Sivun näyttöjä yhteensä

keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Blogimaailman vertaiset

Selasin blogini menneisyyttä. Tämä blogi on ollut olemassa jo viiden ja puolen vuoden ajan. Se on pitkä taival lapsettomuusblogille. Ensimmäisten bloggaajavertaisten esikoiset ovat jo yli nelivuotiaita. Lapsettomaksi jääneitä on vain kourallinen eikä heidän kuulumisiaan ole enää saatavilla.

Blogimaailma on muuttunut. Tai sitten se on muuttunut vain minun osaltani. Selatessani huomasin, että ensimmäisen blogivuoden aikana olen osallistunut blogien yhteisiin projekteihin. Ainakin Kesän toivotut ja Halloweeniksi haamu -projektit tulivat nyt selatessa vastaan. Projektien tarkoituksena oli kerätä bloggaajia yhteen. Keskittyä johonkin teemaan. Keskustella jostain yhteisestä aiheesta tai jotain muuta samankaltaista. Projekteissa oli aika alkuvaiheen lapsettomia ja lopulta ne alkoivatkin tuntua aika rankoilta, kun itse jäi aina siihen joukkoon, joka ei projektin olemassaolon aikana onnistunut.

Toisenkin blogivuoteni aikana oli paljon yhteistä toimintaa. Jonkin aikaa toimi suljettu blogiyhteisö Tyhjät sylit toiveita täynnä, joka lopulta kuihtui siihen, että suurin osa porukasta tuli raskaaksi. Tapasimme myös lapsettomuusbloggaajien kanssa Simpukka ry:n järjestämässä tapaamisessa. Se porukka jäi Facebook-ryhmäksi. Siitä ryhmästä erosin itse, koska melkein kaikki ryhmäläiset olivat tulleet raskaaksi tai jo saaneet lapsen. Siinä vaiheessa se tuntui liian raskaalta.

Olen kärsinyt moneen otteeseen vertaistukiryhmiin osallistuessani siitä, että jään itse aina jäljelle, kun muut tulevat raskaaksi. Se on ollut rankkaa. Olen kuitenkin sitä mieltä, että on mahtavaa, että kaikenlaisia vertaisverkostoja on ollut saatavilla. Olen saanut tukea ja yhteisymmärrystä niin monelta ihmiseltä, jota sama surullinen elämänkokemus on yhdistänyt. On hienoa, että toisilleen tuntemattomatkin ovat pystyneet yhdistymään ja luomaan yhdessä jotain helpottavaa.

Olisi mahtavaa, että vertaisten tukemista ei unohdettaisi blogeissa. Vertaisverkoston luominen on helppoa. Tässä muutama tapa, joita itse pyrin (joskus paremmin ja joskus huonommin) käyttämään:

  • Linkkaa muiden vertaisten blogeihin.
  • Kommentoi vertaisten blogeihin. Kommenteista tulee hyvä mieli. Siitä huomaa, että joku on lukenut sen, mitä olet kirjoittanut. Parhaimmillaan siitä huomaa, että ei ole ajatuksiensa kanssa yksin.
  • Järjestä vertaisten projekti. Kiitä ja tunnusta. Ole aktiivinen.
  • Älä pelkää. Jos jäätkin viimeiseksi, lopputulos jää lopulta kuitenkin plussalle.
Jos sinulla on tiedossasi lapsettomuutta tai adoptiota käsittelevä blogi, joka ei ole vielä päässyt tuohon vasemmalla olevalle listalle, vinkkaisitko siitä minulle. Etsin kovasti uutta seurattavaa.



sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Sukellus

Vietin lomaviikkoa kotona ja olin lähes koko viikon yksinäni. Alkuviikosta se tuntui vielä ihanalta, mutta loppuviikko olikin jo aika kamalaa. Torstaina mieliala sukelsi maahan enkä oikein saa sitä sieltä nostettua.

Koen itseni suunnattoman yksinäiseksi. Yksinäisyys on siitäkin pirullista, että se eristää minut. Se romuttaa itsetuntoni. Alan syyttää yksinäisyydestäni omia ominaisuuksiani. Minussa täytyy olla jotain vikaa, kun kukaan ei näe vaivaa tavatakseen minua. Kuka nyt haluaisi tieten tahtoen viettää aikaa tällaisen ihmisen kanssa? Olen liian raskasmielinen. Olen liian analyyttinen. En ole hauska. En osaa pitää hauskaa. Olen liian vakava. Olen väärän näköinen. Harrastan vääränlaisia asioita. Minulla on outo huumorintaju. Olen liian päällekäyvä. Olen liian itsevarman oloinen. Olen liian puhelias. Olen liian eristäytyvä. Olen liian hiljainen. Olen liian vetäytynyt. Itseä on niin äärimmäisen helppoa ruoskia. Ja se tuottaa tulosta. Olo tuntuu entistä kurjemmalta.

Järjellä tiedän, että minulla on hyviä ystäviä, jotka eivät ole minua hylänneet. Kyse on vain elämäntilanteesta. Kaikki ovat niin syvällä perheissään tai muissa kiireissä. Kaipaisin kuitenkin sitä, että olisin jollekin niin tärkeä, että vuokseni nähtäisiin vaivaa. Kaipaan sitä, että joku muistaisi ja jaksaisi vielä tässäkin vaiheessa kysyä, miten voin. Järjellä tiedän, että en kertoisi sitä kysyttäessä koko totuutta. Vastaisin voivani ihan hyvin. Enkä edes valehtelisi, vaan tuntisin sillä hetkellä oloni oikeasti hyväksi.

Sain viimein perjantaina soitettua lääkäriajan ahdistukseni vuoksi. Jonotin puhelimessa puoli tuntia ja melkein luovutin. Onneksi kuitenkin jaksoin. Sain todella lämmintä ja huolehtivaa palvelua puhelimessa. Aika lääkärille on vasta muutaman viikon päähän, mutta sellainen on nyt tulossa. Olen varma, että se on hyvä juttu. Tarvitsen vielä mahdollisuutta käsitellä vaikeita vuosiani, jotta voin jättää ne taakseni.

Niin. Onhan minulla tosiaan mieheni. Ihana mies. Maailman tärkein. Hän on kuitenkin toisinaan hieman liian lähellä jaksaakseen tai nähdäkseen. Hieman liian lähellä tuodakseen vaihtelua arkeen. Hän jaksoi kyllä kuunnella ja silittää sopivassa hetkessä.

torstai 20. lokakuuta 2016

Keho on muuttunut

Kohdun- ja munasarjojen poisto on selvästi muokannut kehoani. Aiempi vatsan turvotus on vähentynyt ja vatsani on selvästi litistynyt. Paino ei sen sijaan ole kamalasti muuttunut. Leikkauksen (tai oikeastaan kesän) jälkeen se on noussut noin kaksi kiloa.

Jollakin tavalla kehon muoto on hieman muuttunut. Sen huomaa eniten vaatteista. Vanhat vaatteet eivät enää tunnu hyviltä. Tulee myös selvästi hankittua erimallisia vaatteita kuin ennen.

Muuten isoja muutoksia ei ole ollut. Hormonikorvauslaastarit toimivat hyvin eikä muutos ole ollut suuri. Ennen leikkaustahan elin pitkään hormonikierukan kanssa.

Kivut ovat suurimmaksi osaksi kadonneet. Silloin tällöin tutun tuntuista kipua kuitenkin on. Ne ovat olleet toistaiseksi hyvin satunnaisia ja vähäisiä kipuja, mutta toki ne pistävät miettimään. Täytyy toivoa, etteivät ne äidy pahemmiksi.

Kaiken kaikkiaan olen siis äärettömän tyytyväinen leikkaukseen. Nykyään on oikeasti hyvä olla.

maanantai 17. lokakuuta 2016

Näitä kai odottajat pohtivat

Paperit on nyt vihdoin ja viimein saatu toimitettua Interpediaan. Siinä kesti kyllä todella kauan, mutta olen oikein tyytyväinen lopputulokseen. Kuvakansio on oikeasti todella hieno ja kirjeistä tuli myös hyviä. Niihin se aika vierähti. Virallisten papereiden kanssa ei niinkään mennyt aikaa.

Eilen mies pohdiskeli sitä, olisiko tuleva isänpäivä viimeinen ennen lasta. Se on joko viimeinen tai toiseksi viimeinen. Samoin joulu. Viimeistä tai toiseksi viimeistä viedään. Äitienpäivän täytyy jo olla viimeinen ja pääsiäisen. Juhannuksia ei oikein hyvällä tuurilla enää vietetä ilman lasta. Juhlilla odotusta on ennenkin laskettu. Lapsettomuuden alussa niiden määrä suureni. Nyt ne vähenevät.

Tänään avasin puolihuolimattomana erään nimikirjan ja aloin tehdä listaa kivoista nimistä. Aika hurjaa! Minä saatan jo miettiä nimiäkin. Se on tosin hankalaa, koska myös lapsen syntymänimi on hyvä ottaa huomioon. Ylipäänsä nimien antaminen on minulle todella vaikeaa. Olisi kyllä supermahtavaa, jos lapsella olisi jo valmiiksi niin hieno, sukunimeen ja suomalaiseen suuhun mahtuva nimi, ettei sitä tarvitsisi alkaa ollenkaan muuttamaan. Toisaalta olisi hienoa päästä siirtämään sukujemme nimiperinteitä lapselle. Onneksi tätä asiaa ei tarvitse vielä päättää. Saamme makustella asiaa aikamme ja päättää sitten, kun on oikeasti päättämisen aika. On vain jännää pohtia tällaisiakin asioita.

maanantai 10. lokakuuta 2016

Onnen tunteita

Olen tänä syksynä kokenut pitkästä aikaa todella paljon onnen tunteita. Olen onnellinen ihanan pienistä asioista, kuten kauniista taivaasta, kirjoista ja lukemisajasta, kirjoittamisesta, työstä, miehestä, lemmikeistä, hyvästä ruuasta ja kaikesta muusta.

On voimauttavaa ehtiä olemaan onnellinenkin kaikkien murheiden, kiireiden ja väsymysten keskellä. Tätä olen todella kaivannut.

Jollain tapaa nämä onnelliset hetket ovat hiipineet ihan vaivihkaa elämääni. En aluksi edes tajunnut niiden saapumista. Sitten pikkuhiljaa osasin alkaa fiilistellä niitä.

Nyt vasta kunnolla tajuan, kuinka lähellä loppuunpalamista olin viime keväänä. Kivut veivät uskomattoman paljon voimiani, mutta vei sitä toki uskomattoman kova työmääräkin. Minulla on edelleen paljon töitä, mutta tätä nykyä on myös paljon aikaa levätä ja rentoutua. Tästä täytyy muistaa nauttia!

torstai 6. lokakuuta 2016

Minun ultrakuvani

Saimme pitkän ponnistelun jälkeen valmiiksi valokuvakansion eli niin sanotun profiilin. Enää pari kirjettä viimeistelemättä ja sitten tämä homma alkaa olla paketissa.

Vaikeinta ei ollutkaan byrokratialappusten metsästys. Vaikeinta ja aikaa vievintä oli tehdä valokuvakansiota ja kirjoittaa kirjeitä. Niillä on paljon merkitystä. Niiden kannattaa olla hyviä.

Valokuvakansiosta olen erityisen ylpeä. Se on hieno! Ei ollenkaan omasta ansiostani. Se on täysin miehen tekosia. Hän on ihailtavan taitava tässä.

Nyt kun valokuvakansio on valmis, esittelen sitä kuin ultrakuvaa. Kuljetan sitä mukanani töihin ja ystävien luokse ja näytän sitä tarkoin valituille piilossa. Tilasimme omat kappaleet myös tuleville isovanhemmille. Anopin kanssa sitä luettiin yhdessä alkuviikosta.

Kaikki silmät kostuivat, kaikki nenät niiskuttivat, lopuksi haettiin nenäliinoja. Se oli hyvä hetki!