Siirry pääsisältöön

Välähdyksiä

Olen töissä tekemässä tuntisuunnitelmia. Enää pari juttua jäljellä ja olen valmis. Yhtäkkiä herätetään. Luovun unesta ja palelee kamalasti. Tärisen todella kovasti. Kamala vessahätä. Se on kuulemma kipua. Minulla on katetri. Ei voi olla vessahätä. Saan litalginia ja minut kääritään lämpöpeittoon. Tärisen pitkään.

Olen menettänyt leikkauksessa verta. Siksi ilmeisesti palelen niin kovasti. Se menee kyllä ohi. Niin minulle vakuutetaan.

Yritetään ottaa verikoetta. Ei onnistu. Yritetään uudelleen ja vielä uudelleen. Soitetaan lopulta labrasta lisäapua.

Torkahtelen ja herään tasaisin väliajoin, kun verenpainemittari alkaa puristaa käsivarttani. Vessahätä alkaa helpottaa. En enää tärise.

Happimaski otetaan pois. Pyydän silmälasit päähäni. Hoitajilla on vuoronvaihto. Uusi hoitaja tarjoaa vettä ja moittii tietokoneen hitautta. Naureskelemme vähän tietokoneille. Osastolle soitetaan ja jonkin ajan päästä sieltä tullaan hakemaan minua. Hoitajat kertovat uusille, mitä on tapahtunut. Kuulen ensimmäistä kertaa, että kaikki on poistettu.

Sitten sänky lähtee liikkeelle. Tulen huoneeseen ensimmäisenä. Saan ikkunapaikan.

Olen ensimmäistä kertaa pitkään aikaan täysin kivuton. On ihan hyvä olo. Soitan miehelle. Soitan äidille. Näpyttelen vaivalloisesti pari viestiä. Torkahtelen ja heräilen. On ihan hyvä olo. Minusta pidetään huolta. Ajattelen kaikkea vasta huomenna. Sitten lääkäri tulee käymään. Sitten katetri otetaan pois. Sitten pitää nousta seisomaan. Vasta sitten.

Kommentit

Anonyymi sanoi…
Olen seurannut blogiasi vaikka kuinka kauan. Hirmuisesti jaksuja. Olet joutunut kyllä käymään läpi aivan hirveän isoja asioita "vähälle" aikaa.
Oma historia on erilainen, mutta yhtä kaikki suruisa. Lapsettomuutta ja menetettyjä vauvoja. Synkeä ennuste. Juuri harkitsen kierukan laittoa, lopuisi tämä turha vuosikausien toivominen. Hoitoja ei enää tehdä.
Halaus sinne. Kirjoitathan jatkossakin <3
Katariina
Illusia sanoi…
Niin ja hei, paljon tsemppiä myös sinulle. Lopettamispäätös on toki raskas, mutta jossain vaiheessahan on vain siirryttävä eteenpäin. Uskon, että eteenpäin ei oikein kokonaan pääse, ennen kuin tietoisesti ja todella lopettaa toivomisen. Kierukka on siitä kiva, että sen olemassaoloa ei arjessa huomaa.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…