aiheuttaa. Se on kyllä vaikeaa, vaikka rohkeus varmasti kannattaisi.
Lelu sanoi…
jaksamisia, ja toivottavasti leikkaus sujuu hyvin. Ja kivut helpottuvat!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…