Siirry pääsisältöön

Toipumisesta

Etenee. Jaksan koko ajan enemmän, mutta pari takapakkipäivääkin on tullut. Jaksamisesta saa aina kärsiä seuraukset ja se on varmasti ihan hyvä. Muuten kuvittelisin jo olevani työkuntoinen.

Sairauslomassa hyvä juttu on myös siinä, että ehdin ajatella asioita. En etukäteen aivan tajunnut, kuinka paljon kohdun ja munasarjojen poisto vaikuttaa kaikkeen ja kuinka suuri juttu se lopulta on minulle. En sure kadonnutta naiseuttani enkä lopullistakin loputtomampaa raskausmahdollisuuden menetystä. Oikeastaan suren kohtaloani. Että näinkin piti minulle vielä käydä ja että vielä voi olla monta juttua edessäkin.

Joudun kerta toisensa jälkeen pohtimaan kaikkea sitä, mitä lapsettomuus on minulle opettanut. Sitä, että elämä ei todellakaan ole reilua. Sitä, että vaikeuksia tulee kaikenlaisille ihmisille. Sitä, että elämässä on lopulta kysymys siitä, kuinka jaksaa kerta toisensa jälkeen jatkaa eteenpäin, vaikka elämä toistuvasti kamppaa kumoon.

Seisoin eräänä päivänä olohuoneessa katsellen ympärilleni ja mietin, että nyt on aika muuttaa tämä kaikki plusmerkkiseksi. Olen elänyt kuusi vuotta niin, että huonoja uutisia tulee jatkuvasti. Olen tottunut suruun ja huonoihin uutisiin. Tämä leikkaus oli kuitenkin myös eräänlainen käännekohta. Muitakin käännekohtia tulee tähän kevääseen: valmistun lopulta ja sen myötä palkka nousee ja työpaikkojen saanti helpottuu. Työn ohella opiskelu muuttuu vapaaehtoiseksi. Adoptiopaperimmekin lähtevät jossain vaiheessa jonottamaan Etelä-Afrikkaan. Niin moni asia helpottuu.

Siihen on uskottava. On oikeasti luotettava siihen, että elämä voi tuoda myös hyviä asioita. Voin tulla leikkauksen myötä terveemmäksi, vaikka kaikkea kasvustoa ei vatsaontelosta saatukaan poistettua. Minusta on myös tulossa äiti aivan pian. Ehkä jo vuoden päästä tulee se puhelu, joka muuttaa kaiken. Luotan myös siihen, että kaiken tämän jälkeen minusta on tulossa hyvä äiti. Erityinen, rankkoja asioita kokenut lapseni voi saada luonamme hyvän elämän. Me osaamme tarjota sen hänelle. Siihenkin voin luottaa. Ei siitä helppoa tule, mutta ei kai tässä olekaan tarkoitus selvitä helpolla.

Lopulta plusmerkkistä. Viimeinkin plusmerkkistä.

Kommentit

Anonyymi sanoi…
Positiivista on varmasti tulossa. :) Olen pitkästä pitkästä aikaa lukenut lapsettomuusblogeja ja miettinyt miten pitkä matka niistä mietteistä on kuljettukaan. Meillä on perhe kasassa adoption kautta ja lapsiakin lopultakin riittävästi. Adoptio tuo elämään iloa ja valoa, luota siihen! Vaikeuksiakin varmasti, mutta kyllä lasten saaminen vaan antaa ihan hurjasti sisältöä elämään. Lahjoja ovat nämä maailmalta saapuneet perheenjäsenet.

Pikaista toipumista toivotan sinulle.
Illusia sanoi…
Kiitos tästä! Sitä kaikkea ihanaa positiivista odotan kyllä todella paljon. Onneksi hän on jo tulossa.
Kiitos hienosta blogista! Olen lueskellut jo jonkin aikaa. Olet käynyt tosiaan paljon surua ja negatiivisia juttuja läpi. Viimeisin leikkaus ja historia sen takana on varmasti jotain sellaista, joiden aiheuttamia tuntemuksia suurin osa ei osaa kuvitella. En minäkään osaa, vaikka joitain samoja juttuja olenkin pohtinut. Ihailtavaa on kyllä pyrkimys siihen, että positiivinen aika on vielä siellä jossain edessä päin. Koitan uskoa itse samaan. Siltäkin kantilta blogisi on kiinnostava, että pohdimme myös adoptiota vaihtoehtona, jos nykyinen hoito kosahtaa. Kiva lukea siihen liittyviä postauksia myös siis. Toipumisia sinulle ja tsemppiä kaikin puolin!
Illusia sanoi…
Kiitos paljon! Hienoa, että blogissani on tarttumapintaa. Toivotaan, että hoito menee juuri niin kuin pitääkin! Törmäsin sinun blogiisi vasta äskettäin, mutta onneksi törmäsin. Olet kirjoittanut monesta asiasta, joita olen itsekin mielessäni pyöritellyt. Hieno löytö siis!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…