Sivun näyttöjä yhteensä

sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Syntymäpäivillä

Lapset asettuvat mieheni ympärille, koska hän jaksaa heti heittäytyä riehumaan. Vanhemmat etsiytyvät toistensa seuraan ja juttelevat päiväkodeista, vaatteista, ulkoilusta ja sairasteluista. Kaikesta siitä arkipäiväisestä, jota lapsiperheiden arkeen kuuluun. Kaikesta siitä tylsästä, johon lapsettomalla ei ole minkäänlaista osaa.

Minun on päätettävä, kumpaan joukkoon kuulun. Menisinkö tylsien aikuisten juttuihin kuuntelijaksi? Lähtisinkö riehumiseen mukaan? Hetken tunnen oloni irralliseksi, kunnes toinen syntymäpäiväsankareista kiipeää syliin ja pyytää leikkimään roskista. Se on meidän yhteinen leikkimme. Minun, mieheni ja niiden kahden pienen tytön. Siinä on kaksi hirviötä, jotka heittelevät pieniä tyttöjä roskikseen. Siihen leikkiin minä kuulun.

Kun minulla on oma lapsi, muutunko aikuiseksi, joka juttelee mieluummin kurahaalareista muiden aikuisten kanssa? Alkaako mieheni jutella muille miehille päiväkodin ulkoiluajoista?

Olenko joskus niin täynnä leikkimistä lapsen kanssa, että keskityn mieluummin aikuisaikaan?

perjantai 29. tammikuuta 2016

Ne haluaa vain kauhistella sitä kestoa

"No jokos se lapsi on tulossa?"
"Ei ole vielä. Paperit ovat vielä Suomen jonossa. Kun ne lähtevät, on odotusta todennäköisesti jäljellä vuosi."
Ja siitä se taas kerran lähtee: On se kyllä pitkä prosessi. Kuinka sitä oikein jaksaa odottaa? Kyllä saa olla kärsivällinen! Kuinkas kauan te nyt olette olleet adoptioprosessissa? Ai kauhea, kun kestää.

Ei siihen kauhisteluun edes auta, vaikka sanoo itse olevansa tällä hetkellä oikein kärsivällinen. Että ei ole mitään kiirettä. Tämä aikataulu on meille juuri nyt oikein hyvä. Lapsi on tulossa. Mikäs kiire tässä?

Eikä sitä kysytäkään, että saataisiin oikeasti tietää. Sitä kysytään, jotta olisi hyvä paikka kauhistella. Sitten kuukautta, paria myöhemmin sama ihminen saattaa taas kerran kysyä ja saa taas kerran kauhistua kestosta.

Haluan olla tässä avoin. En halua piilotella. En halua vain yhtäkkiä jossain vaiheessa kadota äitiyslomalle. Joskus se silti ärsyttää. 

keskiviikko 27. tammikuuta 2016

Jännittää

Jännittää todella paljon. On vaikeaa ajatella, millaista elämä on parin viikon päästä. Kuinka kipeä olen, mitä pystyn tekemään, mitä en pysty tekemään, kuinka paljon apua tarvitsen, kuinka kauan minun on oltava sairaalassa, kuinka paljon sattuu?

Sekin jännittää, että en tarkalleen tiedä, mitä leikkauksen jälkeen tapahtuu. Onko minulla vielä munasarja käytössä vai alkavatko vaihdevuodet parin viikon päästä? Kuinka kauan kestää, että hormonitasapaino löytyy? Milloin kivut oikeasti loppuvat?

Kun olen todella kipeä, mies yrittää lohduttaa, että ihan pian kivut ovat historiaa. En uskalla luottaa siihen. Pelkään, että leikkaus ei autakaan tai että se tuo lisää uudenlaisia kipuja ja vaivoja. Ei näissä jutuissa ole koskaan aikaisemminkaan ole tapahtunut mitään positiivista. Aina on huonoja uutisia ja aina uusia kipuja.

Tätä kaikkea ei kai kannattaisi pyöritellä omassa päässään. Menee vain mielenrauha ja yöunet. Pitäisi vain antaa mennä ja ottaa vastaan se, mitä tulee. Miten se tehdään?

perjantai 22. tammikuuta 2016

Pakollinen romahdus

Olen tehnyt älyttömästi töitä tällä viikolla. Erinäisten tapahtumien vuoksi päädyin kiristämään opiskelutahtia valmistuakseni pari kuukautta aikaisemmin. Se tarkoittaa töitä. Niinpä olen koko viikon tehnyt 12-tuntisia työ- ja opiskelupäiviä. Samaan aikaan olen kipujen vuoksi nappaillut Panacodia harva se päivä.

Tänään oli pakko romahtaa. Äitini soitti juuri työpäivän päätyttyä, enkä voinut muuta kuin nyyhkyttää puhelimeen. Huolestutin äitini, mutta itkua tarvittiin. Tänään otan ohjelmaan sohvaillan. Huomenna jaksan lisää.

Kivuthan tässä se suurin ongelma on. Ja lääkkeet. Ilman niitä jaksaisin kyllä. Ei tekemistä niin paljon kuitenkaan ole. Työteho kuitenkin laskee lääkepöllyissä ja toisaalta tunteet nousevat pintaan. Unenlaatukin on tavallista heikompaa.

Äh. Tänään romahdin ja siitä oli nyt valitettava. Ensi yönä nukun pitkään ja huomenna kokoam taas itseni kasaan. Pakollinen opiskelu loppuu vajaan kolmen kuukauden kuluttua. Kivut ehkä jo kolmen viikon kuluttua. Jaksan, koska toivoa on paljon.

torstai 21. tammikuuta 2016

Sattuu, ei satu, sattuu

En osaa enää hahmottaa kipua. En tiedä, millainen kipu on kovaa ja millaista taas pitäisi sietää Joinakin päivinä nappaan särkylääkkeen pienestäkin vihlaisusta ja toisena taas jaksan voimistuvaa kipua tuntitolkulla. Joskus kipu on vain epämääräistä huonoa oloa, joka sitten särkylääkkeellä paranee.

Leikkauspäivä on nyt määrätty. Leikkaukseen on nyt noin kolmen viikon päähän. Ihan pian siis joku muuttuu. Yhtä aikaa pelottaa, jännittää ja tuntuu helpottavalta.