Siirry pääsisältöön

Blogimaailman vertaiset

Selasin blogini menneisyyttä. Tämä blogi on ollut olemassa jo viiden ja puolen vuoden ajan. Se on pitkä taival lapsettomuusblogille. Ensimmäisten bloggaajavertaisten esikoiset ovat jo yli nelivuotiaita. Lapsettomaksi jääneitä on vain kourallinen eikä heidän kuulumisiaan ole enää saatavilla.

Blogimaailma on muuttunut. Tai sitten se on muuttunut vain minun osaltani. Selatessani huomasin, että ensimmäisen blogivuoden aikana olen osallistunut blogien yhteisiin projekteihin. Ainakin Kesän toivotut ja Halloweeniksi haamu -projektit tulivat nyt selatessa vastaan. Projektien tarkoituksena oli kerätä bloggaajia yhteen. Keskittyä johonkin teemaan. Keskustella jostain yhteisestä aiheesta tai jotain muuta samankaltaista. Projekteissa oli aika alkuvaiheen lapsettomia ja lopulta ne alkoivatkin tuntua aika rankoilta, kun itse jäi aina siihen joukkoon, joka ei projektin olemassaolon aikana onnistunut.

Toisenkin blogivuoteni aikana oli paljon yhteistä toimintaa. Jonkin aikaa toimi suljettu blogiyhteisö Tyhjät sylit toiveita täynnä, joka lopulta kuihtui siihen, että suurin osa porukasta tuli raskaaksi. Tapasimme myös lapsettomuusbloggaajien kanssa Simpukka ry:n järjestämässä tapaamisessa. Se porukka jäi Facebook-ryhmäksi. Siitä ryhmästä erosin itse, koska melkein kaikki ryhmäläiset olivat tulleet raskaaksi tai jo saaneet lapsen. Siinä vaiheessa se tuntui liian raskaalta.

Olen kärsinyt moneen otteeseen vertaistukiryhmiin osallistuessani siitä, että jään itse aina jäljelle, kun muut tulevat raskaaksi. Se on ollut rankkaa. Olen kuitenkin sitä mieltä, että on mahtavaa, että kaikenlaisia vertaisverkostoja on ollut saatavilla. Olen saanut tukea ja yhteisymmärrystä niin monelta ihmiseltä, jota sama surullinen elämänkokemus on yhdistänyt. On hienoa, että toisilleen tuntemattomatkin ovat pystyneet yhdistymään ja luomaan yhdessä jotain helpottavaa.

Olisi mahtavaa, että vertaisten tukemista ei unohdettaisi blogeissa. Vertaisverkoston luominen on helppoa. Tässä muutama tapa, joita itse pyrin (joskus paremmin ja joskus huonommin) käyttämään:

  • Linkkaa muiden vertaisten blogeihin.
  • Kommentoi vertaisten blogeihin. Kommenteista tulee hyvä mieli. Siitä huomaa, että joku on lukenut sen, mitä olet kirjoittanut. Parhaimmillaan siitä huomaa, että ei ole ajatuksiensa kanssa yksin.
  • Järjestä vertaisten projekti. Kiitä ja tunnusta. Ole aktiivinen.
  • Älä pelkää. Jos jäätkin viimeiseksi, lopputulos jää lopulta kuitenkin plussalle.
Jos sinulla on tiedossasi lapsettomuutta tai adoptiota käsittelevä blogi, joka ei ole vielä päässyt tuohon vasemmalla olevalle listalle, vinkkaisitko siitä minulle. Etsin kovasti uutta seurattavaa.



Kommentit

Anonyymi sanoi…
Kiitos, kun kirjoitat edelleen! ��
Illusia sanoi…
Kiitos! Ihanaa, että luet!
Anonyymi sanoi…
Mitä kuuluu? :)
Illusia sanoi…
Kiitos, että kysyt. Vastaan siihen uudessa postauksessa.
Täällä ollaan vieläkin blogiasi seuraillen ja myötäeläen, vaikkei enää yhtä aktiivisesti tule linjoilla pyörittyä. Oma blogini on kuivunt kasaan jo aikoja sitten.
Me taidettiin ihan tasan neljä vuotta sitten treffata siellä Simpukalla. :)
Illusia sanoi…
Siitä on kyllä tosiaan jo pitkä aika, kun tapasimme. Kiva kuulla, että seuraat edelleen.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…