Siirry pääsisältöön

Toipumisesta

Etenee. Jaksan koko ajan enemmän, mutta pari takapakkipäivääkin on tullut. Jaksamisesta saa aina kärsiä seuraukset ja se on varmasti ihan hyvä. Muuten kuvittelisin jo olevani työkuntoinen.

Sairauslomassa hyvä juttu on myös siinä, että ehdin ajatella asioita. En etukäteen aivan tajunnut, kuinka paljon kohdun ja munasarjojen poisto vaikuttaa kaikkeen ja kuinka suuri juttu se lopulta on minulle. En sure kadonnutta naiseuttani enkä lopullistakin loputtomampaa raskausmahdollisuuden menetystä. Oikeastaan suren kohtaloani. Että näinkin piti minulle vielä käydä ja että vielä voi olla monta juttua edessäkin.

Joudun kerta toisensa jälkeen pohtimaan kaikkea sitä, mitä lapsettomuus on minulle opettanut. Sitä, että elämä ei todellakaan ole reilua. Sitä, että vaikeuksia tulee kaikenlaisille ihmisille. Sitä, että elämässä on lopulta kysymys siitä, kuinka jaksaa kerta toisensa jälkeen jatkaa eteenpäin, vaikka elämä toistuvasti kamppaa kumoon.

Seisoin eräänä päivänä olohuoneessa katsellen ympärilleni ja mietin, että nyt on aika muuttaa tämä kaikki plusmerkkiseksi. Olen elänyt kuusi vuotta niin, että huonoja uutisia tulee jatkuvasti. Olen tottunut suruun ja huonoihin uutisiin. Tämä leikkaus oli kuitenkin myös eräänlainen käännekohta. Muitakin käännekohtia tulee tähän kevääseen: valmistun lopulta ja sen myötä palkka nousee ja työpaikkojen saanti helpottuu. Työn ohella opiskelu muuttuu vapaaehtoiseksi. Adoptiopaperimmekin lähtevät jossain vaiheessa jonottamaan Etelä-Afrikkaan. Niin moni asia helpottuu.

Siihen on uskottava. On oikeasti luotettava siihen, että elämä voi tuoda myös hyviä asioita. Voin tulla leikkauksen myötä terveemmäksi, vaikka kaikkea kasvustoa ei vatsaontelosta saatukaan poistettua. Minusta on myös tulossa äiti aivan pian. Ehkä jo vuoden päästä tulee se puhelu, joka muuttaa kaiken. Luotan myös siihen, että kaiken tämän jälkeen minusta on tulossa hyvä äiti. Erityinen, rankkoja asioita kokenut lapseni voi saada luonamme hyvän elämän. Me osaamme tarjota sen hänelle. Siihenkin voin luottaa. Ei siitä helppoa tule, mutta ei kai tässä olekaan tarkoitus selvitä helpolla.

Lopulta plusmerkkistä. Viimeinkin plusmerkkistä.

Kommentit

Anonyymi sanoi…
Positiivista on varmasti tulossa. :) Olen pitkästä pitkästä aikaa lukenut lapsettomuusblogeja ja miettinyt miten pitkä matka niistä mietteistä on kuljettukaan. Meillä on perhe kasassa adoption kautta ja lapsiakin lopultakin riittävästi. Adoptio tuo elämään iloa ja valoa, luota siihen! Vaikeuksiakin varmasti, mutta kyllä lasten saaminen vaan antaa ihan hurjasti sisältöä elämään. Lahjoja ovat nämä maailmalta saapuneet perheenjäsenet.

Pikaista toipumista toivotan sinulle.
Illusia sanoi…
Kiitos tästä! Sitä kaikkea ihanaa positiivista odotan kyllä todella paljon. Onneksi hän on jo tulossa.
Kiitos hienosta blogista! Olen lueskellut jo jonkin aikaa. Olet käynyt tosiaan paljon surua ja negatiivisia juttuja läpi. Viimeisin leikkaus ja historia sen takana on varmasti jotain sellaista, joiden aiheuttamia tuntemuksia suurin osa ei osaa kuvitella. En minäkään osaa, vaikka joitain samoja juttuja olenkin pohtinut. Ihailtavaa on kyllä pyrkimys siihen, että positiivinen aika on vielä siellä jossain edessä päin. Koitan uskoa itse samaan. Siltäkin kantilta blogisi on kiinnostava, että pohdimme myös adoptiota vaihtoehtona, jos nykyinen hoito kosahtaa. Kiva lukea siihen liittyviä postauksia myös siis. Toipumisia sinulle ja tsemppiä kaikin puolin!
Illusia sanoi…
Kiitos paljon! Hienoa, että blogissani on tarttumapintaa. Toivotaan, että hoito menee juuri niin kuin pitääkin! Törmäsin sinun blogiisi vasta äskettäin, mutta onneksi törmäsin. Olet kirjoittanut monesta asiasta, joita olen itsekin mielessäni pyöritellyt. Hieno löytö siis!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…