Sivun näyttöjä yhteensä

perjantai 8. joulukuuta 2017

Pinnan alla on naurua

Huomasin sen yhtäkkiä. Ensin pikkujoulujen tuomassa humalassa ja sitten tärinäterapiassa. Kun päästän kontrollin irti, ei minusta enää tulekaan itkua.

Minusta tulee nauru ja se tuntuu uskomattoman helpolta ja huolettomalta. En ehkä olekaan surumielinen, pessimistinen, alakuloinen ja vakava ihminen. Taidan oikeasti ollakin iloinen ja rento.

maanantai 20. marraskuuta 2017

Links links!

Päivän paisteessa -blogi on tiivistänyt hienosti vinkkejä lapsettoman kohtaamiseen. Todella tärkeitä ja hyviä huomioita.
Viisitoista vinkkiä lapsettoman kohtaamiseen

Päivän paisteessa on tällä hetkellä yksi lempiblogeistani. Meitä yhdistää samanlainen elämäntilanne, mutta koen myös, että jaamme paljon samanlaisia ajatuksia. On todella ihanaa löytää blogien parista täsmävertaisia.

keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Magneettikuvaus

Kävin magneettikuvauksessa pari viikkoa sitten. Itse kuvaus oli sekä ahdistava että rauhallinen. Toisaalta oli ihan mukavaa pysähtyä lähes tunniksi kuuntelemaan radiota ja vain hengittelemään mahdollisimman paikallaan. Mikäs siinä makoillessa.

Toisaalta se oli pelottavaa. Aina silloin tällöin meinasin villitä ajatukseni ahtaanpaikankammoon. Aloin ajatella, että jos yhtäkkiä havahtuisinkin siihen, että hoitajat olisivat kokonaan kadonneet ja että minun pitäisi yrittää päästä pois omin avuin. Onneksi sain järjen pysymään päässäni ja keskityin lopulta rauhallisesta hetkestä nauttimiseen.

Tulokset tulivat viime viikolla. Vieläkään ei aivan tarkkaan osata sanoa, mikä omituinen munasarjan näköinen asia on, mutta todennäköisesti se ei ole kasvain eikä endometrioosikudosta. Todennäköisesti se on arpea.

Edelleen pitää kuitenkin seurata. Muutaman kuukauden päästä on taas kontrolli, jossa katsotaan, mitä sille on tällä välin tapahtunut.

Onneksi mitään oireita ei ole. Olen oikeasti älyttömän onnellinen siitä, että kipuni ovat jääneet taakse. Tietysti vähän pelottaa, että ne vielä palaavat, mutta juuri nyt keskityn nauttimaan kivuttomasta kropastani. Pienin askelin alan saamaan sen hallintaani. Sen notkeus ja voimat alkavat palata. Jonain päivänä voin ehkä kokonaan nauttia siitä.

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Tämä saattaa olla viimeinen

On melko mahdollista, että ensi vuonna vietämme isänpäivää niin, että mies näyttelee nukkuvaa, kun me lapsen kanssa järjestämme hänelle aamupalaa sänkyyn. Ehkä olemme tehneet hänelle kortin, johon lapsi on piirtänyt jotain omaansa ja johon minä sitten olen kirjoittanut onnittelut. Ehkä soitamme minun isälleni yhdessä lapsen kanssa ja toivotamme hyvää isänpäivää papalle. Olemme lähettäneet hänellekin kortin postissa jo etukäteen.

Kunpa se olisi totta. Kunpa saisimme mahdollisimman pian lapsemme täyttämään sylejämme ja näitä tyhjiä viikonloppuja.

Ikävä!

lauantai 4. marraskuuta 2017

Mahdollisia äitikavereita

Olen alkanut huomata naapurustoni äitejä.

Kun joku tulee vaunuilla vastaan, mietin, tutustummekohan jossain vaiheessa lastemme kautta. Ehkä meidän lapsemme on juuri hänen lapsensa ikäinen. Ehkä alamme käydä samassa leikkipuistossa tai ehkä lapsemme ovat lopulta samassa päiväkotiryhmässä tai koululuokassa.

Alan pikkuhiljaa löytää identiteettini heidän seurastaan. Raskausmaha tai pieni lapsi eivät enää aiheuta kateuden pistosta, vaan yhteenkuuluvuuden tunteen. Minusta lapsen odotusta tai lapseni ikää ei vielä näe päällepäin. Ihan pian hän kuitenkin on täällä. Ihan pian muutkin näkevät, että minä olen äiti.

Minusta on tulossa äiti.

tiistai 31. lokakuuta 2017

Nauttikaa nyt ja oletteko varmasti valmistautuneet kaikkeen?

On hassua, kuinka ristiriitaisia neuvoja meille tällä hetkellä jaetaan.

Toisaalta meidän käsketään nauttia nyt kaikesta siitä, mitä kahdestaan eläminen tuo: pitkistä yöunista, rauhasta kotona, kahviloista, viinistä, matkustelusta, työstä ja toisistamme.

Nauttikaa nyt. Se on hassu neuvo. Jos koen yksinäisyyttä tässä hetkessä, se ei muutu nautinnoksi, vaikka tiedänkin, että jonkin ajan kuluttua yksin oleminen muuttuu ylellisyydeksi. Jos minulla on viikonloppuna tylsää, se ei muutu nautinnoksi, vaikka tiedän, että pian minulla on aivan älyttömästi tekemistä.

Tiedän tosin jo valmiiksi, että nauttimisneuvoa jaetaan kaikissa lapsen kasvuvaiheissa: Nauttikaa nyt. Lapset ovat niin vähän aikaa pieniä. Tai kohta se murrosikä alkaa. Tai kohta se muuttaa pois kotoa. Tai nyt kun saatte olla kahdestaan. Nauttikaa nyt!

Ja sitten toisaalta.

Oletteko varmasti valmiita? Tajuatteko te, että kun lapsi tulee, ette enää voi nukkua yhdeksään. Ette te enää vietä rauhallisia aamiaisia. Oletteko ymmärtäneet sen? Te ette enää makaa sohvalla, ettekä käy yksin edes vessassa. Ette te enää voi käydä jatkuvasti ravintoloissa syömässä. Ettekä voi juoda viiniä viikonloppuisin. Kannattaa varautua kaikkeen. Pitää olla valmis. Pitää näyttää valmiilta.

Siis nauttikaa nyt ja olkaa varmasti valmiina kaikkeen!

torstai 26. lokakuuta 2017

Hehkutusta siellä ja hehkutusta täällä

Hehkutin jo Toivoo N -blogissa, mutta hehkutanpa nyt täälläkin nopeasti.

Olen suureksi ilokseni voittanut Suomen kipu ry:n Kipu liikuttaa -kirjoituskilpailun tekstilläni Kohta kipua ei enää ole.

Teksti käsittelee endometrioosia ja lapsettomuutta ja se julkaistaan Suomen kipu ry:n Kipupuomi-lehdessä sekä yhdistyksen verkkosivuilla. Jos teksti siis kiinnostaa, kannattaa seurata näitä julkaisuja. Toki linkkaan heti tännekin, kun teksti on netissä saatavilla.

sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Oho! En ole enää katkera!

Olen viettänyt syyslomaviikkoa ja vieraillut viikon aikana kolmessa eri lapsiperheessä. Olen sylitellyt, leikkinyt ja höpötellyt lasten kanssa ja jutellut ja pohtinut aikuisten kanssa.

Nautin näistä kohtaamisista tällä hetkellä aivan mielettömästi. Lasten ja ystävieni seura on aivan parasta.

Myös tällä viikolla satuin lukemaan jostain lapsettomien someryhmän päivitystä, jossa oli aika tylyjä ajatuksia lapsen saaneista ja heidän ymmärtämättömyydestään. Niitä samoja ajatuksia, joita minullakin on ollut.

Olin pahimmillani kamalan kateellinen ja kääriytynyt oman napani ympärille. Silloin ajattelin kamalia ajatuksia. Mitä tuokin valittaa, kun kaikki on hänellä niin hyvin. Mitä väliä on huonosti nukutuilla öillä, jos on kuitenkin saanut lapsen?

Olen lauhtunut todella paljon. Voin nyt itse hyvin ja ymmärrän mainiosti, että väsymys on rankkaa ja että lapsen saaminen on rankkaa. Aivan älyttömän rankkaa kaiken ihanan keskellä.

Olen tyytyväinen huomatessani, että olen oikeasti päässyt yli. Osaan oikeasti ajatella asiaa jo laajemmalta kantilta. Lapsettomuus ei enää määrittele minua.

On epäreilua tuomita kriisin keskellä elävä katkeraksi. Oikeasti katkeruuden voi määrittää vasta sitten, kun kriisi on jo ohi ja toipumiseen on ollut aikaa. Kriisin aikana kuuluukin olla itsekäs ja katkera. Se on hyvä tapa suojautua järjettömältä epäreiluudelta. Ajattelen kuitenkin myös niin, että jokaisen kriisistä toipuvan on pakko nähdä vaivaa, ettei jää katkeraksi. Se on selviytymiskeino, joka alkaa pikkuhiljaa syövyttää kaikkea.

keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Antakaa minun odottaa rauhassa!

Melkein kaikki, joiden kanssa puhun adoptiolapsen odottamista, ovat kärsimättömiä. Eikö se jo tule? Milloin se tulee? Kyllä se kestää pitkään! Koettakaa jaksaa odottaa! Saisi jo tulla!

He ovat kärsimättömiä, vaikka minä sanoisin sataan kertaan olevani kärsivällinen. Minun odottamiseni on rauhallista. Ei minulla ole kiire. Lapsi tulee, kun tulee. Kaikki on hyvin.

Joskus tuntuu, että keskustelukumppani haluaisi oikein lietsoa kärsimättömyyttä minuunkin. Välillä tekisi mieli huutaa, että antakaa minun odottaa rauhassa! Tämä on minun prosessini ja minun lapseni. Antakaa sen tulla sitte, kun tulemisen aika on. Kuunnelkaa minua! Älkää olettako, miltä minusta tuntuu.

En minä niin tietenkään tee, vaan sanon sadannenensimmäisen kerran olevani kärsivällinen.

Olen muuten ollut kärsivällinen jo kohta kahden vuoden ajan. Edelleen vaan kauhistellaan sen kestoa.

lauantai 30. syyskuuta 2017

Toinen lapsi

Kun tätä nykyä puhun adoptiosta ja siitä, että lapsi on pian tulossa, minulta kysytään yllättävän usein toisesta lapsesta. Kysytään, onko toisen lapsen saamiseen samanlainen prosessi ja että aiommeko "hankkia" toisen lapsen.

Kysymys on hämmentävä. Esikoinenkaan ei ole vielä saapunut perheeseen ja jo nyt ihmisiä kiinnostaa, tuleeko meille toinenkin lapsi.

Ei kysyminen minua oikeasti haittaa. Kaikki kysymykset ovat nousseet ihan mukavista ja leppoisista keskusteluista. Kysymys kuitenkin tuo monta tähän liittyvää asiaa esiin.

Ensinnäkin yhteiskunnassamme on selvästi normi, jonka mukaan perheessä on enemmän kuin yksi lapsi. On vähän omituista haluta vain yksi. Enkä minäkään alunperin halunnut vain yhtä lasta. Olemme molemmat kasvaneet nelilapsisissa perheissä ja meille luonnollinen lapsiluku olisi varmaankin ollut kaksi tai kolme. Sisarukset ovat nimittäin tärkeitä!

Toiseksi kysyjille lapsen saaminen on sen verran luontevaa, että heille meidänkin lapsen saapuminen on selvä juttu. Itse olen kuitenkin edelleen varovaisen luottavainen. Tiedänhän minä, että tämä voi edelleenkin mennä pieleen. Kaikkea voi aina tapahtua.

Kolmanneksi adoptio ja siihen liittyvät prosessit ovat ihmisille tuntemattomia. Luulen, että se liittyy siihen, ettei adoptio-odotuksesta niin paljon puhuta. Vasta lapsen tulon myötä perheen adoptiosta tulee julkista. Niinpä ihmisillä on käsitys siitä, että lapsi yhtäkkiä vain tuli.

Minun vastaukseni kysymyksiin on se, ettei meille ole tulossa enempää lapsia. Yksi lapsi saa riittää. Meidän perheemme on elänyt välitilassa niin pitkään, että haluamme jo saada perheemme kokonaiseksi. Odotamme niin kovin sitä, että perheemme tulee täydeksi, että emme ajattele mitään toisia lapsia. Ajattelemme tätä ensimmäistä. Kun hän tulee, odotus vihdoin päättyy. Sitten meidän ei enää tarvitse odottaa. Ei tarvitse enää kärsiä jatkuvasta ikävästä.

Tämä vastaus riittää. Tämän vastauksen kaikki taitavat ymmärtää.

keskiviikko 27. syyskuuta 2017

Kontrollia

Kävin lääkärissä kontrollissa. Edellisessä kontrollissa löytyi kummallinen munasarjan näköinen juttu.

Juttu on siellä edelleen, mutta se ei ole onneksi kasvanut ollenkaan. Todennäköisesti se ei siis ole pahanlaatuinen.

Ultralla lääkäri ei kuitenkaan näe sitä tarpeeksi selvästi ja sen vuoksi saan vielä ajan magneettikuvaukseen. Lisäksi pyysin lähetettä fysioterapiaan, koska minulla on jatkuvasti kiristystä vatsan vasemmalla puolella jossain todella syvällä. Epäilen itse ja lääkärikin epäili, että kyse voi olla kipujen aiheuttamasta lihaskireydestä.

Käynnistä jäi kuitenkin hyvä fiilis. Ainakaan mikään ei ole pahentunut. Edellisellä kerralla menin paikalle toiveikkaana siitä, että käynti olisi viimeinen. Tällä kertaa menin paljon varovaisemmalla fiiliksellä. Onneksi uutiset olivat suhteellisen hyviä.

keskiviikko 30. elokuuta 2017

Lapsia tulee

"Perhe sai lapsiesityksen Etelä-Afrikasta."

Nyt niitä on taas tullut. Puheluita. Niitä on tullut sellaisille perheille, jotka ovat odottaneet meitä vähemmän, ja sellaisille perheille, jotka ovat odottaneet meitä enemmän. Ne puhelut tekevät ihmisistä äitejä ja isiä. Käsittämättömiä puheluita!

Miltä tämän pitäisi minussa tuntua? Jokainen puhelu tuo meidät lähemmäksi lastamme. Seuraava puhelu voi koko ajan olla meille.

Minua pelottaa. Pelottaa, että koko maailmani muuttuu. Ja minun maailmassani on monia asioita, joiden en haluaisi muuttuvan. Pelottaa, että mikään ei muutukaan. Jos en kuitenkaan oikein osaa olla onnellinen edes lapsen kanssa. Pelottaa, että en osaa. Pelottaa, että lapsi ei kiinny meihin. Pelottaa jonain päivänä jättää työelämä taakse ja nousta lentokoneeseen.

Enkä oikein tiedä, mitä muuta voisin tuntea. En tiedä vielä, millaiselta lapsen rakastaminen tuntuu. En tiedä, miltä tuntuu saada sellainen uskomaton puhelu.

Ne hurjat onnelliset tunteetkin tuntuvat pelottavalta. Kuinka sellaisen puhelun jälkeen voi lopettaa työpäivän järjissään? Mitä jos puhelu tulee kesken oppitunnin? Kummalle meistä se soitetaan? Jos he yrittävät ensin minulle enkä vastaa. Soittavatko he sitte heti miehelle? Saako mies soittaa sen uskomattoman puhelun minulle?

Miltä minun lapseni näyttää? Missä hän on nyt? Mitä saan ensimmäisenä tietää hänestä?

Miten kerron puhelusta töissä? Miten äitiyslomalle jäädään? Miten koira matkustaa vanhempieni luokse? Miten saamme kissat miehen veljelle? Vieläkö lemmikkien suunnitelmat pitävät paikkansa? Mitä pitää ostaa? Mitä pitää pakata? Millaisia paperitöitä pitää tehdä? Millä tavalla isovanhemmille kerrotaan? Millä tavalla siskot ja veljet saavat tietää? Entä ystävät?

Millainen on meidän ensimmäinen kohtaamisemme? Tuleeko hän syliin? Miltä tuntuu pitää omaa lasta sylissä? Missä nukumme ensimmäisen yön? Miten se menee? Miten vaippa vaihdetaan? Miten me kommunikoimme, kun suomi on hänelle aivan käsittämätön kieli? Miltä tuntuu herätä hänen viereltään? Miltä tuntuu harjoitella perheenä olemista Etelä-Afrikassa?

Kaiken tämän uusi äiti tai isä kuittaa Facebookin ryhmäss näin: "Onnesta sekaisin"
Tätä kaikkea se saattaa tarkoittaa.

lauantai 26. elokuuta 2017

Toinen blogi

Olen jo jonkin aikaa pyöritellyt mielessäni ajatusta uudesta blogista. Haluan nimittäin pitää tämän blogin puhtaasti lapsettomuus- ja adoptioaiheisena.

Olen kuitenkin jo pitkään tottunut kirjoittamaan oivallukseni ja ajatukseni tekstiksi. Mitä kauemmaksi rankoista ajoista päätyy, sitä enemmän ajatuksissa on muitakin kuin lapsettomuuteen liittyviä asioita. Niinpä aloitin viimein uuden blogin, jonka aihealueina on kaikki sellainen, joka minua sattuu kiinnostamaan.

Tervetuloa siis seuraamaan myös Toivoo N -blogia!

perjantai 25. elokuuta 2017

Oikean kokoinen vaiva

Heräsin eilen aamulla ennen viittä kovaan päänsärkyyn. En ole pitkään aikaan herännyt kipuihin. Tämä kipu antoi kuitenkin pari aika ilahduttavaa huomiota.

Ensinnäkin huomasin, kuinka kauan olen saanut nauttia hyvästä voinnista. Aamun herääminen, särkylääkkeen vaikutuksen odottaminen ja huonosti nukutun yön väsymys tuntuivat tutuilta, mutta ne olivat menneisyyden kaikuja.

Toiseksi huomasin, että laukkuni ei enää muistuta apteekkia. Minulla oli laukussani vain yksi särkylääkeannos ja jouduin kurvaamaan työmatkalla apteekkiin lisäämään särkylääkevarastoja. Ennen en olisi uskaltanut antaa särkylääkkeiden loppua, koska se olisi saattanut tarkoittaa talttumatonta kipua. Ennen laukussani oli ainakin kolmenlaisia särkylääkkeitä (Ketorin, Panadol ja Panacod), aina.

Kolmanneksi apteekista töihin ennättäessäni iskin apteekin pussin työpöydälle ja vedin lääkkeet siinä samalla, kun kerroin työkavereille aamuisesta päänsärystä. Aikaisemmin otin lääkkeet piilossa enkä puhunut kaameista kivuistani juuri kellekään. Kivut olivat väärän kokoinen vaiva puhuttavaksi. Yksittäinen aamuinen päänsärky taas on aivan sopivan kokoinen. Ei sellainen, jonka kertominen tekisi kuulijan avuttomaksi.

Uskomatonta, että voin tätä nykyä näin hyvin!

sunnuntai 20. elokuuta 2017

Ei kuulu mitään.

Ei kuulu mitään.

Tai no jotain. Rikosrekisteriotteet pitäisi tilata ja lokakuussa umpeutuu lisäselvitys. Täytyy siis tilata otteet ja varata aika sosiaalityöntekijälle. Taas.

Muuten olen viimeaikoina käyttänyt paljon aikaa kirjoittamiseen. Jotain lapsettomuuteen liittyvää käsikirjoituksen tyyppistä on syntymässä, mutta kaikki on vielä aika alkuvaiheessa eli ei siitä vielä sen enempää.

Lisäksi työ on taas viimeiset pari viikkoa pitänyt kiireisenä. Kesä loppui ja arki alkoi. Se tuntuu yhtäaikaa ärsyttävältä ja ihanalta. Se kyllä jännittää, että ehdinkö tekemään kokonaisen lukuvuoden verran töitä vai jäänkö jossain vaiheessa äitiyslomalle. Aikamoinen ajatus!

torstai 20. heinäkuuta 2017

Henkistä pesänrakennusta

Moni ehti kyselemään kuulumisia edellisen postauksen kommentteihin. Kiitos niistä! On todella ihanaa kuulla, että teksteistäni on jollekin toiselle iloa.

Olemme viettäneet dinkkukesää. Toivottavasti ja aika varmastikin viimeistä sellaista. Olemme käyneet viinimatkalla Saksassa ja festareilla Joensuussa. Olen valvonut ystävän kanssa aamuun ja nukkunut iltapäivään. Olen katsonut kokonaisia päiviä Netflix-sarjoja tai lukenut kirjoja.

Alkulomalla vielä ahdisti, mutta juhannuksen jälkeen sekin helpotti. On ollut hyvä olla.

Tajusin hetki sitten, että lapsi voi periaatteessa tulla meille milloin vain. Olemme olleet viimeisessä odotusvaiheessa nyt kahdeksan kuukautta. Olemme koko ajan varautuneet siihen, että lapsi tulee ensi keväänä. Nyt kuitenkin tuli sellainen olo, että lapsihan saattaa tulla ihan milloin vain. Se on hurja ja pelottava ajatus. Kauhistuttaa, koska tuntuu, etten kuitenkaan osaa. Se on myös kutkuttavan onnellinen ajatus.

Olen huomannut aloittaneeni henkisen pesänrakennuksen. Luen mielenkiinnolla lapsen kasvattamiseen liittyviä juttuja lehdistä tai somesta. Juttelemme myös paljon miehen kanssa näistä asioista.

Kotiseudulla lomaillessa mietin, että ensi kesänä saatan voida viedä oman lapseni sinne. Pääsen ensimmäistä kertaa näyttämään hänelle hänen sukunsa juuria. Ulkomailla lomaillessamme mietimme, kuinka lapsi menisi lomalla mukana. Kuinka viinitilat vihdoin vaihtuvat leikkipuistoihin. Kotona lomaillessa erilaiset lapsiperheiden tekemiset sattuvat silmiin.

Kai pitäisi pikkuhiljaa aloittaa myös fyysinen pesänrakennus. Raivata hyllyille tilaa, ostaa sänky ja istuin autoon. Siivota perusteellisesti.

En kuitenkaan oikein tiedä, miltä minusta tuntuu. Kun puhun tästä, muut liikuttuvat onnesta. Pitäisikö minunkin olla tästä liikuttuneempi ja onnellisempi? Tavallaan lapsen tulo ei suurimmaksi osaksi tunnu yhtään miltään. Se on liian tuttua ja liian kaukaista tuntuakseen. Tavallaan lapsen tulo tuntuu kamalalta. Se pelottaa ja kauhistuttaa. Olen riittämätön jo ennen kuin olen kokeillutkaan vanhemmuutta. Kun toinen liikuttuu, minä vaivaannun. Sanon jotain pintapuolista, kuten: "Onhan se hieno juttu."

Ne onnelliset hetket ovat liian yksityisiä jaettavaksi toisen pulppuavan onnen kanssa. Ne ovat pieniä sykähdyttäviä hetkiä. Miehen kanssa vaihdettuja sanoja. Pientä kutkutusta. Minun omaani. Ei niitä ole tarkoitettu muille.

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Endometrioosin kuulumiset

Olin ihan unohtanut kevään aikana kirjoittaa tänne uusimmasta käänteestä endometrioosin suhteen.

Kävin maaliskuun loppupuolella kontrollikäynnillä TAYSissa. Menin käynnille sillä asenteella, että se olisi viimeinen tätä laatua, mutta ei niin käynytkään.

Ultratessaan lääkäri yhtäkkiä kysyi, poistettiinko minulta molemmat munasarjat leikkauksessa, koska hän näkee ihan munasarjan näköisen jutun oikealla puolella. Ultrauksen jälkeen hän vielä tarkisti patologin lausunnonkin, jossa kyllä kerrottiin molempien munasarjojen löytyneen patologin pöydältä leikkauksen jälkeen.

Se joku juttu oli halkaisijaltaan noin 2,5 cm kokoinen. Mitään kipuja minulla ei ole, joten tällä hetkellä seurataan. Menen käymään poliklinikalla syksyllä ja sitten nähdään, mitä sille on tapahtunut.

Olisihan tämän jo suonut loppuvan.

torstai 8. kesäkuuta 2017

En osaa suhtautua vastoinkäymisiin

Tiedättehän sen ihmisen, joka kertoo, kuinka rankkojen asioiden kokeminen on opettanut hänelle sen, että pienet asiat eivät enää tunnu niin suurilta. Hän osaa suhteuttaa vastoinkäymisensä siihen pahimpaan mahdolliseen eivätkä pienet jutut vaikuta enää niin suurilta.

Minä en ole sellainen tyyppi. Rankkoina aikoina minulla oli paljon vastoinkäymisiä niin lapsettomuuden, terveyden, työelämän, opiskelujen kuin läheisten ihmisten kanssa. Opin ahdistumaan. Ahdistuin vastoinkäymisten kanssa niin, että en enää osannut hengittää ja pakenin elämääni piiloon peiton alle.

Ahdistus on edelleenkin minun tapani reagoida stressaaviin tilanteisiin. Sain alkuviikolla huonoja uutisia katsastuksesta. Auto on vietävä kalliiseen huoltoon. Tämä on tietysti selkeä vastoinkäyminen. Huolto vie rahaa ja tällä hetkellä se on rahoitettava luotolla. Samalla tiedän kuitenkin, että pystyn maksamaan luoton pois viimeistään alkusyksyn aikana. Talous ei tähän kokonaan kaadu, vaikka se lommon saakin. Vastoinkäyminen ei siis ole kuitenkaan kamalan vakava. Se ei vaikuta mihinkään oikeasti.

En todellakaan osaa suhteuttaa tuota vastoinkäymistä elämän ja kuoleman kysymyksiin. Ahdistun kovasti. Pyrin pakoon koko ongelmaa. Hengitys muuttuu pinnalliseksi ja alan syyttää itseäni kaikesta. Otan ongelman osaksi persoonaani. Minulle tapahtuu tällaisia asioita, koska olen niin huono, tyhmä, ikävä, vääränlainen.

Miksi kaikki elämään kuuluvat ongelmat menevät minulla ihon alle? Miksi ne saavat minut ahdistumaan kohtuuttomasti? Miksi ne muuttuvat itsesyytösten välineiksi?

En osaa epäonnistua enkä oikein onnistuakaan. Rankat kokemukset eivät jalostaneet minua, vaan muuttivat minut jotenkin hauraaksi.

On kuitenkin huomattava, että olen myös edistynyt. Autovastoinkäyminen ei pakottanut minua peiton alle. Olen pystynyt kohtaamaan sen piiloutumatta. On kai sekin jotain.

tiistai 30. toukokuuta 2017

Jatkolupa myönnetty

Tänään saimme jo aamupäivällä sähköposteihimme tiedon siitä, että Valvira on myöntänyt meille jatkoluvan kansainvälistä adoptiota varten.

Ei se epäilyttänyt, mutta tuntuu silti helpottavalta.

Ennen tämän luvan umpeutumista lapsi todennäköisesti ehtii meille. On siis aika varmaa, että tässä oli viimeisten tällaisten paperitöiden paikka

lauantai 20. toukokuuta 2017

"Nääthän, miten reipas tänään oon"

Toukokuu on minun ammatissani aina aivan mahdoton. Tekemistä on niin paljon, että pää oikeasti vähän hajoaa. Muisti pettää, ajatuksia on kerralla sata, tunnit eivät riitä. Vielä pari viikkoa on jaksettava ja sitten aivan yhtäkkiä kaikki loppuu kuin seinään.

Tämän kaaoksen keskellä pari laulua on seurannut minua korvamatoina. Lapsettomuuden kannalta niistä merkittävämpi minulle on tämä Johanna Kurkelan Ingrid:

Laulussa on niin paljon sellaista, joka osuu.

Kun olen kuunnellut tätä laulua, en kuitenkaan ajattele itseäni nyt. Vaikka minulla on töissä aivan älytön kiire, ei tämä väsymys ole mitään verrattuna väsymykseeni aikaisempina toukokuina viimeisen seitsemän vuoden aikana. Tällä kertaa olen vain väsynyt. Minun ei tarvitse taistella ollakseni reipas.

Muistan niin hyvin sen olon, joka minulla pahimpina aikoina oli. Sen uskomattoman väsymyksen, ahdistuksen ja surun. Sen, että piti oikeasti esittää reipasta koko ajan. Jos ei olisi esittänyt, ei olisi enää pystynyt nousemaan ylös sängystä.

Ja sen, kuinka helppo ihmisten on uskoa siihen reippauteen. Kuinka oikeasti kukaan ei tuntunut perusteellisesti ymmärtävän sitä, kuinka loppu olin. Eikä se ollut kenenkään syy. En voinut kertoa sitä kenellekään, koska pelkäsin romahtavani lopullisesti.

Tiedän, kuinka loputtoman uupuneita monet tätä lukevat ovat. Tiedän ja toivon, että jollakin tavalla pystyisin jonkun toisen oloa helpottaa nyt, kun jaksan toukokuunkin ilman, että pelottaa. Lämpimiä ajatuksia sinulle, jota uuvuttaa.

Pahimpina päivinä riittää, että hengittää. Parhaimpina päivinä voi yrittää uskoa, että se ei kestä ikuisesti.
Onni on päätöksestä kii, täytyy piristyy, nousta ja pukeutuu.Eikä saa jäädä vellomaan kaikkeen haikeaan niin että masentuu. 
Kyllä mä tämän tiedän ja nääthän, miten reipas tänään oon.Hymy huulilla työni mä teen.Ja sinä täysin sokee ootsille kuinka mä suistunut oon - pimeyteen. 
Eikö niin, täytyy selviytyy, ei saa pysähtyy. Tää oli minun syy.Kaikki muutkin kantaa taakkojaan,nyt mun pitää vaan kuoreni kovettaa. 
Kyllä mä tämän tiedän ja nääthän, miten reipas tänään oon.Hymy huulilla työni mä teen.Ja sinä täysin sokee oot,sille miten uupunut oon. 
Pystyn nauramaan, pystyn valon tuomaan,vaikken oikeesti henkeä saa.Mä kyllä reipas tänään oonvaikka melkein luovutan jo. 
Miten reipas tänään oonhymy huulilla työni mä teen.Ja sinä täysin sokee ootsille miten uupunut oon
 
Biisin löysin Simpukka ry:n Spotify-listasta #LapsettomienLauantain Voimabiisilista

torstai 18. toukokuuta 2017

Ihana, Simpukka ry!

Olen armottoman myöhässä tämän tekstin kanssa. Tämä nimittäin liittyy viikko sitten vietettyyn lapsettomien lauantaihin. Oikeasti olisi kai pitänyt kirjoittaa heti lauantaina, mutta enpä kirjoittanut.

Lapsettomien lauantaina Simpukka ry järjesti Helsingissä brunssin, johon he kutsuivat meitä Odotus-kirjan ihmisiä keskustelemaan. Paikalla oli minun lisäkseni valokuvaaja Raisa Kyllikki Ranta sekä kirjassa esiintyvä Maria. Lisäksi talo oli täynnä ihania vertaisia ja Simpukan omaa väkeä.

On uskomatonta, kuinka hienosti Simpukka on onnistunut luomaan rankan aiheen keskelle näin lämminhenkisiä ja iloisia tapahtumia. Heti tilaisuuden alussa iloinen puheensorina täytti paikan ja koko ajan tilaisuus oli mielestäni enemmän iloinen kuin surullinen.

Toki Odotus-kirjan kuvia esitellessä päädyttiin myös yhteisen itkun äärelle, mutta sekin on ihanaa. Että kerrankin voi itkeä seurassa niin, että kaikki aivan taatusti ymmärtävät. Että tunteet saavat olla.

Kiitos siis kovasti Simpukka ry:lle kaikesta lapsettomien eteen tehdystä työstä! Yhdistyksen antama tuki on uskomattoman arvokasta. Minun lapsettomuuteni olisi ollut todella paljon rankempaa ilman Simpukka ry:tä. Se on aivan varma

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Trendi: "Kaksin verroin"

Tämänpäiväinen Trendi kertoo lapsettomuudesta siitä puhumisen näkökulmasta. Myös tässä jutussa mukana on minun lisäkseni Odotus-kirjassa mukana oleva Maria.

Trendi 4/2017

"Miksi sulkea toiselta se tieto, jonka avulla hän pääsee lähemmäksi minua ja voi auttaa? Vaikenemalla sulkisin itseni avun piiristä", Noora sanoo.
Lisäys 8.6.2017: Tätä juttua pääsee lukemaan Trendin blogissa: http://www.lily.fi/blogit/toimitus/miksi-lapsettomuudesta-pitaisi-puhua-entista-avoimemmin

torstai 4. toukokuuta 2017

Me Naiset: "Kuka viereesi jää?"

Tänään ilmestyi Me Naiset, jossa on juttua lapsettomuudesta minun ja mieheni sekä Odotus-kirjassa myös esiintyneen Marian ja hänen ystävänsä Annen näkökulmasta. Suosittelen!

Me Naiset 18/2017
Lehteä pääsee lukemaan myös digimuodossa: https://www.digilehdet.fi/lehti/549/me-naiset-18-2017

Lisäys 8.6.2017: Juttu löytyy myös Me Naisten netistä: http://www.menaiset.fi/artikkeli/suhteet/ihmissuhteet/lapsettomuus-aina-myos-ihmissuhdekriisi-pariskunta-ja-ystavykset

lauantai 15. huhtikuuta 2017

Kyllääntymispiste saavutettu

Olen puhunut, kirjoittanut ja lukenut lapsettomuudesta viimeisen kuukauden aikana paljon enemmän kuin pitkään aikaan. Aivan älyttömästi.

Aivan yhtäkkiä alkoi mahdottomasti kyllästyttää. Se sama tarina. Ne samat jutut. Samat kommentit. Eikä mikään muutu, koska tarina on sellainen kuin se on.

Vaikeimmista ajoista on jo neljä vuotta. En enää elä aktiivisesti surun keskellä. Kaikkein eniten tällä hetkellä elän rauhallista odotusta. Asiat ovat siis juuri nyt oikein mainiosti.

Lapsettomuudesta puhuminen on tietysti aktivoinut vanhoja tunteita. Toisaalta olen saanut asiaan liittyen paljon kommentteja. Se on ihanaa! En todellakaan tarkoita, että minulle ei saisi asiasta kirjoittaa tai puhua. Luen, kirjoitan, kuuntelen ja puhun mielelläni.

Kaikkein kyllästynein olen niihin kommentteihin, jotka olisi viisainta jättää kokonaan lukematta. Ne ovat niitä kommentteja, jotka ilmestyvät lehtien nettisivuille juttujen perään. Niissä kommentoivat ovat niitä armottomia, joita etukäteen pelkäsin. He lukevat jutut niin, että olen katkeroitunut ja jäänyt suruuni vellomaan. He eivät voi nähdä sitä, missä tilanteessa olen nyt. Että olen toipunut ja päässyt jo niin paljon eteenpäin.

Toisaalta tämä on hyvä. Mahtava piste tämän elämänvaiheen käsittelylle. Odotus-kirjan avulla saan surullisen tarinani kirjoihin ja kansiin. Siitä tehtyjen juttujen myötä olen saanut kerrattua tarinani ja laitettua siihen pisteen.

Tämän pyörityksen jälkeen on todella aika suunnata eteenpäin. On aika jatkaa onnellista odotusta, elää viimeisiä hetkiä näin, nukkua hyvin(, koska nykyään se on mahdollista), matkustella, syödä ulkona ja kaikkea sitä, mitä minulle kuulemma tulee myöhemmin ikävä.

tiistai 11. huhtikuuta 2017

Vierailulla

Tapasimme viikonloppuna perheen, jonka lapsi on aivan äskettäin saapunut maahan. Lapsen vanhemmat ovat ystäviämme adoptiovalmennuksesta.

Oli uskomattoman ihanaa nähdä, että aivan tavallinen ja tuttu perhe saa adoption kautta lapsen. Näitä adoptioita siis ihan oikeasti tapahtuu aivan oikeille ja olemassa oleville ihmisille!

On upeaa, että olemme löytäneet vertaisia. Heiltä saa kaikkein parhaimman tiedon ja juuri oikeaan aikaan. Heidän kanssaan voimme oikeasti vaihtaa ajatuksia. Ei tarvitse tiedottaa. Voi vain olla ajatustensa ja tunteidensa kanssa.

Ikävä omaa lasta kohti kasvoi kyllä taas hieman.

sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Tahattomasti lapsettomilla on vastuu liikakansoituksesta

Kun lapsettomuudesta kirjoitetaan mediassa, saa kirjoitus aina aika samanlaisia kommentteja. Yksi kommenttityyppi on se, jossa sanotaan, ettei kaikkien tarvitsekaan saada lapsia. Maailmassa on liian paljon ihmisiä jo nykyisellään. On siis typerää haluta lasta niin paljon, että menee hoitoihin. Kannattaisi tehdä ekoteko ja jättää lapsi tekemättä kokonaan.

Luen aika vähän lapsitoiveeseen, raskauteen ja pieniin lapsiin liittyviä juttuja, joten en ihan tarkkaan tiedä, mutta arvelen, ettei näitä kommetteja tule sellaisiin juttuihin.

Liikakansoituksen ratkaisu tuntuu siis olevan nimenomaan tahattomasti lapsettomien harteilla. Luonnonvalinta on karsinut juuri meidät pois lisääntyjien joukosta ja siihen on tyytyminen.

Kyllästyttävä kommentti.


lauantai 8. huhtikuuta 2017

Lisää juttuja mediassa

Tänään Kaleva julkaisi jutun Odotus-kirjasta:
"Hankkisi lapsia, niin tietäisi jotain heräämisestä"– Kommentit satuttavat lapsetonta
Sama juttu löytyy myös monesta muusta Lännen median lehdestä.

Myös Yle radio 1:n Kultakuume-ohjelmassa haastateltiin valokuvaaja Raisa Kyllikki Rantaa
Lapsettomuuden kipu tiivistyi Odotuksen kuviin. Valokuvaaja Raisa Kyllikki Ranta kuvasi viisi vuotta valokuvateostaan viidestä naisesta ja heidän kohtaamastaan lapsettomuudesta. (Alkaa kohdasta 34.)

Ja Etelä-Suomen Sanomat:
Neljä väljähtänyttä ystävyyssuhdetta, 32 raskaustestiä, nolla lasta – Raisa Kyllikki Ranta kertoo kuvin, mitä lapsettomuus on

torstai 6. huhtikuuta 2017

Pikkulapsen vanhemmilla on yksinoikeus väsymykseen

Minua kolhaistiin. Ihan yllättäen, hyväntuulisen jutustelun lopuksi. Loukkaus heitettiin oven raosta niin, ettei loukkaaja jäänyt vastaamaan sanoistaan. Heitti pommin oven raosta, painoi oven kiinni ja lähti matkoihinsa.
"Kannattaisi hankkia lapsia, niin tietäisi, mitä puhuu heräämisestä ja nukkumisesta."

On nimittäin niin, että kenelläkään muulla ei voi olla kokemusta väsymyksestä kuin pienen lapsen vanhemmalla. Kukaan muu ei voi ymmärtää, mitä väsymys on. Kenelläkään muulla ei ole oikeutta puhua nukkumisesta. Ei edes siitä, että viikonloppuna ei tarvitse laittaa herätyskelloa soittamaan.

En toki vähättele sitä väsymystä. Huonosti nukkuvan pikkulapsen kanssa vanhemmat ovat luonnollisesti todella kovilla. Jatkuva väsymys on kamalaa. Tietysti se on!

Väitän kuitenkin, että myös minulla on kokemusta raastavasta väsymyksestä. Siitä, kun herää kahden aikaan aamuyöllä kipuihin, jotka ovat nukkuessa päässeet niin koviksi, että lääkkeen vaikutusta on odotettava tuntitolkulla. Ja kun siitä huolimatta aamulla raahaa itsensä töihin, koska ei kestä ajatella elämäänsä kotisohvalla maaten.

Ja vaikka minulla ei kokemusta väsymyksestä olisikaan, on puhdasta ilkeyttä heittää tuollaisia kommentteja tuntematta toisen taustoja. Olisi edes jäänyt vastaamaan sanoistaan. Olisin voinut kertoa.

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

En ole vahva! En ole!

Mitä sillä tarkoitetaan, kun halutaan kehua rankkoja juttuja kokenutta vahvaksi? En oikeasti ymmärrä sitä sanaa. Se tuntuu tyhjältä.

Mikä on vahvuuden vastakohta? Onko se hajoaminen? Kuinka pahasti pitää hajota, ettei enää ole vahva?

Entä jos ei tunnu vahvalta? Entä jos vahvuuden sijaan muistaakin kaikki ne hetket,
kun ei saanutkaan pidätettyä itkua,
kun joutui pakenemaan paikalta, ja huutamaan yksin käteensä tai tyynyyn, jotta kukaan ei kuulisi,
kun itku kouristi vessan lattialle illanistujaisissa,
kun yritti kylmällä vedellä muuttaa itkun turvottamat silmät raikkaiksi,
kun istui tunnin verran oven takana piikki kädessä ennen kuin uskalsi pistää sen vatsaansa,
kun ei uskaltanut seisoa rautatieasemalla liian lähellä raidetta, jottei hyppäisi,
kun joutui pakenemaan peiton alle koko päiväksi, koska ei saattanut kohdata maailmaa,
kun puristi käsiään niin kovasti nyrkkiin, että kynnet tekivät ihoon reiän,
kun joutui juoksemaan niin kovaa kuin pystyi, koska ei muuten muistanut hengittää,
kun itki leikkauspöydällä kauhuissaan hoitajien hyöriessä ympärillä,
kun istui lomaviikon sohvan nurkassa eikä enää osannut pyytää keneltäkään apua
tai kun jokainen vatsakipu saa pelkäämään kipujen uutta tulemista?

Mikä on vahvuuden vaihtoehto? Millaisia heikot ihmiset ovat? Kuinka heikon erottaa vahvasta? Mitä minulle olisi tapahtunut, jos olisinkin heikko?

torstai 30. maaliskuuta 2017

Kenellä on oikeus jakaa surulupia?

Jostain syystä aina, kun lapsettomuudesta keskustellaan julkisuudessa, on jonkun aivan pakko tulla kertomaan näkemyksensä siitä, kuinka turhaa lapsettoman on surra. Maailmassa on tämän kommentoijan mielestä suurempiakin murheita. On hänkin joskus halunnut jotain, mutta ei ole sitten sitä saanut. Ei sellaisesta asiasta ole syytä tehdä isoa juttua. Kannattaa ajatella, kuinka paljon huonommin niin monella muulla menee.

Erään kahvilan vessan seinällä lukee mietelause, jota olen joka kerta siinä vessassa ällönnyt:
"Surin kengättömyyttäni, kunnes kohtasin jalattoman miehen."

Jos tuo on oma elämänfilosofia, ei koskaan ole oikeutta surra. Aina on joku, jolla asiat ovat vielä huonommin. Jalatonta huonommin menee sillä, jolla ei ole raajoja laisinkaan. Raajatonta huonomminkin varmaan menee jollain.

Kaikkein tuomittavimpana pidän kuitenkin sitä, että aina löytyy ihmisiä, jotka nostavat itsensä asemaan, jossa heillä on auktoriteettia jakaa muille surulupia. Tuo saa surra, mutta tuo ei. Ja jos tuo suree väärää asiaa, hänen on syytä kuulla se. Koska juuri tämän auktoriteetin kertomana, sureva viimein tajuaa lopettaa.

Ymmärrän, että taustalla on tietynlainen käsitys optimismista ja positiivisuudesta. Se sellainen käsitys, jossa ajatellaan ilon olevan sitä, että negatiivisia tunteita ei ole ollenkaan. Käsitys, jossa keskitytään iloitsemaan vaikka hammasta purren. 

Minun maailmassani ilo ja suru eivät ole vastakohtia. Ne ovat tunteita, joista molemmat ovat ihmiselle hyödyllisiä ja luonnollisia. Ei niitä ole syytä väkisin poistaa. Päinvastoin! Ne kaikki on syytä elää. Ilon ja surun vastakohta on se, että ei tunnu miltään. Se jos jokin on pelottava olotila!

tiistai 28. maaliskuuta 2017

Nämä kaikki tunteet!

Ei tähänkään osannut oikein varautua. Iltalehden jutun kautta blogiin on tulvinut aivan älytön määrä lukijoita ja olen saanut kommentteja Facebookissa, täällä blogissa ja myös ihan kasvokkain. Joka ikinen kommentti lämmittää mieltä.

Olen siis saanut sellaista tukea, jota en olisi ikinä osannut odottaa. Ihmiset, tuntemattomatkin, suhtautuvat tarinaani lämmöllä. Myös vanhempani ovat saaneet asian johdosta paljon tsemppaavia kommentteja omilta tutuiltaan. Uskomatonta!

Olen käynyt viimeisen kuuden vuoden aikaisen tarinani viikon aikana läpi todella monta kertaa. Olen kertonut sen. Olen lukenut sen. Olen kertonut sen uudelleen ja uudelleen. Jopa ihan läheisimmät ovat tavallaan kuulleet tarinan ensimmäistä kertaa. Kun kaikki on tapahtunut, osa on ollut liian lähellä nähdäkseen kokonaista kuvaa. Kun kaikki on tapahtunut, moni on tiennyt, mutta ei ole kuitenkaan osannut kuvitella.

Samalla kun kerron, kuuntelen ja luen, joudun kohtaamaan taas kerran ne tunteet, ajatukset ja elämänvaiheet, joita en enää aktiivisesti elä. Kun tunteet muistuvat mieleen, nousee myös vanha tuttu ahdistus. Sitä on aina ollut hankala hallita. Juuri tänään se on itsepintaisesti pysynyt rinnassa, vaikka olen yrittänyt kaikkeni, jotta saisin sen puhuttua pois.

En osannut varautua kaikkiin näihin tunteisiin. Kuinka olisinkaan osannut? Lopulta luulen, että ahdistus ja muut rankat tunteet ovat pakollisia ja lopulta korjaavia. Luulen myös, että kaikki tämä positiivinen on oikein voimauttavaa. Ja kaikkein voimauttavinta se, että minun tarinani voi muuttua jollekin toiselle voimavaraksi. Toivottavasti muuttuu. Siksi olen tässä kaikessa mukana.

maanantai 27. maaliskuuta 2017

Helsingin Sanomat: "Anna anteeksi ettei sinusta tullutkaan äitiä"

Tänään Odotus-teosta käsitellään Helsingin Sanomissa otsikolla "Anna anteeksi ettei sinusta tullutkaan äitiä.

Hurja vauhti, hurjan paljon liikutusta sekä itsessä että muissa. Suuri kiitos siitä kuuluu valokuvaaja Raisalle!

lauantai 25. maaliskuuta 2017

Ensimmäinen haastattelu – Iltalehden Ilona

Ensimmäinen haastattelu Odotus-kirjaa koskien on nyt julkaistu. Juttu on Iltalehden Ilonassa ja löytyy sekä tämänpäiväisestä paperilehdestä että verkkolehdestä.

Jännitin kovasti ihmisten reaktioita juttuun. Olin kertonut tulevasta jutusta etukäteen vain parille ystävälle. Heti aamulla etsin verkkojutun ja jaoin se Facebookissa. Jännitti ja kannatti. Olen saanut todella pienessä ajassa todella paljon ihania kommentteja.

Nytkin jännittää. Kasvoni ja nimeni eivät aikaisemmin ole olleet osa tätä blogia. Arkiminäni on ollut erillään blogini Illusiasta. Tässä tämä nyt kuitenkin on.

Kun päätimme lopettaa lapsettomuushoidot, alkoi pohjaton suru. Teki vain mieli käpertyä peiton alle piiloon. (RAISA KYLLIKKI RANTA) (Iltalehti)

Iltalehti
Noora hautasi toiveet biologisesta lapsesta: Kyyneleet silmissäni katsoin raskaustestiä, joka näytti kerta toisensa jälleen negatiivista

perjantai 24. maaliskuuta 2017

Raisa Kyllikki Ranta – Odotus

Raisa Kyllikki Rannan Odotus-teos on nyt saatavana. Teoksen voi tilata osoitteesta http://www.maahenki.fi/tuote/929/odotus


Odotus on valokuvateos viidestä naisesta ja heidän kohtaamastaan lapsettomuudesta. Valokuvaaja Raisa Kyllikki Ranta on palannut kuvattavineen näiden lapsettomuuden kannalta merkityksellisiin paikkoihin yhdeksän kuukauden välein viiden vuoden ajan. Tarinat on kirjoittanut toimittaja Anna Pihlajaniemi.

Olen niin innoissani!

lauantai 18. maaliskuuta 2017

Blogi pois kaapista?

Kerroin jo aikaisemmin, että olen mukana Raisa Kyllikki Rannan Odotus-valokuvateoksessa, joka ilmestyy piakkoin. http://mustataide.fi/kirjat/tulossa/

Olen myös lupautunut haastateltavaksi kirjaan liittyviin juttuihin mediassa. Sekä kirjan että haastattelujen myötä raotan siis hieman lisää blogini kaapin ovea. Moni tuttu tietää kyllä, että blogi on olemassa ja moni on sitä lukenutkin.

Kirjan ja lehtijuttujen myötä blogi on kuitenkin entistä paremmin yhdistettävissä minuun. Se tarkoittaa sitä, että sekä tuntemattomat että puoliksi tutut saattavat löytää tiensä tänne. He saavat myös tietää minusta hyvin henkilökohtaisia asioita.

Se jännittää vähän. Mutta mikä siinä sitten jännittää?

Ehkä kaikkein eniten se, että olen lapsettomuutta eläessäni ja käsitellessäni ollut toisinaan myös kamalan kohtuuton. Olen loukkaantunut pienistä, olen ollut pistävän kateellinen ja tolkuttoman vihainen. Jos kaikkia niitä tunteita lukee kerralla ymmärtämättä raskaiden vuosien kulumista, voi saada käsityksen katkerasta ja suruunsa jämähtäneestä ihmisestä. Saattaa olla, että joku lukee tekstejä tahallaan armottomana. Kaikkein eniten toivoisin lukijalta armollisuutta. Ymmärrystä siitä, että rankat ajat tekevät ihmisestä kohtuuttoman ja ymmärrystä siitä, että rankoista ajoista on mahdollista myös toipua.

Haluan olla mukana haastatteluissa ja tässä kirjassa vertaistuen vuoksi. Jos joku toinen lapsettomuudesta kärsivä saa teoksesta jotain, on tavoite saavutettu. Jos joku lapsettomuutta ymmärtämätön ymmärtää teoksen avulla jotain, on tavoite saavutettu.

Jännittää se silti. Innostaa ja jännittää.

torstai 16. maaliskuuta 2017

Adoption ilo -kampanja – kuuntele nämä radio-ohjelmat

Tällä viikolla on vietetty Adoption ilo -viikkoa, joka tarkoittaa iloisia adoptioaiheita sekä somessa että perinteisessä mediassa.

Yle on käsitellyt aihetta ainakin näissä radio-ohjelmissa:

Yle Puheen Nosto-ohjelmassa olivat mukana adoptioäiti Pirjo Lankinen sekä Adoptioperheet ry:n toiminnanjohtaja Elina Helmanen.
http://areena.yle.fi/1-4018265

Mahadura ja Özberkan -ohjelmassa keskustelemassa olivat puolestaan adoptoidut Maribel Laijoki ja Bella Forsgren sekä sosiologi Riitta Högbacka.
http://areena.yle.fi/1-4018304

Suosittelen kuuntelemaan. On niin ihanaa kuulla välillä myös positiivisia asioita adoptiosta.

perjantai 24. helmikuuta 2017

Äitiyslomakavereita

Yksi pitkäaikaisimmista ystävistäni odottaa vauvaa. Toisen ystävän vauva on jo syntynyt. Kolmas yrittää tulla raskaaksi.

Synkkinä aikoina vauvauutinen siirsi minut kauas tulevasta äitiyslomalaisesta. Suojauduin mahdollisimman etäälle. Nyt on mahdollista, että vietän äitiyslomaa yhtä aikaa kolmen rakkaan ystäväni kanssa. Aivan yhtäkkiä onkin juuri oikea aika tulla äidiksi. Sama aika monen ystävän kanssa. Yhtäkkiä odotus yhdistää. Se yhdistää minutkin, vaikka aikaisemmin juuri se erotti.

Olen uskaltanut haaveilla ääneen niistä ajoista, jolloin olemme yhdessä kotona lastemme kanssa. Olen osannut hihkua onnesta odotusuutisen kuultuani. Niin monta taitoa, jotka katosivat pitkään rankkaan aikaan.

Minä odotan lasta. Minulle tulee lapsi!

torstai 16. helmikuuta 2017

Olepas varovainen, ettei se tartu. Heh heh!

Tapasin koulutuksessa vanhan kollegan. Kerroin olevani äitiysloman sijaisena ja että lähikollegoistani kolme neljästä on tällä hetkellä äitiyslomalla. Miten onnistuinkin petaamaan juuri näille vitseille paikan? Miten en osannut olla varuillani? Jotenkin kai luotin siihen, että tällä ihmisellä olisi ollut tilannetajua.

"No, sehän onkin sitten hedelmällinen työpaikka. Kannattaa olla varovainen, ettei se tartu. Heh heh!" onnistui hän vitsailemaan.

Yritin kohteliaasti hymyillä, mutta kyllä se saattoi irvistykseksi mennä. Mielessä ainakin siinä vaiheessa vilisivät kohdunpoisto, hoidot, adoptio ja kaikki muu. Luulen, että ajatukset näkyivät kasvoilla, vaikka yritin. Siihen se keskustelu sitten loppui eikä se kyllä harmita.

Kyllästyttää, että näitä tulee jatkuvasti vastaan. Edelleen, vaikka kaikesta vaikeasta alkaa jo olla kauan aikaa. Yleensä olen kyllä varovaisempi. Osaan jo todella taitavasti välttää sellaisia puheenaiheita, jotka voivat johtaa näihin kysymyksiin.

perjantai 10. helmikuuta 2017

Kivuttomuuden vuosipäivä

Tasan vuosi sitten minut leikattiin. Olen edelleen yllättynyt siitä, että leikkaus posti kaikki kipuni. Nyt ole saanut olla kivuton kokonaisen vuoden ajan.

On uskomatonta elää ilman kipuja. Se ei vieläkään tunnu aivan normaalilta. Jollain tasolla odotan koko ajan kipujen palaavan. Olen koko ajan valmiina. Pidän jatkuvasti särkylääkkeitä saatavilla. Ihan vain varmuuden vuoksi.

On uskomattoman helppoa elää ilman kipuja. Kivut eivät häiritse yöunta eivätkä ärsytä päivää. Ei tarvitse kerätä kiukkua, jotta selviäisi päivän tehtävistä.

Vuoden ajan olen opetellut uutta kroppaani. Vuoden ajan se on ollut minun hallinnassani.

Tänään aion juhlistaa kivuttomuuden vuosipäivääni. Se on juhlistamisen arvoinen juttu.

maanantai 6. helmikuuta 2017

Tulossa: Raisa Kyllikki Ranta – Odotus

Olen saanut olla viiden vuoden ajan mukana mahtavassa valokuvausprojektissa. Valokuvaaja Raisa Kyllikki Ranta on kuvannut minua ja neljää muuta lapsettomuuden kohdannutta naista vuodesta 2012 alkaen. Lisäksi Anna Pihlajaniemi on haastatellut osallistujia.

Ihan pian valokuvista koottu kirja ilmestyy. Palaan siihen tarkemmin sen ilmestyttyä. Tämä olkoon vain pieni ennakko.

http://mustataide.fi/kirjat/tulossa/

sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Arki alkaa

On ollut mukavaa saada kysymyksiä kommentteihin kuulumisista. Tekstejäni tosiaan luetaan!

Kuulumisia ei kovin kamalasti ole. Olen lomaillut pari viikkoa ja tänään, loman viimeisenä päivänä, tunnen oloni lähes yhtä väsyneeksi kuin loman alussa. Luulen, että olen ollut uupuneempi kuin olen kuvitellutkaan. Vedin itseni vuosi sitten opiskelujen ja kipujeni kanssa niin piippuun, että tarvitsisin varmaan toipumiseen toisen vuoden verran lomailua. Töissä ei kuitenkaan oikein pysty ottamaan rennosti. Syksy oli töiden puolesta rankempi kuin koskaan aikaisemmin. Onneksi en enää käytä iltoja ja viikonloppuja opiskeluun!

Olen käynyt pari kertaa mielenterveyshoitajalla keskustelemassa kaikesta rankasta. Minulla on ollut rankkaa ja vaikeaa noin kuuden vuoden ajan ja lapsettomuus lohkaisi ajatuksista suurimman osan. Niinpä olen jättänyt muita asioita käsittelemättä ja näppärästi paennut ajatuksiani töihin ja opiskeluihin. Nyt on viimein aikaa ja voimia käsitellä.

Olen myös pyrkinyt hoitamaan kipujen ja opiskelujen kangistamaa kroppaani. Olen käynyt osteopaatilla ja hieronnassa ja keskittynyt venyttelemään, jumppaamaan ja rentoutumaan.

On varmasti viisasta keskittyä hoitamaan itseään tässä vaiheessa. Olisi hienoa voida mahdollisimman hyvin siinä vaiheessa, kun lapsi viimein tulee.

Mitään virallisia väliaikatietoja tässä vaiheessa ei saada. Seuraava virallinen eteneminen on se, kun Interpediasta soitetaan lapsiesityksen kanssa. On kuitenkin mahdollista seurata omaa tilannetta muiden lapsiesitysten kautta. Niitä näkee Interpedian nettisivuilta. Facebookissa on myös ryhmä, jossa voi seurata omaa etenemistä epävirallisen listan avulla.

Keinoja kartalla pysymiseen siis on, mutta tässä vaiheessa tilanne on myös se, että jono ei etene järjestyksessä eli periaatteessa lapsiesitys voi tulla milloin vaan. Olemme asettaneet itsellemme ajatuksiin loppuvuoden 2017 tai alkuvuoden 2018. Se on todennäköisesti realistista, jollei suuria muutoksia tule.

Seuraava konkreettinen juttu on se, että lupamme vanhenee kesäkuussa. On siis piakkoin otettava yhteyttä sosiaalityöntekijään ja aloittaa luvanuusimisprosessi.

Tunnelmat adoption suhteen ovat edelleen todella kärsivälliset. Mikäs tässä odotellessa, kun lapsi on jo tulossa.