Siirry pääsisältöön

Sukellus

Vietin lomaviikkoa kotona ja olin lähes koko viikon yksinäni. Alkuviikosta se tuntui vielä ihanalta, mutta loppuviikko olikin jo aika kamalaa. Torstaina mieliala sukelsi maahan enkä oikein saa sitä sieltä nostettua.

Koen itseni suunnattoman yksinäiseksi. Yksinäisyys on siitäkin pirullista, että se eristää minut. Se romuttaa itsetuntoni. Alan syyttää yksinäisyydestäni omia ominaisuuksiani. Minussa täytyy olla jotain vikaa, kun kukaan ei näe vaivaa tavatakseen minua. Kuka nyt haluaisi tieten tahtoen viettää aikaa tällaisen ihmisen kanssa? Olen liian raskasmielinen. Olen liian analyyttinen. En ole hauska. En osaa pitää hauskaa. Olen liian vakava. Olen väärän näköinen. Harrastan vääränlaisia asioita. Minulla on outo huumorintaju. Olen liian päällekäyvä. Olen liian itsevarman oloinen. Olen liian puhelias. Olen liian eristäytyvä. Olen liian hiljainen. Olen liian vetäytynyt. Itseä on niin äärimmäisen helppoa ruoskia. Ja se tuottaa tulosta. Olo tuntuu entistä kurjemmalta.

Järjellä tiedän, että minulla on hyviä ystäviä, jotka eivät ole minua hylänneet. Kyse on vain elämäntilanteesta. Kaikki ovat niin syvällä perheissään tai muissa kiireissä. Kaipaisin kuitenkin sitä, että olisin jollekin niin tärkeä, että vuokseni nähtäisiin vaivaa. Kaipaan sitä, että joku muistaisi ja jaksaisi vielä tässäkin vaiheessa kysyä, miten voin. Järjellä tiedän, että en kertoisi sitä kysyttäessä koko totuutta. Vastaisin voivani ihan hyvin. Enkä edes valehtelisi, vaan tuntisin sillä hetkellä oloni oikeasti hyväksi.

Sain viimein perjantaina soitettua lääkäriajan ahdistukseni vuoksi. Jonotin puhelimessa puoli tuntia ja melkein luovutin. Onneksi kuitenkin jaksoin. Sain todella lämmintä ja huolehtivaa palvelua puhelimessa. Aika lääkärille on vasta muutaman viikon päähän, mutta sellainen on nyt tulossa. Olen varma, että se on hyvä juttu. Tarvitsen vielä mahdollisuutta käsitellä vaikeita vuosiani, jotta voin jättää ne taakseni.

Niin. Onhan minulla tosiaan mieheni. Ihana mies. Maailman tärkein. Hän on kuitenkin toisinaan hieman liian lähellä jaksaakseen tai nähdäkseen. Hieman liian lähellä tuodakseen vaihtelua arkeen. Hän jaksoi kyllä kuunnella ja silittää sopivassa hetkessä.

Kommentit

Ilmapallo sanoi…
Hei Illusia. Oli aivan pakko kommentoida, sillä olisin voinut kirjoittaa tämän tekstin toisen ja kolmannen kappaleen itse. Syy kommentointiin on enemmän kuitenkin se, että ensimmäisen kerran törmään siihen, että joku muu pohtii tätä aihetta: lapsettomuushoitoja ja yksinäisyyden tunnetta, vaikka järjellä tietää, että ystäviä on. Olen yrittänyt selittää tätä (maailman parhaalle) puolisolleni, vertaistukiryhmässä ja joillekin, no, ystävillekin. Kukaan ei kuitenkaan ole tuntunut tajuavan, mitä tarkoitan. Ja nyt yhtäkkiä sinä kirjoitit juuri siitä. Voisin kirjoittaa tästä vaikka kuinka pitkät pätkät, niin herkkä aihe se tällä hetkellä itselle on.

Paljon voimia sinulle ja tsemppiä lääkäriajan odotteluun.
Illusia sanoi…
Kiitos paljon kommentistasi! Vaikka kyseessä on kurja tunne, on mukava kuulla, että teema on tuttu jollekin toisellekin.

Luulen, että yksi syy siihen, miksi lapsettomuus aiheuttaa tällaista yksinäisyyden tunnetta, on sen pitkä kesto ja toisaalta sen hiipivä saapuminen. Ja sen näkymättömyys.

Aurinkoa päiviin!
Samanlaisia tuntemuksia täälläkin! Yksinäisyys, erilaisuus ja ulkopuolisuus ovat vahvasti läsnä elämässä. Ei päivittäin, mutta usein. Yritän olla eristämättä itseäni maailmasta, mutta pelkään, että niin käy kuitenkin. Tätä on tosi vaikea selittää ystäville, jotka eivät ole kokeneet samaa. Siksi en pahemmin yritäkään. He tietävät, mitä asioita käyn läpi, mutta todellista tunnetilaa ei voi kuvitella. Ehkä yritän puhua näistä jutuista joskus tarkemmin, ehkä en. Mutta ulkopuolinen keskusteluapu kuulostaa kyllä hyvältä idealta! Ja totta, että toisaalta lapsettomuus on hyvin näkymätöntä, ihan kuin mikään ei olisi vialla. Voimia!
Illusia sanoi…
Kiitos kommentista! Kurjaa, että yksinäisyys on niin tavallista. Voimia myös sinulle!
Anonyymi sanoi…
Ulkopuolisuus, sepä se. Harmittavan usein törmää tilanteisiin joihin ei vain pysty osallistumaan eikä puheenaiheita saa käännettyä yrityksistä huolimatta.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…