Siirry pääsisältöön

Paperit perillä

Paperimme ovat matkanneet Etelä-Afrikkaan viime viikolla. Papereiden keräämiseen ja lähettämiseen meni kyllä paljon aikaa, mutta toisaalta tällä hetkellä ei kamalaa kiireen tuntuakaan ole.  Lapsiesityksiä on tullut tänä vuonna aika hiljakseen.

Papereiden liikahtaminen ei ollut kamalan kummallinen juttu. Sinne menivät. Ei siinä sen enempää. Seuraava konkreettinen asia on luvan uusiminen kevään aikana.

Välillä tulee turhauttavia hetkiä. Etenkin mieheni on viime aikoina moneen kertaan ääneen toivonut, että lapsi tulisi jo pian. Suurimmaksi osaksi olemme kuitenkin vielä hyvin rauhallisia odottajia.

Kun lapsen yrittäminen alkoi, monen vuoden ajan juhlapäivät olivat mahdollisia viimeisiä. Hoitojen loputtua juhlapäiviä ei enää laskettu. Nyt mahdolliset viimeiset juhlapäivät taas alkavat. Isänpäivä ei todennäköisesti ollut vielä viimeinen. Jouluakin vietämme kahdestaan vielä todennäköisesti kaksi kertaa ennen lapsen tuloa. Pääsiäinen, äitienpäivä, molempien syntymäpäivät ja juhannus ovat todennäköisesti jo viimeisiä tällaisena perheenä. Se tuntuu uskomattoman hienolta!

Kommentit

Kuulostaa hienolta! Onpa jännittävää kun lapsen tulo kotiin lähenee päivä päivältä :) Seurailen täällä taustalla innolla teidän matkaanne, vaikka muuten lapsettomuusblogien lukeminen on alkanut turhauttamaan oman tilanteeni takia. Toivottavasti tulemme perässä adoptiopolkua! <3 Onnea odotukseen, nythän muuta ei voi kai oikein tehdä!
Anonyymi sanoi…
Hienoa että paperit ovat perillä ja odotuksen viimeinen vaihe on alkanut! Loppukiri! Ihanaa että teillä ei enää pitäisi kovin pitkään mennä! :) Ja että on jo juhlia, jotka todennäköisesti ovat viimeisiä ennen lapsen saapumista! Meillä adoptiotaival on meneillään nyt neuvonnassa. Pitkältä tuntuu odottamisen vuodet, kun katsoo eteenpäin. Ja epävarmaa. Toisaalta taaksepäin kun katsoo, kyllä aika menee nopeaan.. Onko vinkkejä, miten tätä prosessia ja odotusta jaksaisi paremmin? Valoa joulun odotukseenne! <3
Anonyymi sanoi…
Olen seurannut blogiasi, olen myös jonkin verran matkustanut eteläisessä Afrikassa ja menettänyt sinne sydämeni. Elämäntilanteeni on aivan eri mutta tarinanne koskettaa minua. Teidän haaveenne on pian toteutumassa. Sydämeni täyttyy puolestanne ilolla kun tiedän teidän pian saavan aistia Afrikan; auringon lämmön, savun tuoksun, luonnon ja sitten sen tärkeimmän. No joo, on oltava realisti,isoissa kaupungeissa ei ehkä niin tuo kauneus pääse yllättämään :) Toivon että teillä on mahdollisuus päästä näkemään Etelä-Afrikkaa enemmän, ehkä sitten vaikka myöhemmin lapsen kanssa ja antaa sen moninaisuuden yllättää. Olen onnellinen puolestanne, ihanaa joulun aikaa ❤
Anonyymi sanoi…
Onnea matkaan! Tämä on odotuksen viimeinen vaihe, pitkä ja edelleen arvaamaton. Toivon ajan menevän nopeasti! Ihanaa joulua ja uutta vuotta.
Anonyymi sanoi…
Mitä kuuluu? :)
Anonyymi sanoi…
Hei! Oon seurannut sun blogia jo pitempään ja hakenut vertaistukea täältä. Etenkin tuo sun vertais-postaus oli tosi osuva.. jotenkin tuntuu ettei samassa tilanteessa olevia juurikaan ole. Ja se tuntuu tosi pahalta ja rankalta ku ne muutkin lapsettomatkin ympärillä raskautuu. Me lähdettiin adoptioon kun ei jaksettu enää hoitoja. Tavallaan kun on ite siitä hoitoputkesta pois, ei enää hoidoissa käyvät ole se vertaisryhmä. Ja samalla sitä alitajuisesti pelkää muiden raskautuvan.. Itsehän sitä on adoption valitessaan valinnut odottamisen tällä toisella tavalla, ja eihän muiden onni ole itseltä pois, mutta.. Mutta taas sitä odotellaan..Me ollaan vasta neuvonnassa. Uusia ystäviä kaivataan, tuntuu että ystäväpiirikin on pienentynyt tämän oman tilanteen myötä. Se on surullista. Mutta eiköhän se aurinko vielä tähänkin risukasaan paista! :) Ja teillehän se pian vasta paistaakin!!! <3 Rauhallista joulun odotusta!
Donna Orkidea sanoi…
Hei! Olen seuraillut blogiasi tovin. Kirjoitat kivasti ja kauniisti. Toivon että saatte mahdollisimman pian tiedon lapsestanne! :)
Anonyymi sanoi…
Mitä kuuluu? Miten meni joulu ja uusi vuosi? :)
Anonyymi sanoi…
Hei! Ois kiva kuulla miten menee? Onko odotusta vielä kauan jäljellä?
Illusia sanoi…
Kiitos toivotuksista ja kuulumisten kyselystä! Vastaan uudessa postauksessa.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…