Siirry pääsisältöön

Välähdyksiä

"Miksi olet täällä? Tämä on tällainen rutiinikysymys."
"Tulin kohdun ja yhden tai kahden munasarjan poistoon." Piti olla reipas ja kuulostaa reippaalta. Piti olla ajattelematta.

Odotushuoneessa on myös vanhempi rouva. Hän on menossa pieneen operaatioon. Kuulee huokaukseni ja kysyy, onko tulossa iso juttu. Sitten puhumme vähän säästä. Minun vuoroni tulee ensin. Hän toivottaa paljon voimia.

Makaan leikkaussalin sängyssä ja ympärillä on kova tohina. En vielä luovu silmälaseistani, jotta näkisin, mitä tapahtuu. "Olen hoitaja/opiskelija/lääkäri se ja se." "Pistän nyt." "Laitetaan myssy päähän." "Karhennan otsaa, jotta saadaan anturit mittaamaan unta."

Makaan selälläni ja silmistä valuu kyyneleitä. Hoitaja pysähtyy, silittää kättä ja kysyy, itkenkö jännityksen vuoksi. Kyllä, mutta selviän. Kyllä tämä tästä.

Paljon kysymyksiä. Syömisestä, olosta, ja taas siitä, miksi olen siellä. Reippaita vastauksia.

Laitetaan epiduraali. Pitää kääntyä kyljelleen mahdollisimman sykkyrälle. Menen oikein pieneksi keräksi ja ajattelen, että tällaiseen asentoon en taivu pitkään aikaan. Hoitaja selostaa ja pitää kädestä kiinni. Ensin pestään. Sitten laitetaan puudutus. "Kohta rutisee, mutta se ei ole vaarallista." Tuntuu selkälihaksessa, tuntuu hermoissa. "Saat kääntyä." Se tuntuu järjenvastaiselta. Selkärankaani menee letku ja minä voin noin vain kääntyä selälleni. Se onnistuu.

Lisää mittareita. Antibioottiruisku seisoo kanyylissa ja sitä painetaan välillä kovaa. Silmälasit otetaan pois enkä enää näe.

"Nyt laitetaan nukutusaine." Kirvelee kädessä. Kirvelee todella paljon. Käsi puutuu ja puutuminen sattuu. Sanon sen ääneen. Sitten kirvelee päässä. Ohimoissa ja otsassa. Ja minä annan mennä.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…