Sivun näyttöjä yhteensä

tiistai 23. helmikuuta 2016

Toipumisesta

Etenee. Jaksan koko ajan enemmän, mutta pari takapakkipäivääkin on tullut. Jaksamisesta saa aina kärsiä seuraukset ja se on varmasti ihan hyvä. Muuten kuvittelisin jo olevani työkuntoinen.

Sairauslomassa hyvä juttu on myös siinä, että ehdin ajatella asioita. En etukäteen aivan tajunnut, kuinka paljon kohdun ja munasarjojen poisto vaikuttaa kaikkeen ja kuinka suuri juttu se lopulta on minulle. En sure kadonnutta naiseuttani enkä lopullistakin loputtomampaa raskausmahdollisuuden menetystä. Oikeastaan suren kohtaloani. Että näinkin piti minulle vielä käydä ja että vielä voi olla monta juttua edessäkin.

Joudun kerta toisensa jälkeen pohtimaan kaikkea sitä, mitä lapsettomuus on minulle opettanut. Sitä, että elämä ei todellakaan ole reilua. Sitä, että vaikeuksia tulee kaikenlaisille ihmisille. Sitä, että elämässä on lopulta kysymys siitä, kuinka jaksaa kerta toisensa jälkeen jatkaa eteenpäin, vaikka elämä toistuvasti kamppaa kumoon.

Seisoin eräänä päivänä olohuoneessa katsellen ympärilleni ja mietin, että nyt on aika muuttaa tämä kaikki plusmerkkiseksi. Olen elänyt kuusi vuotta niin, että huonoja uutisia tulee jatkuvasti. Olen tottunut suruun ja huonoihin uutisiin. Tämä leikkaus oli kuitenkin myös eräänlainen käännekohta. Muitakin käännekohtia tulee tähän kevääseen: valmistun lopulta ja sen myötä palkka nousee ja työpaikkojen saanti helpottuu. Työn ohella opiskelu muuttuu vapaaehtoiseksi. Adoptiopaperimmekin lähtevät jossain vaiheessa jonottamaan Etelä-Afrikkaan. Niin moni asia helpottuu.

Siihen on uskottava. On oikeasti luotettava siihen, että elämä voi tuoda myös hyviä asioita. Voin tulla leikkauksen myötä terveemmäksi, vaikka kaikkea kasvustoa ei vatsaontelosta saatukaan poistettua. Minusta on myös tulossa äiti aivan pian. Ehkä jo vuoden päästä tulee se puhelu, joka muuttaa kaiken. Luotan myös siihen, että kaiken tämän jälkeen minusta on tulossa hyvä äiti. Erityinen, rankkoja asioita kokenut lapseni voi saada luonamme hyvän elämän. Me osaamme tarjota sen hänelle. Siihenkin voin luottaa. Ei siitä helppoa tule, mutta ei kai tässä olekaan tarkoitus selvitä helpolla.

Lopulta plusmerkkistä. Viimeinkin plusmerkkistä.

tiistai 16. helmikuuta 2016

Vitsi, mitä mindfulnessia!

Ensimmäinen kulaus vettä.
Ensimmäinen kääntyminen kyljelle.
Ensimmäinen kävely, vessakäynti, ruokailu, suihku.
Ensimmäinen kerta ulkona.
Ensimmäinen kääntyminen toiselle kyljelle.
Ensimmäinen kävely tien päähän.
Ensimmäinen itse laitettu sukka.
Ensimmäinen lattialta poimittu tavara.
Ensimmäinen kävely bussipysäkille.
Ensimmäinen selän venyttely.
Ensimmäinen kerta yksin ulkona, ensimmäinen päiväkodin lenkki.

maanantai 15. helmikuuta 2016

Välähdyksiä

Olen töissä tekemässä tuntisuunnitelmia. Enää pari juttua jäljellä ja olen valmis. Yhtäkkiä herätetään. Luovun unesta ja palelee kamalasti. Tärisen todella kovasti. Kamala vessahätä. Se on kuulemma kipua. Minulla on katetri. Ei voi olla vessahätä. Saan litalginia ja minut kääritään lämpöpeittoon. Tärisen pitkään.

Olen menettänyt leikkauksessa verta. Siksi ilmeisesti palelen niin kovasti. Se menee kyllä ohi. Niin minulle vakuutetaan.

Yritetään ottaa verikoetta. Ei onnistu. Yritetään uudelleen ja vielä uudelleen. Soitetaan lopulta labrasta lisäapua.

Torkahtelen ja herään tasaisin väliajoin, kun verenpainemittari alkaa puristaa käsivarttani. Vessahätä alkaa helpottaa. En enää tärise.

Happimaski otetaan pois. Pyydän silmälasit päähäni. Hoitajilla on vuoronvaihto. Uusi hoitaja tarjoaa vettä ja moittii tietokoneen hitautta. Naureskelemme vähän tietokoneille. Osastolle soitetaan ja jonkin ajan päästä sieltä tullaan hakemaan minua. Hoitajat kertovat uusille, mitä on tapahtunut. Kuulen ensimmäistä kertaa, että kaikki on poistettu.

Sitten sänky lähtee liikkeelle. Tulen huoneeseen ensimmäisenä. Saan ikkunapaikan.

Olen ensimmäistä kertaa pitkään aikaan täysin kivuton. On ihan hyvä olo. Soitan miehelle. Soitan äidille. Näpyttelen vaivalloisesti pari viestiä. Torkahtelen ja heräilen. On ihan hyvä olo. Minusta pidetään huolta. Ajattelen kaikkea vasta huomenna. Sitten lääkäri tulee käymään. Sitten katetri otetaan pois. Sitten pitää nousta seisomaan. Vasta sitten.

sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Välähdyksiä

"Miksi olet täällä? Tämä on tällainen rutiinikysymys."
"Tulin kohdun ja yhden tai kahden munasarjan poistoon." Piti olla reipas ja kuulostaa reippaalta. Piti olla ajattelematta.

Odotushuoneessa on myös vanhempi rouva. Hän on menossa pieneen operaatioon. Kuulee huokaukseni ja kysyy, onko tulossa iso juttu. Sitten puhumme vähän säästä. Minun vuoroni tulee ensin. Hän toivottaa paljon voimia.

Makaan leikkaussalin sängyssä ja ympärillä on kova tohina. En vielä luovu silmälaseistani, jotta näkisin, mitä tapahtuu. "Olen hoitaja/opiskelija/lääkäri se ja se." "Pistän nyt." "Laitetaan myssy päähän." "Karhennan otsaa, jotta saadaan anturit mittaamaan unta."

Makaan selälläni ja silmistä valuu kyyneleitä. Hoitaja pysähtyy, silittää kättä ja kysyy, itkenkö jännityksen vuoksi. Kyllä, mutta selviän. Kyllä tämä tästä.

Paljon kysymyksiä. Syömisestä, olosta, ja taas siitä, miksi olen siellä. Reippaita vastauksia.

Laitetaan epiduraali. Pitää kääntyä kyljelleen mahdollisimman sykkyrälle. Menen oikein pieneksi keräksi ja ajattelen, että tällaiseen asentoon en taivu pitkään aikaan. Hoitaja selostaa ja pitää kädestä kiinni. Ensin pestään. Sitten laitetaan puudutus. "Kohta rutisee, mutta se ei ole vaarallista." Tuntuu selkälihaksessa, tuntuu hermoissa. "Saat kääntyä." Se tuntuu järjenvastaiselta. Selkärankaani menee letku ja minä voin noin vain kääntyä selälleni. Se onnistuu.

Lisää mittareita. Antibioottiruisku seisoo kanyylissa ja sitä painetaan välillä kovaa. Silmälasit otetaan pois enkä enää näe.

"Nyt laitetaan nukutusaine." Kirvelee kädessä. Kirvelee todella paljon. Käsi puutuu ja puutuminen sattuu. Sanon sen ääneen. Sitten kirvelee päässä. Ohimoissa ja otsassa. Ja minä annan mennä.

torstai 11. helmikuuta 2016

Terveiset osastolta

Tämä on pikapäivitys. Kohtu ja molemmat munasarjat poistettiin. Lääkärin mukaan endoa oli paljon. Yllättäen sitä oli myös suolessa ja suolesta jouduttiin irrottelemaan kasvustoa. Suolta ei sen enempää operoitu, koska siihen ei ollut osattu varautua. Sinne siis jäi kasvustoa ja saattaa olla, että joudutaan vielä leikkaamaan.

Kipuja ei juuri nyt ole lainkaan. Epiduraali ja Panadol pitävät siitä huolen. Hormonikorvaushoito aloitetaan pian. Kotiin pääsen huomenna tai ylihuomenna.

maanantai 8. helmikuuta 2016

Onneksi sattuu

Olen kipeä ja se on tosi hyvä. Tiedän hyvin, ettei leikkaus ole turha. Odotan helpotusta eikä pelota niin paljon. Ylihuomenna.

lauantai 6. helmikuuta 2016

Ahdistusta ilmassa

Pitkään jatkunut ahdistus, väsymys ja stressi purkautuivat eilen hervottomana itkukohtauksena pienen kinastelun jälkeen. Itkin miehen sylissä ääneen. Tänään heräsin silmät itkusta turvonneina ja nenä tukkoisena. Koko päivän olo on ollut melko heikko. Välillä paleltaa, välillä sattuu vatsaan, välillä nenä tuntuu kuivalta ja tukkoiselta. Pelkään leikkausta siirtävää flunssaa. Pelkään leikkausta.

Torstaina kävin esikäynnillä ja kaikki tuntuu oikealta. Sairaalan henkilökunta oli ihanan kannustavaa. Tulin kuulluksi ja nähdyksi. Vaikka käynti oli hyvä, sen myötä ahdistus kasvoi. Leikkaus on jo niin lähellä.

Tänään ahdistus on kasvanut iltaa kohden. Tunnen oloni kärsimättömäksi ja levottomaksi. En koko ajan muista hengittää ja yhtäkkiä olenkin ihan hengästynyt. Olen ahdistuksesta aika yllättynyt. En ole yleensä kamalan kova jännittämään.

Kylläpäs tulee epämääräistä tekstiä. Ei pysy ajatus koossa.

Muistin tämän Facebookissa muinoin jaetun linkin. Auttaa vähän. http://31.media.tumblr.com/b1406ea40336dc68e5404b380c391d96/tumblr_nsj9tcMOgY1qkv5xlo1_500.gif

tiistai 2. helmikuuta 2016

"Mulla on leikkaus"

Kun leikkaukseen on enää aikaa vain viikko, on hoidettava tuhat käytännön asiaa, jotta poissolo töistä sujuisi mahdollisimman hyvin. Kerron, että jään sairauslomalle ja että on leikkaus. Ääni pysyy joka kerralla vakaana, vaikka leikkaus on minulle järisyttävä juttu. Suurin osa ei kysy. Leikkauksia tulee ja menee. Ne, jotka kysyvät, saavat vastauksen. Se hiljentää ja hiljeneminen näyttää, kuinka iso juttu se on.

Minulle toivotetaan voimia. Minua kannustetaan jaksamaan. Se tuo voimaa.

Ei voimia kuitenkaan oikein ole. Osaan ajatella viikon päähän, mutta en päivääkään enempää. Se tuntuu mustalta ja epämääräiseltä. Ensimmäiseen laparoskopiaan menin huolettomana. Otin rauhoittavan lääkkeen vain siksi, että saattaisi pian alkaa jännittää. Nyt muistan ne kaikki ikävät asiat. Muistan heräämisen vaikeuden ja huonovointisuuden. Muistan, kuinka lääkäri kertoi tilanteen epätoivoisuudesta. Muistan ensimmäiset askeleet sairaalan käytävillä. Muistan kotiinpaluun tuskaisuuden auton heiluessa katukiviin. Muistan hartiapistoksen ja sen, että jouduin nukkumaan miehen puolella sänkyä, koska saatoin asettua nukkumaan vain vasemmalle kyljelle. Muistan, kuinka kävelin loputtomasti olohuoneen ja työhuoneen väliä, koska kävely oli ainoa tapa olla. Muistan, kuinka suojasin vatsaani tyynymuurilla, jotta sylinkipeä kissa pysyisi kaukana. Muistan, kuinka hyviä vitsejä keksin ja kuinka paljon sattui nauraa niille. Muistan, kuinka tein kävelylenkkejä kotikadun päähän ja mummot ja papat  ohittivat minut. Muistan, kuinka vatsani muistutti rantapalloa ja kuinka haavoja oli suihkuteltava.

Muistan toki hyviäkin. Kuinka hellästi mieheni minua hoisi ja kuinka moni ystävä kävi auttamassa koiran ulkoiluttamisessa ja vain tuomassa seuraa. Kuinka vatsani hetkeksi oheni ja kuinka kivut vähän helpottuivat.

Viikko vielä. Siihen saakka tehtäväni on pysyä terveenä.