Siirry pääsisältöön

"Mulla on leikkaus"

Kun leikkaukseen on enää aikaa vain viikko, on hoidettava tuhat käytännön asiaa, jotta poissolo töistä sujuisi mahdollisimman hyvin. Kerron, että jään sairauslomalle ja että on leikkaus. Ääni pysyy joka kerralla vakaana, vaikka leikkaus on minulle järisyttävä juttu. Suurin osa ei kysy. Leikkauksia tulee ja menee. Ne, jotka kysyvät, saavat vastauksen. Se hiljentää ja hiljeneminen näyttää, kuinka iso juttu se on.

Minulle toivotetaan voimia. Minua kannustetaan jaksamaan. Se tuo voimaa.

Ei voimia kuitenkaan oikein ole. Osaan ajatella viikon päähän, mutta en päivääkään enempää. Se tuntuu mustalta ja epämääräiseltä. Ensimmäiseen laparoskopiaan menin huolettomana. Otin rauhoittavan lääkkeen vain siksi, että saattaisi pian alkaa jännittää. Nyt muistan ne kaikki ikävät asiat. Muistan heräämisen vaikeuden ja huonovointisuuden. Muistan, kuinka lääkäri kertoi tilanteen epätoivoisuudesta. Muistan ensimmäiset askeleet sairaalan käytävillä. Muistan kotiinpaluun tuskaisuuden auton heiluessa katukiviin. Muistan hartiapistoksen ja sen, että jouduin nukkumaan miehen puolella sänkyä, koska saatoin asettua nukkumaan vain vasemmalle kyljelle. Muistan, kuinka kävelin loputtomasti olohuoneen ja työhuoneen väliä, koska kävely oli ainoa tapa olla. Muistan, kuinka suojasin vatsaani tyynymuurilla, jotta sylinkipeä kissa pysyisi kaukana. Muistan, kuinka hyviä vitsejä keksin ja kuinka paljon sattui nauraa niille. Muistan, kuinka tein kävelylenkkejä kotikadun päähän ja mummot ja papat  ohittivat minut. Muistan, kuinka vatsani muistutti rantapalloa ja kuinka haavoja oli suihkuteltava.

Muistan toki hyviäkin. Kuinka hellästi mieheni minua hoisi ja kuinka moni ystävä kävi auttamassa koiran ulkoiluttamisessa ja vain tuomassa seuraa. Kuinka vatsani hetkeksi oheni ja kuinka kivut vähän helpottuivat.

Viikko vielä. Siihen saakka tehtäväni on pysyä terveenä.

Kommentit

Anni sanoi…
<3 Paljon voimia matkaan!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…