Siirry pääsisältöön

Välähdyksiä

Olen töissä tekemässä tuntisuunnitelmia. Enää pari juttua jäljellä ja olen valmis. Yhtäkkiä herätetään. Luovun unesta ja palelee kamalasti. Tärisen todella kovasti. Kamala vessahätä. Se on kuulemma kipua. Minulla on katetri. Ei voi olla vessahätä. Saan litalginia ja minut kääritään lämpöpeittoon. Tärisen pitkään.

Olen menettänyt leikkauksessa verta. Siksi ilmeisesti palelen niin kovasti. Se menee kyllä ohi. Niin minulle vakuutetaan.

Yritetään ottaa verikoetta. Ei onnistu. Yritetään uudelleen ja vielä uudelleen. Soitetaan lopulta labrasta lisäapua.

Torkahtelen ja herään tasaisin väliajoin, kun verenpainemittari alkaa puristaa käsivarttani. Vessahätä alkaa helpottaa. En enää tärise.

Happimaski otetaan pois. Pyydän silmälasit päähäni. Hoitajilla on vuoronvaihto. Uusi hoitaja tarjoaa vettä ja moittii tietokoneen hitautta. Naureskelemme vähän tietokoneille. Osastolle soitetaan ja jonkin ajan päästä sieltä tullaan hakemaan minua. Hoitajat kertovat uusille, mitä on tapahtunut. Kuulen ensimmäistä kertaa, että kaikki on poistettu.

Sitten sänky lähtee liikkeelle. Tulen huoneeseen ensimmäisenä. Saan ikkunapaikan.

Olen ensimmäistä kertaa pitkään aikaan täysin kivuton. On ihan hyvä olo. Soitan miehelle. Soitan äidille. Näpyttelen vaivalloisesti pari viestiä. Torkahtelen ja heräilen. On ihan hyvä olo. Minusta pidetään huolta. Ajattelen kaikkea vasta huomenna. Sitten lääkäri tulee käymään. Sitten katetri otetaan pois. Sitten pitää nousta seisomaan. Vasta sitten.

Kommentit

Anonyymi sanoi…
Olen seurannut blogiasi vaikka kuinka kauan. Hirmuisesti jaksuja. Olet joutunut kyllä käymään läpi aivan hirveän isoja asioita "vähälle" aikaa.
Oma historia on erilainen, mutta yhtä kaikki suruisa. Lapsettomuutta ja menetettyjä vauvoja. Synkeä ennuste. Juuri harkitsen kierukan laittoa, lopuisi tämä turha vuosikausien toivominen. Hoitoja ei enää tehdä.
Halaus sinne. Kirjoitathan jatkossakin <3
Katariina
Illusia sanoi…
Niin ja hei, paljon tsemppiä myös sinulle. Lopettamispäätös on toki raskas, mutta jossain vaiheessahan on vain siirryttävä eteenpäin. Uskon, että eteenpäin ei oikein kokonaan pääse, ennen kuin tietoisesti ja todella lopettaa toivomisen. Kierukka on siitä kiva, että sen olemassaoloa ei arjessa huomaa.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…