Sivun näyttöjä yhteensä

torstai 1. joulukuuta 2016

Paperit perillä

Paperimme ovat matkanneet Etelä-Afrikkaan viime viikolla. Papereiden keräämiseen ja lähettämiseen meni kyllä paljon aikaa, mutta toisaalta tällä hetkellä ei kamalaa kiireen tuntuakaan ole.  Lapsiesityksiä on tullut tänä vuonna aika hiljakseen.

Papereiden liikahtaminen ei ollut kamalan kummallinen juttu. Sinne menivät. Ei siinä sen enempää. Seuraava konkreettinen asia on luvan uusiminen kevään aikana.

Välillä tulee turhauttavia hetkiä. Etenkin mieheni on viime aikoina moneen kertaan ääneen toivonut, että lapsi tulisi jo pian. Suurimmaksi osaksi olemme kuitenkin vielä hyvin rauhallisia odottajia.

Kun lapsen yrittäminen alkoi, monen vuoden ajan juhlapäivät olivat mahdollisia viimeisiä. Hoitojen loputtua juhlapäiviä ei enää laskettu. Nyt mahdolliset viimeiset juhlapäivät taas alkavat. Isänpäivä ei todennäköisesti ollut vielä viimeinen. Jouluakin vietämme kahdestaan vielä todennäköisesti kaksi kertaa ennen lapsen tuloa. Pääsiäinen, äitienpäivä, molempien syntymäpäivät ja juhannus ovat todennäköisesti jo viimeisiä tällaisena perheenä. Se tuntuu uskomattoman hienolta!

keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Blogimaailman vertaiset

Selasin blogini menneisyyttä. Tämä blogi on ollut olemassa jo viiden ja puolen vuoden ajan. Se on pitkä taival lapsettomuusblogille. Ensimmäisten bloggaajavertaisten esikoiset ovat jo yli nelivuotiaita. Lapsettomaksi jääneitä on vain kourallinen eikä heidän kuulumisiaan ole enää saatavilla.

Blogimaailma on muuttunut. Tai sitten se on muuttunut vain minun osaltani. Selatessani huomasin, että ensimmäisen blogivuoden aikana olen osallistunut blogien yhteisiin projekteihin. Ainakin Kesän toivotut ja Halloweeniksi haamu -projektit tulivat nyt selatessa vastaan. Projektien tarkoituksena oli kerätä bloggaajia yhteen. Keskittyä johonkin teemaan. Keskustella jostain yhteisestä aiheesta tai jotain muuta samankaltaista. Projekteissa oli aika alkuvaiheen lapsettomia ja lopulta ne alkoivatkin tuntua aika rankoilta, kun itse jäi aina siihen joukkoon, joka ei projektin olemassaolon aikana onnistunut.

Toisenkin blogivuoteni aikana oli paljon yhteistä toimintaa. Jonkin aikaa toimi suljettu blogiyhteisö Tyhjät sylit toiveita täynnä, joka lopulta kuihtui siihen, että suurin osa porukasta tuli raskaaksi. Tapasimme myös lapsettomuusbloggaajien kanssa Simpukka ry:n järjestämässä tapaamisessa. Se porukka jäi Facebook-ryhmäksi. Siitä ryhmästä erosin itse, koska melkein kaikki ryhmäläiset olivat tulleet raskaaksi tai jo saaneet lapsen. Siinä vaiheessa se tuntui liian raskaalta.

Olen kärsinyt moneen otteeseen vertaistukiryhmiin osallistuessani siitä, että jään itse aina jäljelle, kun muut tulevat raskaaksi. Se on ollut rankkaa. Olen kuitenkin sitä mieltä, että on mahtavaa, että kaikenlaisia vertaisverkostoja on ollut saatavilla. Olen saanut tukea ja yhteisymmärrystä niin monelta ihmiseltä, jota sama surullinen elämänkokemus on yhdistänyt. On hienoa, että toisilleen tuntemattomatkin ovat pystyneet yhdistymään ja luomaan yhdessä jotain helpottavaa.

Olisi mahtavaa, että vertaisten tukemista ei unohdettaisi blogeissa. Vertaisverkoston luominen on helppoa. Tässä muutama tapa, joita itse pyrin (joskus paremmin ja joskus huonommin) käyttämään:

  • Linkkaa muiden vertaisten blogeihin.
  • Kommentoi vertaisten blogeihin. Kommenteista tulee hyvä mieli. Siitä huomaa, että joku on lukenut sen, mitä olet kirjoittanut. Parhaimmillaan siitä huomaa, että ei ole ajatuksiensa kanssa yksin.
  • Järjestä vertaisten projekti. Kiitä ja tunnusta. Ole aktiivinen.
  • Älä pelkää. Jos jäätkin viimeiseksi, lopputulos jää lopulta kuitenkin plussalle.
Jos sinulla on tiedossasi lapsettomuutta tai adoptiota käsittelevä blogi, joka ei ole vielä päässyt tuohon vasemmalla olevalle listalle, vinkkaisitko siitä minulle. Etsin kovasti uutta seurattavaa.



sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Sukellus

Vietin lomaviikkoa kotona ja olin lähes koko viikon yksinäni. Alkuviikosta se tuntui vielä ihanalta, mutta loppuviikko olikin jo aika kamalaa. Torstaina mieliala sukelsi maahan enkä oikein saa sitä sieltä nostettua.

Koen itseni suunnattoman yksinäiseksi. Yksinäisyys on siitäkin pirullista, että se eristää minut. Se romuttaa itsetuntoni. Alan syyttää yksinäisyydestäni omia ominaisuuksiani. Minussa täytyy olla jotain vikaa, kun kukaan ei näe vaivaa tavatakseen minua. Kuka nyt haluaisi tieten tahtoen viettää aikaa tällaisen ihmisen kanssa? Olen liian raskasmielinen. Olen liian analyyttinen. En ole hauska. En osaa pitää hauskaa. Olen liian vakava. Olen väärän näköinen. Harrastan vääränlaisia asioita. Minulla on outo huumorintaju. Olen liian päällekäyvä. Olen liian itsevarman oloinen. Olen liian puhelias. Olen liian eristäytyvä. Olen liian hiljainen. Olen liian vetäytynyt. Itseä on niin äärimmäisen helppoa ruoskia. Ja se tuottaa tulosta. Olo tuntuu entistä kurjemmalta.

Järjellä tiedän, että minulla on hyviä ystäviä, jotka eivät ole minua hylänneet. Kyse on vain elämäntilanteesta. Kaikki ovat niin syvällä perheissään tai muissa kiireissä. Kaipaisin kuitenkin sitä, että olisin jollekin niin tärkeä, että vuokseni nähtäisiin vaivaa. Kaipaan sitä, että joku muistaisi ja jaksaisi vielä tässäkin vaiheessa kysyä, miten voin. Järjellä tiedän, että en kertoisi sitä kysyttäessä koko totuutta. Vastaisin voivani ihan hyvin. Enkä edes valehtelisi, vaan tuntisin sillä hetkellä oloni oikeasti hyväksi.

Sain viimein perjantaina soitettua lääkäriajan ahdistukseni vuoksi. Jonotin puhelimessa puoli tuntia ja melkein luovutin. Onneksi kuitenkin jaksoin. Sain todella lämmintä ja huolehtivaa palvelua puhelimessa. Aika lääkärille on vasta muutaman viikon päähän, mutta sellainen on nyt tulossa. Olen varma, että se on hyvä juttu. Tarvitsen vielä mahdollisuutta käsitellä vaikeita vuosiani, jotta voin jättää ne taakseni.

Niin. Onhan minulla tosiaan mieheni. Ihana mies. Maailman tärkein. Hän on kuitenkin toisinaan hieman liian lähellä jaksaakseen tai nähdäkseen. Hieman liian lähellä tuodakseen vaihtelua arkeen. Hän jaksoi kyllä kuunnella ja silittää sopivassa hetkessä.

torstai 20. lokakuuta 2016

Keho on muuttunut

Kohdun- ja munasarjojen poisto on selvästi muokannut kehoani. Aiempi vatsan turvotus on vähentynyt ja vatsani on selvästi litistynyt. Paino ei sen sijaan ole kamalasti muuttunut. Leikkauksen (tai oikeastaan kesän) jälkeen se on noussut noin kaksi kiloa.

Jollakin tavalla kehon muoto on hieman muuttunut. Sen huomaa eniten vaatteista. Vanhat vaatteet eivät enää tunnu hyviltä. Tulee myös selvästi hankittua erimallisia vaatteita kuin ennen.

Muuten isoja muutoksia ei ole ollut. Hormonikorvauslaastarit toimivat hyvin eikä muutos ole ollut suuri. Ennen leikkaustahan elin pitkään hormonikierukan kanssa.

Kivut ovat suurimmaksi osaksi kadonneet. Silloin tällöin tutun tuntuista kipua kuitenkin on. Ne ovat olleet toistaiseksi hyvin satunnaisia ja vähäisiä kipuja, mutta toki ne pistävät miettimään. Täytyy toivoa, etteivät ne äidy pahemmiksi.

Kaiken kaikkiaan olen siis äärettömän tyytyväinen leikkaukseen. Nykyään on oikeasti hyvä olla.

maanantai 17. lokakuuta 2016

Näitä kai odottajat pohtivat

Paperit on nyt vihdoin ja viimein saatu toimitettua Interpediaan. Siinä kesti kyllä todella kauan, mutta olen oikein tyytyväinen lopputulokseen. Kuvakansio on oikeasti todella hieno ja kirjeistä tuli myös hyviä. Niihin se aika vierähti. Virallisten papereiden kanssa ei niinkään mennyt aikaa.

Eilen mies pohdiskeli sitä, olisiko tuleva isänpäivä viimeinen ennen lasta. Se on joko viimeinen tai toiseksi viimeinen. Samoin joulu. Viimeistä tai toiseksi viimeistä viedään. Äitienpäivän täytyy jo olla viimeinen ja pääsiäisen. Juhannuksia ei oikein hyvällä tuurilla enää vietetä ilman lasta. Juhlilla odotusta on ennenkin laskettu. Lapsettomuuden alussa niiden määrä suureni. Nyt ne vähenevät.

Tänään avasin puolihuolimattomana erään nimikirjan ja aloin tehdä listaa kivoista nimistä. Aika hurjaa! Minä saatan jo miettiä nimiäkin. Se on tosin hankalaa, koska myös lapsen syntymänimi on hyvä ottaa huomioon. Ylipäänsä nimien antaminen on minulle todella vaikeaa. Olisi kyllä supermahtavaa, jos lapsella olisi jo valmiiksi niin hieno, sukunimeen ja suomalaiseen suuhun mahtuva nimi, ettei sitä tarvitsisi alkaa ollenkaan muuttamaan. Toisaalta olisi hienoa päästä siirtämään sukujemme nimiperinteitä lapselle. Onneksi tätä asiaa ei tarvitse vielä päättää. Saamme makustella asiaa aikamme ja päättää sitten, kun on oikeasti päättämisen aika. On vain jännää pohtia tällaisiakin asioita.

maanantai 10. lokakuuta 2016

Onnen tunteita

Olen tänä syksynä kokenut pitkästä aikaa todella paljon onnen tunteita. Olen onnellinen ihanan pienistä asioista, kuten kauniista taivaasta, kirjoista ja lukemisajasta, kirjoittamisesta, työstä, miehestä, lemmikeistä, hyvästä ruuasta ja kaikesta muusta.

On voimauttavaa ehtiä olemaan onnellinenkin kaikkien murheiden, kiireiden ja väsymysten keskellä. Tätä olen todella kaivannut.

Jollain tapaa nämä onnelliset hetket ovat hiipineet ihan vaivihkaa elämääni. En aluksi edes tajunnut niiden saapumista. Sitten pikkuhiljaa osasin alkaa fiilistellä niitä.

Nyt vasta kunnolla tajuan, kuinka lähellä loppuunpalamista olin viime keväänä. Kivut veivät uskomattoman paljon voimiani, mutta vei sitä toki uskomattoman kova työmääräkin. Minulla on edelleen paljon töitä, mutta tätä nykyä on myös paljon aikaa levätä ja rentoutua. Tästä täytyy muistaa nauttia!

torstai 6. lokakuuta 2016

Minun ultrakuvani

Saimme pitkän ponnistelun jälkeen valmiiksi valokuvakansion eli niin sanotun profiilin. Enää pari kirjettä viimeistelemättä ja sitten tämä homma alkaa olla paketissa.

Vaikeinta ei ollutkaan byrokratialappusten metsästys. Vaikeinta ja aikaa vievintä oli tehdä valokuvakansiota ja kirjoittaa kirjeitä. Niillä on paljon merkitystä. Niiden kannattaa olla hyviä.

Valokuvakansiosta olen erityisen ylpeä. Se on hieno! Ei ollenkaan omasta ansiostani. Se on täysin miehen tekosia. Hän on ihailtavan taitava tässä.

Nyt kun valokuvakansio on valmis, esittelen sitä kuin ultrakuvaa. Kuljetan sitä mukanani töihin ja ystävien luokse ja näytän sitä tarkoin valituille piilossa. Tilasimme omat kappaleet myös tuleville isovanhemmille. Anopin kanssa sitä luettiin yhdessä alkuviikosta.

Kaikki silmät kostuivat, kaikki nenät niiskuttivat, lopuksi haettiin nenäliinoja. Se oli hyvä hetki!

maanantai 19. syyskuuta 2016

Anna Elina Isoaro: Rakkautta ja vasta-aineita


Jatkan tätä samaa postausta, koska minusta tuntuu, että kirjoitin kiireessä jotenkin kovin epäselvästi.

Lainasin kirjastosta Anna Elina Isoaron runoteoksen Rakkautta ja vasta-aineita. Teos sisältää runoja äidiksi tulemisesta. Ajatella, että uskallan tarttua jo tällaisiinkin teoksiin!

Oli iloinen yllätys, että vaikka teos käsitteleekin äidiksi tulemista, se käsittelee myös lapsettomuutta. On jotenkin erityisen tärkeää, että teos ei ole pelkästään lapsettomuutta käsittelevä teos. Se ei siis ole valmiiksi lapsettomuusmarginaalissa, vaan yksi äidiksi tulemista käsittelevä teos muiden saman teeman teosten joukossa.

Minulle teos tarjosi paljon samaistumispintaa, vaikka teoksen tarina äidiksi tulemisesta eroaakin monella tapaa omastani.

Teos on myös todella toiveikas, mutta lässyttämiseen tai äitimyytin korostamiseen se ei missään tapauksessa sorru.

Suosittelen kovasti!
Anna Elina Isoaro: Rakkautta ja vasta-aineita (2016, Into)

keskiviikko 10. elokuuta 2016

Konkretiaa

Lienee hyvä selittää, mitä nyt konkreettisesti tapahtuu, jotta nekin lukijat, joille adoptio (Etelä-Afrikasta) ei ole tuttua, pysyvät kärryillä.

Papereiden kerääminen tarkoittaa konkreettisesti asiakirjapinoa, joka kerätään ja lähetetään Etelä-Afrikkaan. Kun paperit ovat perillä maassa, siirrymme jonottajiksi Abba Adoptionsille. Siellä lapsille etsitään paperikasoista sopivin perhe.

Papereista yksinkertaisimmat ovat virallisia asiakirjoja, virkatodistuksia, työnantajan todistuksia, rikosrekisteriotteita, lääkärintodistuksia jne. Nämä on aika näppärää koota kasaan.

Lisäksi papereihin kuuluu henkilökohtaisia papereita, joiden laatiminen on hieman työläämpää. Kirjoitamme kirjeitä itsestämme ja arvoistamme sekä Abba Adoptionsille että biologiselle äidille. Lisäksi papereihin kuuluu noin 30 kuvan valokuvakokonaisuus, jonka avulla esittelemme itseämme ja elinpiiriämme. Siis sitä perhettä ja paikkaa, johon lapsi on tulossa. Näiden lisäksi kolme läheistä kirjoittaa meistä suosituskirjeet. Näitä kaikkia olemme toki jo ehtineet odotellessamme hahmottelemaan. Kamera on pysynyt mukana ja valokuvia on pyritty napsimaan paljon.

Kohdallamme hankalin näyttää olevan Pelastakaa lapset ry:n sosiaalityöntekijän tapaaminen. Sosiaalityöntekijän kanssa kirjoitetaan lisäselvitys, jossa päivitetään nykytilannetta ja vastataan vielä muutamiin erityisesti Etelä-Afrikkaan liittyviin kysymyksiin. Tuon ajan saimme sovittua vasta lokakuulle, mutta onneksi muut paperit voivat matkata Etelä-Afrikkaan edellä.

Papereiden keräämiseen menee todennäköisesti noin 2–3 viikkoa. Sen jälkeen Interpedia huolehtii paperit eteenpäin noin parin viikon kuluttua. Käytännössä paperimme siis matkustavat kohti Etelä-Afrikkaa syyskuussa.

Kannattaa huomioida, että tästä sepustuksesta ei ole syytä tehdä yleistyksiä. Eri maissa ja eri aikaan systeemit ovat erilaiset. Toisiin maihin papereita tarvitaan enemmän ja toisiin vähemmän. Toisissa maissa paperit jonottavat kauemmin ja toisissa vähemmän aikaa. Muutoksia voi aina tulla. Uusia papereita saatetaan aina vaatia, joten pysyvää ei ole oikeastaan mikään.

sunnuntai 7. elokuuta 2016

Pinnasänkypaniikki ja muita paniikkeja

Raskaana olevat äidit näyttävät vain rauhallisesti silittelevän vatsaansa. Minä sen sijaan kehitin parin päivän miettimisen jälkeen itselleni paniikin. Olen eristäytynyt pikkulapsiasioista niin hyvin viimeisinä vuosina, että en osaa tai tiedä yhtään mitään.

Minkä ikäiset lapset nukkuvat vielä pinnasängyssä? Millainen pinnasänky kannattaa ostaa? Mistä niitä ostetaan? Mitä muita tavaroita lapsi tarvitsee? Mitä pitää ostaa valmiiksi? Mistä voi tietää, millainen auton istuin on hyvä? Entä kylpyasiat? Vaatteet? Keittiötarvikkeet?

Miten vaippa vaihdetaan? Mitä jos se onkin vain yhtä sotkua? Mitä jos lapsi vain itkee? Mitä jos en osaa lohduttaa? Mitä jos se sairastuu? Mitä jos en saa pidettyä sitä hengissä? Mitä jos lopulta olenkin ihan kamalan huono äiti? Mitä jos olemme lopulta niin väsyneitä, ettemme enää jaksa toisiamme? Mitä jos emme kiinnykään lapseen? Mitä jos lapsi ei kiinny meihin?

Miten äitiyslomalle jäädään? Miten äitiyslomalle jäädään, jos äitiysloman alkamisajan saa tietää vasta kaksi viikkoa aikaisemmin? Miten minun työuralleni käy? Mitä jos en ikinä saa vakituista työtä? Miten rahat riittävät?

Mitä tapahtuu kaikille ystävyyssuhteille? Miten tulevat isovanhemmat lopulta suhtautuvat? Mitä jos minulla menee hermot äitiini, joka vain haluaa auttaa ja rakastaa? Mitä jos teen hänen mielestään kaiken väärin ja hän tekee minun mielestäni kaiken väärin?

Mitä jos en saa selkääni kuntoon ennen lapsen saapumista? Mitä jos lihakseni eivät jaksakaan?

Miten koira suhtautuu uuteen tulokkaaseen? Mitä jos se suhtautuu huonosti? Mitä jos en jaksa enää huolehtia siitä ja sen vanhuuden vaivoista? Miten kissat suhtautuvat?

Miten lapsen kanssa selvitään asuntomme portaista? Pitääkö lapsiportteja asentaa joka paikkaan?

Mihin lapsen kaikki tavarat saadaan mahtumaan? Miten ehdin järjestää tarpeelliset ja hävittää tarpeettomat tavarat ennen lapsen tuloa?

Eikä mies ota ollenkaan osaa paniikkiini. Hänen mielestäni ajattelen tyhmiä. Ei pitäisi ajatella. Höh.

keskiviikko 3. elokuuta 2016

Liikahdus eteenpäin

Saimme luvan papereiden keräämiseen. Varsinaiset ohjeet tulevat postissa tällä viikolla. Odotus on siis saavuttamassa uuden, viimeisen vaiheensa.


tiistai 26. huhtikuuta 2016

Kasaantuminen

Vaikka olenkin jo tottunut lapsettomuuteen ihan hyvin enkä enää sure aktiivisesti, tulee toisinaan päiviä, jolloin oman tilanteen muistutukset kasaantuvat. Tämä oli sellainen päivä.

Ensin äitiyslomalainen kävi työpaikalla tervehdyskäynnillä. Ei se lapsi eikä se äitikään vielä, mutta ne ihastelijat, jotka lepertelevät ja lässyttävät.

Illalla harrastuksen parissa tuttu vietti ensimmäistä äitiyslomapäiväänsä. Tukala olo. Saisi jo tulla. Enää muutama viikko. Ei se raskaana oleva äiti eikä se vauva siellä vatsassa, mutta ne kyselijät ja toivottelijat ja tsemppaajat.

Harrastuksen lopussa ilmoitus puoliväliin edenneestä raskaudesta. Vähän puolihuolimattomasti. Vähän vitsaillen. Se oli tälle päivälle liian mones.

Olen ehkä toipunut jo vähän liikaa. Minun seurassani ei enää osata olla varovaisia. Minä olen oppinut liian hyväksi peittelijäksi. Minähän olen vahva. Selviytyjä. Uskomaton. Ja toisaalta edelleen rikki. Haavoilla. Väsynyt. Pettynyt. Nurkkaan unohdettu.

torstai 14. huhtikuuta 2016

Pieni päivitys

Huh! Ihan supermonta asiaa kirjoitettavana, mutta ihan liian vähän aikaa juuri nyt.

Elämä on jo ihan tavallista, vaikka ensimmäisten parin työviikon aikana vielä vähän epäilytti, pitäisikö saikkua jatkaa. Toipumisesta pitää kyllä vielä kirjoittaa paremmin. Siinä oli kuitenkin niin monta asiaa.

Lapsiasia seisoo edelleen. Jono on ollut paikallaan noin marraskuusta asti. Silti ei hermostuta. Kaikki siis hyvin.

Hyvä uutinen: Opintosuoritukset on tehty ja varsinainen paperi tulee kuun lopussa. Enää ei tarvitse opiskella mitään. Tästä lähtien kaikki opiskelu on vapaaehtoista. Kauan se kesti ja oli ihan superrankkaa, mutta nyt pelkkä työnteko riittää. Kaikeksi onneksi paperit saapuvat myös ajoissa kevään työnhaun kannalta. Huh!

maanantai 7. maaliskuuta 2016

Pois potilaan roolista

Ensin kolme ja puoli viikkoa potilaana ja sitten ihan yhtäkkiä olenkin paperilla työkuntoinen. Töihin palaaminen oli kummallista. Voin jo ihan hyvin, mutta tavallinen rytmini töissä on selvästi reippaampaa kuin se, mihin vielä pystyn. Täytyy tietoisesti liikkua vähän hitaammin ja välttää ruuhkaisia käytäviä.

Suurin haavoista vaivaa vielä vähän ja suolen paraneminen on selvästi hitaampaa. Vatsa turpoaa edelleen todella helposti ja välillä se on kipeäkin. En ole kuitenkaan tarvinnut särkylääkettä enää noin puoleentoista viikkoon. Kipuja on todella vähän ja se on parempi tilanne kuin pitkään aikaan.


tiistai 23. helmikuuta 2016

Toipumisesta

Etenee. Jaksan koko ajan enemmän, mutta pari takapakkipäivääkin on tullut. Jaksamisesta saa aina kärsiä seuraukset ja se on varmasti ihan hyvä. Muuten kuvittelisin jo olevani työkuntoinen.

Sairauslomassa hyvä juttu on myös siinä, että ehdin ajatella asioita. En etukäteen aivan tajunnut, kuinka paljon kohdun ja munasarjojen poisto vaikuttaa kaikkeen ja kuinka suuri juttu se lopulta on minulle. En sure kadonnutta naiseuttani enkä lopullistakin loputtomampaa raskausmahdollisuuden menetystä. Oikeastaan suren kohtaloani. Että näinkin piti minulle vielä käydä ja että vielä voi olla monta juttua edessäkin.

Joudun kerta toisensa jälkeen pohtimaan kaikkea sitä, mitä lapsettomuus on minulle opettanut. Sitä, että elämä ei todellakaan ole reilua. Sitä, että vaikeuksia tulee kaikenlaisille ihmisille. Sitä, että elämässä on lopulta kysymys siitä, kuinka jaksaa kerta toisensa jälkeen jatkaa eteenpäin, vaikka elämä toistuvasti kamppaa kumoon.

Seisoin eräänä päivänä olohuoneessa katsellen ympärilleni ja mietin, että nyt on aika muuttaa tämä kaikki plusmerkkiseksi. Olen elänyt kuusi vuotta niin, että huonoja uutisia tulee jatkuvasti. Olen tottunut suruun ja huonoihin uutisiin. Tämä leikkaus oli kuitenkin myös eräänlainen käännekohta. Muitakin käännekohtia tulee tähän kevääseen: valmistun lopulta ja sen myötä palkka nousee ja työpaikkojen saanti helpottuu. Työn ohella opiskelu muuttuu vapaaehtoiseksi. Adoptiopaperimmekin lähtevät jossain vaiheessa jonottamaan Etelä-Afrikkaan. Niin moni asia helpottuu.

Siihen on uskottava. On oikeasti luotettava siihen, että elämä voi tuoda myös hyviä asioita. Voin tulla leikkauksen myötä terveemmäksi, vaikka kaikkea kasvustoa ei vatsaontelosta saatukaan poistettua. Minusta on myös tulossa äiti aivan pian. Ehkä jo vuoden päästä tulee se puhelu, joka muuttaa kaiken. Luotan myös siihen, että kaiken tämän jälkeen minusta on tulossa hyvä äiti. Erityinen, rankkoja asioita kokenut lapseni voi saada luonamme hyvän elämän. Me osaamme tarjota sen hänelle. Siihenkin voin luottaa. Ei siitä helppoa tule, mutta ei kai tässä olekaan tarkoitus selvitä helpolla.

Lopulta plusmerkkistä. Viimeinkin plusmerkkistä.

tiistai 16. helmikuuta 2016

Vitsi, mitä mindfulnessia!

Ensimmäinen kulaus vettä.
Ensimmäinen kääntyminen kyljelle.
Ensimmäinen kävely, vessakäynti, ruokailu, suihku.
Ensimmäinen kerta ulkona.
Ensimmäinen kääntyminen toiselle kyljelle.
Ensimmäinen kävely tien päähän.
Ensimmäinen itse laitettu sukka.
Ensimmäinen lattialta poimittu tavara.
Ensimmäinen kävely bussipysäkille.
Ensimmäinen selän venyttely.
Ensimmäinen kerta yksin ulkona, ensimmäinen päiväkodin lenkki.

maanantai 15. helmikuuta 2016

Välähdyksiä

Olen töissä tekemässä tuntisuunnitelmia. Enää pari juttua jäljellä ja olen valmis. Yhtäkkiä herätetään. Luovun unesta ja palelee kamalasti. Tärisen todella kovasti. Kamala vessahätä. Se on kuulemma kipua. Minulla on katetri. Ei voi olla vessahätä. Saan litalginia ja minut kääritään lämpöpeittoon. Tärisen pitkään.

Olen menettänyt leikkauksessa verta. Siksi ilmeisesti palelen niin kovasti. Se menee kyllä ohi. Niin minulle vakuutetaan.

Yritetään ottaa verikoetta. Ei onnistu. Yritetään uudelleen ja vielä uudelleen. Soitetaan lopulta labrasta lisäapua.

Torkahtelen ja herään tasaisin väliajoin, kun verenpainemittari alkaa puristaa käsivarttani. Vessahätä alkaa helpottaa. En enää tärise.

Happimaski otetaan pois. Pyydän silmälasit päähäni. Hoitajilla on vuoronvaihto. Uusi hoitaja tarjoaa vettä ja moittii tietokoneen hitautta. Naureskelemme vähän tietokoneille. Osastolle soitetaan ja jonkin ajan päästä sieltä tullaan hakemaan minua. Hoitajat kertovat uusille, mitä on tapahtunut. Kuulen ensimmäistä kertaa, että kaikki on poistettu.

Sitten sänky lähtee liikkeelle. Tulen huoneeseen ensimmäisenä. Saan ikkunapaikan.

Olen ensimmäistä kertaa pitkään aikaan täysin kivuton. On ihan hyvä olo. Soitan miehelle. Soitan äidille. Näpyttelen vaivalloisesti pari viestiä. Torkahtelen ja heräilen. On ihan hyvä olo. Minusta pidetään huolta. Ajattelen kaikkea vasta huomenna. Sitten lääkäri tulee käymään. Sitten katetri otetaan pois. Sitten pitää nousta seisomaan. Vasta sitten.

sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Välähdyksiä

"Miksi olet täällä? Tämä on tällainen rutiinikysymys."
"Tulin kohdun ja yhden tai kahden munasarjan poistoon." Piti olla reipas ja kuulostaa reippaalta. Piti olla ajattelematta.

Odotushuoneessa on myös vanhempi rouva. Hän on menossa pieneen operaatioon. Kuulee huokaukseni ja kysyy, onko tulossa iso juttu. Sitten puhumme vähän säästä. Minun vuoroni tulee ensin. Hän toivottaa paljon voimia.

Makaan leikkaussalin sängyssä ja ympärillä on kova tohina. En vielä luovu silmälaseistani, jotta näkisin, mitä tapahtuu. "Olen hoitaja/opiskelija/lääkäri se ja se." "Pistän nyt." "Laitetaan myssy päähän." "Karhennan otsaa, jotta saadaan anturit mittaamaan unta."

Makaan selälläni ja silmistä valuu kyyneleitä. Hoitaja pysähtyy, silittää kättä ja kysyy, itkenkö jännityksen vuoksi. Kyllä, mutta selviän. Kyllä tämä tästä.

Paljon kysymyksiä. Syömisestä, olosta, ja taas siitä, miksi olen siellä. Reippaita vastauksia.

Laitetaan epiduraali. Pitää kääntyä kyljelleen mahdollisimman sykkyrälle. Menen oikein pieneksi keräksi ja ajattelen, että tällaiseen asentoon en taivu pitkään aikaan. Hoitaja selostaa ja pitää kädestä kiinni. Ensin pestään. Sitten laitetaan puudutus. "Kohta rutisee, mutta se ei ole vaarallista." Tuntuu selkälihaksessa, tuntuu hermoissa. "Saat kääntyä." Se tuntuu järjenvastaiselta. Selkärankaani menee letku ja minä voin noin vain kääntyä selälleni. Se onnistuu.

Lisää mittareita. Antibioottiruisku seisoo kanyylissa ja sitä painetaan välillä kovaa. Silmälasit otetaan pois enkä enää näe.

"Nyt laitetaan nukutusaine." Kirvelee kädessä. Kirvelee todella paljon. Käsi puutuu ja puutuminen sattuu. Sanon sen ääneen. Sitten kirvelee päässä. Ohimoissa ja otsassa. Ja minä annan mennä.

torstai 11. helmikuuta 2016

Terveiset osastolta

Tämä on pikapäivitys. Kohtu ja molemmat munasarjat poistettiin. Lääkärin mukaan endoa oli paljon. Yllättäen sitä oli myös suolessa ja suolesta jouduttiin irrottelemaan kasvustoa. Suolta ei sen enempää operoitu, koska siihen ei ollut osattu varautua. Sinne siis jäi kasvustoa ja saattaa olla, että joudutaan vielä leikkaamaan.

Kipuja ei juuri nyt ole lainkaan. Epiduraali ja Panadol pitävät siitä huolen. Hormonikorvaushoito aloitetaan pian. Kotiin pääsen huomenna tai ylihuomenna.

maanantai 8. helmikuuta 2016

Onneksi sattuu

Olen kipeä ja se on tosi hyvä. Tiedän hyvin, ettei leikkaus ole turha. Odotan helpotusta eikä pelota niin paljon. Ylihuomenna.

lauantai 6. helmikuuta 2016

Ahdistusta ilmassa

Pitkään jatkunut ahdistus, väsymys ja stressi purkautuivat eilen hervottomana itkukohtauksena pienen kinastelun jälkeen. Itkin miehen sylissä ääneen. Tänään heräsin silmät itkusta turvonneina ja nenä tukkoisena. Koko päivän olo on ollut melko heikko. Välillä paleltaa, välillä sattuu vatsaan, välillä nenä tuntuu kuivalta ja tukkoiselta. Pelkään leikkausta siirtävää flunssaa. Pelkään leikkausta.

Torstaina kävin esikäynnillä ja kaikki tuntuu oikealta. Sairaalan henkilökunta oli ihanan kannustavaa. Tulin kuulluksi ja nähdyksi. Vaikka käynti oli hyvä, sen myötä ahdistus kasvoi. Leikkaus on jo niin lähellä.

Tänään ahdistus on kasvanut iltaa kohden. Tunnen oloni kärsimättömäksi ja levottomaksi. En koko ajan muista hengittää ja yhtäkkiä olenkin ihan hengästynyt. Olen ahdistuksesta aika yllättynyt. En ole yleensä kamalan kova jännittämään.

Kylläpäs tulee epämääräistä tekstiä. Ei pysy ajatus koossa.

Muistin tämän Facebookissa muinoin jaetun linkin. Auttaa vähän. http://31.media.tumblr.com/b1406ea40336dc68e5404b380c391d96/tumblr_nsj9tcMOgY1qkv5xlo1_500.gif

tiistai 2. helmikuuta 2016

"Mulla on leikkaus"

Kun leikkaukseen on enää aikaa vain viikko, on hoidettava tuhat käytännön asiaa, jotta poissolo töistä sujuisi mahdollisimman hyvin. Kerron, että jään sairauslomalle ja että on leikkaus. Ääni pysyy joka kerralla vakaana, vaikka leikkaus on minulle järisyttävä juttu. Suurin osa ei kysy. Leikkauksia tulee ja menee. Ne, jotka kysyvät, saavat vastauksen. Se hiljentää ja hiljeneminen näyttää, kuinka iso juttu se on.

Minulle toivotetaan voimia. Minua kannustetaan jaksamaan. Se tuo voimaa.

Ei voimia kuitenkaan oikein ole. Osaan ajatella viikon päähän, mutta en päivääkään enempää. Se tuntuu mustalta ja epämääräiseltä. Ensimmäiseen laparoskopiaan menin huolettomana. Otin rauhoittavan lääkkeen vain siksi, että saattaisi pian alkaa jännittää. Nyt muistan ne kaikki ikävät asiat. Muistan heräämisen vaikeuden ja huonovointisuuden. Muistan, kuinka lääkäri kertoi tilanteen epätoivoisuudesta. Muistan ensimmäiset askeleet sairaalan käytävillä. Muistan kotiinpaluun tuskaisuuden auton heiluessa katukiviin. Muistan hartiapistoksen ja sen, että jouduin nukkumaan miehen puolella sänkyä, koska saatoin asettua nukkumaan vain vasemmalle kyljelle. Muistan, kuinka kävelin loputtomasti olohuoneen ja työhuoneen väliä, koska kävely oli ainoa tapa olla. Muistan, kuinka suojasin vatsaani tyynymuurilla, jotta sylinkipeä kissa pysyisi kaukana. Muistan, kuinka hyviä vitsejä keksin ja kuinka paljon sattui nauraa niille. Muistan, kuinka tein kävelylenkkejä kotikadun päähän ja mummot ja papat  ohittivat minut. Muistan, kuinka vatsani muistutti rantapalloa ja kuinka haavoja oli suihkuteltava.

Muistan toki hyviäkin. Kuinka hellästi mieheni minua hoisi ja kuinka moni ystävä kävi auttamassa koiran ulkoiluttamisessa ja vain tuomassa seuraa. Kuinka vatsani hetkeksi oheni ja kuinka kivut vähän helpottuivat.

Viikko vielä. Siihen saakka tehtäväni on pysyä terveenä.

sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Syntymäpäivillä

Lapset asettuvat mieheni ympärille, koska hän jaksaa heti heittäytyä riehumaan. Vanhemmat etsiytyvät toistensa seuraan ja juttelevat päiväkodeista, vaatteista, ulkoilusta ja sairasteluista. Kaikesta siitä arkipäiväisestä, jota lapsiperheiden arkeen kuuluun. Kaikesta siitä tylsästä, johon lapsettomalla ei ole minkäänlaista osaa.

Minun on päätettävä, kumpaan joukkoon kuulun. Menisinkö tylsien aikuisten juttuihin kuuntelijaksi? Lähtisinkö riehumiseen mukaan? Hetken tunnen oloni irralliseksi, kunnes toinen syntymäpäiväsankareista kiipeää syliin ja pyytää leikkimään roskista. Se on meidän yhteinen leikkimme. Minun, mieheni ja niiden kahden pienen tytön. Siinä on kaksi hirviötä, jotka heittelevät pieniä tyttöjä roskikseen. Siihen leikkiin minä kuulun.

Kun minulla on oma lapsi, muutunko aikuiseksi, joka juttelee mieluummin kurahaalareista muiden aikuisten kanssa? Alkaako mieheni jutella muille miehille päiväkodin ulkoiluajoista?

Olenko joskus niin täynnä leikkimistä lapsen kanssa, että keskityn mieluummin aikuisaikaan?

perjantai 29. tammikuuta 2016

Ne haluaa vain kauhistella sitä kestoa

"No jokos se lapsi on tulossa?"
"Ei ole vielä. Paperit ovat vielä Suomen jonossa. Kun ne lähtevät, on odotusta todennäköisesti jäljellä vuosi."
Ja siitä se taas kerran lähtee: On se kyllä pitkä prosessi. Kuinka sitä oikein jaksaa odottaa? Kyllä saa olla kärsivällinen! Kuinkas kauan te nyt olette olleet adoptioprosessissa? Ai kauhea, kun kestää.

Ei siihen kauhisteluun edes auta, vaikka sanoo itse olevansa tällä hetkellä oikein kärsivällinen. Että ei ole mitään kiirettä. Tämä aikataulu on meille juuri nyt oikein hyvä. Lapsi on tulossa. Mikäs kiire tässä?

Eikä sitä kysytäkään, että saataisiin oikeasti tietää. Sitä kysytään, jotta olisi hyvä paikka kauhistella. Sitten kuukautta, paria myöhemmin sama ihminen saattaa taas kerran kysyä ja saa taas kerran kauhistua kestosta.

Haluan olla tässä avoin. En halua piilotella. En halua vain yhtäkkiä jossain vaiheessa kadota äitiyslomalle. Joskus se silti ärsyttää. 

keskiviikko 27. tammikuuta 2016

Jännittää

Jännittää todella paljon. On vaikeaa ajatella, millaista elämä on parin viikon päästä. Kuinka kipeä olen, mitä pystyn tekemään, mitä en pysty tekemään, kuinka paljon apua tarvitsen, kuinka kauan minun on oltava sairaalassa, kuinka paljon sattuu?

Sekin jännittää, että en tarkalleen tiedä, mitä leikkauksen jälkeen tapahtuu. Onko minulla vielä munasarja käytössä vai alkavatko vaihdevuodet parin viikon päästä? Kuinka kauan kestää, että hormonitasapaino löytyy? Milloin kivut oikeasti loppuvat?

Kun olen todella kipeä, mies yrittää lohduttaa, että ihan pian kivut ovat historiaa. En uskalla luottaa siihen. Pelkään, että leikkaus ei autakaan tai että se tuo lisää uudenlaisia kipuja ja vaivoja. Ei näissä jutuissa ole koskaan aikaisemminkaan ole tapahtunut mitään positiivista. Aina on huonoja uutisia ja aina uusia kipuja.

Tätä kaikkea ei kai kannattaisi pyöritellä omassa päässään. Menee vain mielenrauha ja yöunet. Pitäisi vain antaa mennä ja ottaa vastaan se, mitä tulee. Miten se tehdään?

perjantai 22. tammikuuta 2016

Pakollinen romahdus

Olen tehnyt älyttömästi töitä tällä viikolla. Erinäisten tapahtumien vuoksi päädyin kiristämään opiskelutahtia valmistuakseni pari kuukautta aikaisemmin. Se tarkoittaa töitä. Niinpä olen koko viikon tehnyt 12-tuntisia työ- ja opiskelupäiviä. Samaan aikaan olen kipujen vuoksi nappaillut Panacodia harva se päivä.

Tänään oli pakko romahtaa. Äitini soitti juuri työpäivän päätyttyä, enkä voinut muuta kuin nyyhkyttää puhelimeen. Huolestutin äitini, mutta itkua tarvittiin. Tänään otan ohjelmaan sohvaillan. Huomenna jaksan lisää.

Kivuthan tässä se suurin ongelma on. Ja lääkkeet. Ilman niitä jaksaisin kyllä. Ei tekemistä niin paljon kuitenkaan ole. Työteho kuitenkin laskee lääkepöllyissä ja toisaalta tunteet nousevat pintaan. Unenlaatukin on tavallista heikompaa.

Äh. Tänään romahdin ja siitä oli nyt valitettava. Ensi yönä nukun pitkään ja huomenna kokoam taas itseni kasaan. Pakollinen opiskelu loppuu vajaan kolmen kuukauden kuluttua. Kivut ehkä jo kolmen viikon kuluttua. Jaksan, koska toivoa on paljon.

torstai 21. tammikuuta 2016

Sattuu, ei satu, sattuu

En osaa enää hahmottaa kipua. En tiedä, millainen kipu on kovaa ja millaista taas pitäisi sietää Joinakin päivinä nappaan särkylääkkeen pienestäkin vihlaisusta ja toisena taas jaksan voimistuvaa kipua tuntitolkulla. Joskus kipu on vain epämääräistä huonoa oloa, joka sitten särkylääkkeellä paranee.

Leikkauspäivä on nyt määrätty. Leikkaukseen on nyt noin kolmen viikon päähän. Ihan pian siis joku muuttuu. Yhtä aikaa pelottaa, jännittää ja tuntuu helpottavalta.