Siirry pääsisältöön

Sukellus

Vietin lomaviikkoa kotona ja olin lähes koko viikon yksinäni. Alkuviikosta se tuntui vielä ihanalta, mutta loppuviikko olikin jo aika kamalaa. Torstaina mieliala sukelsi maahan enkä oikein saa sitä sieltä nostettua.

Koen itseni suunnattoman yksinäiseksi. Yksinäisyys on siitäkin pirullista, että se eristää minut. Se romuttaa itsetuntoni. Alan syyttää yksinäisyydestäni omia ominaisuuksiani. Minussa täytyy olla jotain vikaa, kun kukaan ei näe vaivaa tavatakseen minua. Kuka nyt haluaisi tieten tahtoen viettää aikaa tällaisen ihmisen kanssa? Olen liian raskasmielinen. Olen liian analyyttinen. En ole hauska. En osaa pitää hauskaa. Olen liian vakava. Olen väärän näköinen. Harrastan vääränlaisia asioita. Minulla on outo huumorintaju. Olen liian päällekäyvä. Olen liian itsevarman oloinen. Olen liian puhelias. Olen liian eristäytyvä. Olen liian hiljainen. Olen liian vetäytynyt. Itseä on niin äärimmäisen helppoa ruoskia. Ja se tuottaa tulosta. Olo tuntuu entistä kurjemmalta.

Järjellä tiedän, että minulla on hyviä ystäviä, jotka eivät ole minua hylänneet. Kyse on vain elämäntilanteesta. Kaikki ovat niin syvällä perheissään tai muissa kiireissä. Kaipaisin kuitenkin sitä, että olisin jollekin niin tärkeä, että vuokseni nähtäisiin vaivaa. Kaipaan sitä, että joku muistaisi ja jaksaisi vielä tässäkin vaiheessa kysyä, miten voin. Järjellä tiedän, että en kertoisi sitä kysyttäessä koko totuutta. Vastaisin voivani ihan hyvin. Enkä edes valehtelisi, vaan tuntisin sillä hetkellä oloni oikeasti hyväksi.

Sain viimein perjantaina soitettua lääkäriajan ahdistukseni vuoksi. Jonotin puhelimessa puoli tuntia ja melkein luovutin. Onneksi kuitenkin jaksoin. Sain todella lämmintä ja huolehtivaa palvelua puhelimessa. Aika lääkärille on vasta muutaman viikon päähän, mutta sellainen on nyt tulossa. Olen varma, että se on hyvä juttu. Tarvitsen vielä mahdollisuutta käsitellä vaikeita vuosiani, jotta voin jättää ne taakseni.

Niin. Onhan minulla tosiaan mieheni. Ihana mies. Maailman tärkein. Hän on kuitenkin toisinaan hieman liian lähellä jaksaakseen tai nähdäkseen. Hieman liian lähellä tuodakseen vaihtelua arkeen. Hän jaksoi kyllä kuunnella ja silittää sopivassa hetkessä.

Kommentit

Ilmapallo sanoi…
Hei Illusia. Oli aivan pakko kommentoida, sillä olisin voinut kirjoittaa tämän tekstin toisen ja kolmannen kappaleen itse. Syy kommentointiin on enemmän kuitenkin se, että ensimmäisen kerran törmään siihen, että joku muu pohtii tätä aihetta: lapsettomuushoitoja ja yksinäisyyden tunnetta, vaikka järjellä tietää, että ystäviä on. Olen yrittänyt selittää tätä (maailman parhaalle) puolisolleni, vertaistukiryhmässä ja joillekin, no, ystävillekin. Kukaan ei kuitenkaan ole tuntunut tajuavan, mitä tarkoitan. Ja nyt yhtäkkiä sinä kirjoitit juuri siitä. Voisin kirjoittaa tästä vaikka kuinka pitkät pätkät, niin herkkä aihe se tällä hetkellä itselle on.

Paljon voimia sinulle ja tsemppiä lääkäriajan odotteluun.
Illusia sanoi…
Kiitos paljon kommentistasi! Vaikka kyseessä on kurja tunne, on mukava kuulla, että teema on tuttu jollekin toisellekin.

Luulen, että yksi syy siihen, miksi lapsettomuus aiheuttaa tällaista yksinäisyyden tunnetta, on sen pitkä kesto ja toisaalta sen hiipivä saapuminen. Ja sen näkymättömyys.

Aurinkoa päiviin!
Samanlaisia tuntemuksia täälläkin! Yksinäisyys, erilaisuus ja ulkopuolisuus ovat vahvasti läsnä elämässä. Ei päivittäin, mutta usein. Yritän olla eristämättä itseäni maailmasta, mutta pelkään, että niin käy kuitenkin. Tätä on tosi vaikea selittää ystäville, jotka eivät ole kokeneet samaa. Siksi en pahemmin yritäkään. He tietävät, mitä asioita käyn läpi, mutta todellista tunnetilaa ei voi kuvitella. Ehkä yritän puhua näistä jutuista joskus tarkemmin, ehkä en. Mutta ulkopuolinen keskusteluapu kuulostaa kyllä hyvältä idealta! Ja totta, että toisaalta lapsettomuus on hyvin näkymätöntä, ihan kuin mikään ei olisi vialla. Voimia!
Illusia sanoi…
Kiitos kommentista! Kurjaa, että yksinäisyys on niin tavallista. Voimia myös sinulle!
Anonyymi sanoi…
Ulkopuolisuus, sepä se. Harmittavan usein törmää tilanteisiin joihin ei vain pysty osallistumaan eikä puheenaiheita saa käännettyä yrityksistä huolimatta.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…