Siirry pääsisältöön

Paperit perillä

Paperimme ovat matkanneet Etelä-Afrikkaan viime viikolla. Papereiden keräämiseen ja lähettämiseen meni kyllä paljon aikaa, mutta toisaalta tällä hetkellä ei kamalaa kiireen tuntuakaan ole.  Lapsiesityksiä on tullut tänä vuonna aika hiljakseen.

Papereiden liikahtaminen ei ollut kamalan kummallinen juttu. Sinne menivät. Ei siinä sen enempää. Seuraava konkreettinen asia on luvan uusiminen kevään aikana.

Välillä tulee turhauttavia hetkiä. Etenkin mieheni on viime aikoina moneen kertaan ääneen toivonut, että lapsi tulisi jo pian. Suurimmaksi osaksi olemme kuitenkin vielä hyvin rauhallisia odottajia.

Kun lapsen yrittäminen alkoi, monen vuoden ajan juhlapäivät olivat mahdollisia viimeisiä. Hoitojen loputtua juhlapäiviä ei enää laskettu. Nyt mahdolliset viimeiset juhlapäivät taas alkavat. Isänpäivä ei todennäköisesti ollut vielä viimeinen. Jouluakin vietämme kahdestaan vielä todennäköisesti kaksi kertaa ennen lapsen tuloa. Pääsiäinen, äitienpäivä, molempien syntymäpäivät ja juhannus ovat todennäköisesti jo viimeisiä tällaisena perheenä. Se tuntuu uskomattoman hienolta!

Kommentit

Kuulostaa hienolta! Onpa jännittävää kun lapsen tulo kotiin lähenee päivä päivältä :) Seurailen täällä taustalla innolla teidän matkaanne, vaikka muuten lapsettomuusblogien lukeminen on alkanut turhauttamaan oman tilanteeni takia. Toivottavasti tulemme perässä adoptiopolkua! <3 Onnea odotukseen, nythän muuta ei voi kai oikein tehdä!
Anonyymi sanoi…
Hienoa että paperit ovat perillä ja odotuksen viimeinen vaihe on alkanut! Loppukiri! Ihanaa että teillä ei enää pitäisi kovin pitkään mennä! :) Ja että on jo juhlia, jotka todennäköisesti ovat viimeisiä ennen lapsen saapumista! Meillä adoptiotaival on meneillään nyt neuvonnassa. Pitkältä tuntuu odottamisen vuodet, kun katsoo eteenpäin. Ja epävarmaa. Toisaalta taaksepäin kun katsoo, kyllä aika menee nopeaan.. Onko vinkkejä, miten tätä prosessia ja odotusta jaksaisi paremmin? Valoa joulun odotukseenne! <3
Anonyymi sanoi…
Olen seurannut blogiasi, olen myös jonkin verran matkustanut eteläisessä Afrikassa ja menettänyt sinne sydämeni. Elämäntilanteeni on aivan eri mutta tarinanne koskettaa minua. Teidän haaveenne on pian toteutumassa. Sydämeni täyttyy puolestanne ilolla kun tiedän teidän pian saavan aistia Afrikan; auringon lämmön, savun tuoksun, luonnon ja sitten sen tärkeimmän. No joo, on oltava realisti,isoissa kaupungeissa ei ehkä niin tuo kauneus pääse yllättämään :) Toivon että teillä on mahdollisuus päästä näkemään Etelä-Afrikkaa enemmän, ehkä sitten vaikka myöhemmin lapsen kanssa ja antaa sen moninaisuuden yllättää. Olen onnellinen puolestanne, ihanaa joulun aikaa ❤
Anonyymi sanoi…
Onnea matkaan! Tämä on odotuksen viimeinen vaihe, pitkä ja edelleen arvaamaton. Toivon ajan menevän nopeasti! Ihanaa joulua ja uutta vuotta.
Anonyymi sanoi…
Mitä kuuluu? :)
Anonyymi sanoi…
Hei! Oon seurannut sun blogia jo pitempään ja hakenut vertaistukea täältä. Etenkin tuo sun vertais-postaus oli tosi osuva.. jotenkin tuntuu ettei samassa tilanteessa olevia juurikaan ole. Ja se tuntuu tosi pahalta ja rankalta ku ne muutkin lapsettomatkin ympärillä raskautuu. Me lähdettiin adoptioon kun ei jaksettu enää hoitoja. Tavallaan kun on ite siitä hoitoputkesta pois, ei enää hoidoissa käyvät ole se vertaisryhmä. Ja samalla sitä alitajuisesti pelkää muiden raskautuvan.. Itsehän sitä on adoption valitessaan valinnut odottamisen tällä toisella tavalla, ja eihän muiden onni ole itseltä pois, mutta.. Mutta taas sitä odotellaan..Me ollaan vasta neuvonnassa. Uusia ystäviä kaivataan, tuntuu että ystäväpiirikin on pienentynyt tämän oman tilanteen myötä. Se on surullista. Mutta eiköhän se aurinko vielä tähänkin risukasaan paista! :) Ja teillehän se pian vasta paistaakin!!! <3 Rauhallista joulun odotusta!
Donna Orkidea sanoi…
Hei! Olen seuraillut blogiasi tovin. Kirjoitat kivasti ja kauniisti. Toivon että saatte mahdollisimman pian tiedon lapsestanne! :)
Anonyymi sanoi…
Mitä kuuluu? Miten meni joulu ja uusi vuosi? :)
Anonyymi sanoi…
Hei! Ois kiva kuulla miten menee? Onko odotusta vielä kauan jäljellä?
Illusia sanoi…
Kiitos toivotuksista ja kuulumisten kyselystä! Vastaan uudessa postauksessa.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…