Siirry pääsisältöön

Ne haluaa vain kauhistella sitä kestoa

"No jokos se lapsi on tulossa?"
"Ei ole vielä. Paperit ovat vielä Suomen jonossa. Kun ne lähtevät, on odotusta todennäköisesti jäljellä vuosi."
Ja siitä se taas kerran lähtee: On se kyllä pitkä prosessi. Kuinka sitä oikein jaksaa odottaa? Kyllä saa olla kärsivällinen! Kuinkas kauan te nyt olette olleet adoptioprosessissa? Ai kauhea, kun kestää.

Ei siihen kauhisteluun edes auta, vaikka sanoo itse olevansa tällä hetkellä oikein kärsivällinen. Että ei ole mitään kiirettä. Tämä aikataulu on meille juuri nyt oikein hyvä. Lapsi on tulossa. Mikäs kiire tässä?

Eikä sitä kysytäkään, että saataisiin oikeasti tietää. Sitä kysytään, jotta olisi hyvä paikka kauhistella. Sitten kuukautta, paria myöhemmin sama ihminen saattaa taas kerran kysyä ja saa taas kerran kauhistua kestosta.

Haluan olla tässä avoin. En halua piilotella. En halua vain yhtäkkiä jossain vaiheessa kadota äitiyslomalle. Joskus se silti ärsyttää. 

Kommentit

Joskus tulee päivä, joka on kaiken sen odottamisen arvoinen. <3
Silloin ei ole enää kuluneella ajalla väliä.
Anonyymi sanoi…
uskoisin että suurin osa kaihistelijoista kuitenkin yrittää osoittaa myötätuntoa kauhistelemalla adoptioprosessiin kestoa. Varmasti suurin osa heistä myös ajattelee että pitkä odotus on odottajalle raskasta vaikka todellisuudessa se aikataulu olisi hyvä ja odotukseen olisi jo sopeutunut. Toki on raskasta jatkuvasti vastailla samoihin kysymyksiin ja se saakin ärsyttää, mutta fakta on että harvoilla on kokemusta lapsettomuudesta saati adoptiosta ja silloin ei vain osaa sanoa oikeita asioita. Ja tarkoitus voi silti olla hyvä.
Illusia sanoi…
Näin se tietysti on. Toivoisin vain kovasti sitä, että tulisin kuulluksi.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…