Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on helmikuu, 2016.

Toipumisesta

Etenee. Jaksan koko ajan enemmän, mutta pari takapakkipäivääkin on tullut. Jaksamisesta saa aina kärsiä seuraukset ja se on varmasti ihan hyvä. Muuten kuvittelisin jo olevani työkuntoinen.

Sairauslomassa hyvä juttu on myös siinä, että ehdin ajatella asioita. En etukäteen aivan tajunnut, kuinka paljon kohdun ja munasarjojen poisto vaikuttaa kaikkeen ja kuinka suuri juttu se lopulta on minulle. En sure kadonnutta naiseuttani enkä lopullistakin loputtomampaa raskausmahdollisuuden menetystä. Oikeastaan suren kohtaloani. Että näinkin piti minulle vielä käydä ja että vielä voi olla monta juttua edessäkin.

Joudun kerta toisensa jälkeen pohtimaan kaikkea sitä, mitä lapsettomuus on minulle opettanut. Sitä, että elämä ei todellakaan ole reilua. Sitä, että vaikeuksia tulee kaikenlaisille ihmisille. Sitä, että elämässä on lopulta kysymys siitä, kuinka jaksaa kerta toisensa jälkeen jatkaa eteenpäin, vaikka elämä toistuvasti kamppaa kumoon.

Seisoin eräänä päivänä olohuoneessa katsellen ympärilleni …

Vitsi, mitä mindfulnessia!

Ensimmäinen kulaus vettä.
Ensimmäinen kääntyminen kyljelle.
Ensimmäinen kävely, vessakäynti, ruokailu, suihku.
Ensimmäinen kerta ulkona.
Ensimmäinen kääntyminen toiselle kyljelle.
Ensimmäinen kävely tien päähän.
Ensimmäinen itse laitettu sukka.
Ensimmäinen lattialta poimittu tavara.
Ensimmäinen kävely bussipysäkille.
Ensimmäinen selän venyttely.
Ensimmäinen kerta yksin ulkona, ensimmäinen päiväkodin lenkki.

Välähdyksiä

Olen töissä tekemässä tuntisuunnitelmia. Enää pari juttua jäljellä ja olen valmis. Yhtäkkiä herätetään. Luovun unesta ja palelee kamalasti. Tärisen todella kovasti. Kamala vessahätä. Se on kuulemma kipua. Minulla on katetri. Ei voi olla vessahätä. Saan litalginia ja minut kääritään lämpöpeittoon. Tärisen pitkään.

Olen menettänyt leikkauksessa verta. Siksi ilmeisesti palelen niin kovasti. Se menee kyllä ohi. Niin minulle vakuutetaan.

Yritetään ottaa verikoetta. Ei onnistu. Yritetään uudelleen ja vielä uudelleen. Soitetaan lopulta labrasta lisäapua.

Torkahtelen ja herään tasaisin väliajoin, kun verenpainemittari alkaa puristaa käsivarttani. Vessahätä alkaa helpottaa. En enää tärise.

Happimaski otetaan pois. Pyydän silmälasit päähäni. Hoitajilla on vuoronvaihto. Uusi hoitaja tarjoaa vettä ja moittii tietokoneen hitautta. Naureskelemme vähän tietokoneille. Osastolle soitetaan ja jonkin ajan päästä sieltä tullaan hakemaan minua. Hoitajat kertovat uusille, mitä on tapahtunut. Kuulen ensimmä…

Välähdyksiä

"Miksi olet täällä? Tämä on tällainen rutiinikysymys." "Tulin kohdun ja yhden tai kahden munasarjan poistoon." Piti olla reipas ja kuulostaa reippaalta. Piti olla ajattelematta.
Odotushuoneessa on myös vanhempi rouva. Hän on menossa pieneen operaatioon. Kuulee huokaukseni ja kysyy, onko tulossa iso juttu. Sitten puhumme vähän säästä. Minun vuoroni tulee ensin. Hän toivottaa paljon voimia.
Makaan leikkaussalin sängyssä ja ympärillä on kova tohina. En vielä luovu silmälaseistani, jotta näkisin, mitä tapahtuu. "Olen hoitaja/opiskelija/lääkäri se ja se." "Pistän nyt." "Laitetaan myssy päähän." "Karhennan otsaa, jotta saadaan anturit mittaamaan unta."
Makaan selälläni ja silmistä valuu kyyneleitä. Hoitaja pysähtyy, silittää kättä ja kysyy, itkenkö jännityksen vuoksi. Kyllä, mutta selviän. Kyllä tämä tästä.
Paljon kysymyksiä. Syömisestä, olosta, ja taas siitä, miksi olen siellä. Reippaita vastauksia.
Laitetaan epiduraali. Pitää kää…

Terveiset osastolta

Tämä on pikapäivitys. Kohtu ja molemmat munasarjat poistettiin. Lääkärin mukaan endoa oli paljon. Yllättäen sitä oli myös suolessa ja suolesta jouduttiin irrottelemaan kasvustoa. Suolta ei sen enempää operoitu, koska siihen ei ollut osattu varautua. Sinne siis jäi kasvustoa ja saattaa olla, että joudutaan vielä leikkaamaan.

Kipuja ei juuri nyt ole lainkaan. Epiduraali ja Panadol pitävät siitä huolen. Hormonikorvaushoito aloitetaan pian. Kotiin pääsen huomenna tai ylihuomenna.

Ahdistusta ilmassa

Pitkään jatkunut ahdistus, väsymys ja stressi purkautuivat eilen hervottomana itkukohtauksena pienen kinastelun jälkeen. Itkin miehen sylissä ääneen. Tänään heräsin silmät itkusta turvonneina ja nenä tukkoisena. Koko päivän olo on ollut melko heikko. Välillä paleltaa, välillä sattuu vatsaan, välillä nenä tuntuu kuivalta ja tukkoiselta. Pelkään leikkausta siirtävää flunssaa. Pelkään leikkausta.

Torstaina kävin esikäynnillä ja kaikki tuntuu oikealta. Sairaalan henkilökunta oli ihanan kannustavaa. Tulin kuulluksi ja nähdyksi. Vaikka käynti oli hyvä, sen myötä ahdistus kasvoi. Leikkaus on jo niin lähellä.

Tänään ahdistus on kasvanut iltaa kohden. Tunnen oloni kärsimättömäksi ja levottomaksi. En koko ajan muista hengittää ja yhtäkkiä olenkin ihan hengästynyt. Olen ahdistuksesta aika yllättynyt. En ole yleensä kamalan kova jännittämään.

Kylläpäs tulee epämääräistä tekstiä. Ei pysy ajatus koossa.

Muistin tämän Facebookissa muinoin jaetun linkin. Auttaa vähän. http://31.media.tumblr.com/b1406…

"Mulla on leikkaus"

Kun leikkaukseen on enää aikaa vain viikko, on hoidettava tuhat käytännön asiaa, jotta poissolo töistä sujuisi mahdollisimman hyvin. Kerron, että jään sairauslomalle ja että on leikkaus. Ääni pysyy joka kerralla vakaana, vaikka leikkaus on minulle järisyttävä juttu. Suurin osa ei kysy. Leikkauksia tulee ja menee. Ne, jotka kysyvät, saavat vastauksen. Se hiljentää ja hiljeneminen näyttää, kuinka iso juttu se on.

Minulle toivotetaan voimia. Minua kannustetaan jaksamaan. Se tuo voimaa.

Ei voimia kuitenkaan oikein ole. Osaan ajatella viikon päähän, mutta en päivääkään enempää. Se tuntuu mustalta ja epämääräiseltä. Ensimmäiseen laparoskopiaan menin huolettomana. Otin rauhoittavan lääkkeen vain siksi, että saattaisi pian alkaa jännittää. Nyt muistan ne kaikki ikävät asiat. Muistan heräämisen vaikeuden ja huonovointisuuden. Muistan, kuinka lääkäri kertoi tilanteen epätoivoisuudesta. Muistan ensimmäiset askeleet sairaalan käytävillä. Muistan kotiinpaluun tuskaisuuden auton heiluessa katukivii…