Siirry pääsisältöön

Minun ultrakuvani

Saimme pitkän ponnistelun jälkeen valmiiksi valokuvakansion eli niin sanotun profiilin. Enää pari kirjettä viimeistelemättä ja sitten tämä homma alkaa olla paketissa.

Vaikeinta ei ollutkaan byrokratialappusten metsästys. Vaikeinta ja aikaa vievintä oli tehdä valokuvakansiota ja kirjoittaa kirjeitä. Niillä on paljon merkitystä. Niiden kannattaa olla hyviä.

Valokuvakansiosta olen erityisen ylpeä. Se on hieno! Ei ollenkaan omasta ansiostani. Se on täysin miehen tekosia. Hän on ihailtavan taitava tässä.

Nyt kun valokuvakansio on valmis, esittelen sitä kuin ultrakuvaa. Kuljetan sitä mukanani töihin ja ystävien luokse ja näytän sitä tarkoin valituille piilossa. Tilasimme omat kappaleet myös tuleville isovanhemmille. Anopin kanssa sitä luettiin yhdessä alkuviikosta.

Kaikki silmät kostuivat, kaikki nenät niiskuttivat, lopuksi haettiin nenäliinoja. Se oli hyvä hetki!

Kommentit

Anonyymi sanoi…
Ihania uutisia täällä, kun luin pitkästä aikaa! Toivottavasti loppurutistus sujuu nopeasti. Loppuajan odotus on itsellä vielä tuoreena mielessä, kun saimme oman lapsemme Kiinasta viime vuonna. Odotus oli raskasta, mutta jälkikäteen muistelen kaihoisasti niitä kaikkia valmisteluja ja jännityksiä. Tsemppiä!
Jännittäviä aikoja elätte! Seuraan matkaanne mielenkiinnolla, jospa joskus itsekin seuramme perässä :) Voimia loppurutistukseen ja en tiedä onko näin sopivaa sanoa, mutta nauttikaa myös ja ottakaa irti kaikki prosessin viimemetreistä. <3
Illusia sanoi…
Kiitos paljon! Ennuste on tällä hetkellä vuodesta puoleentoista.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…