Sivun näyttöjä yhteensä

torstai 30. maaliskuuta 2017

Kenellä on oikeus jakaa surulupia?

Jostain syystä aina, kun lapsettomuudesta keskustellaan julkisuudessa, on jonkun aivan pakko tulla kertomaan näkemyksensä siitä, kuinka turhaa lapsettoman on surra. Maailmassa on tämän kommentoijan mielestä suurempiakin murheita. On hänkin joskus halunnut jotain, mutta ei ole sitten sitä saanut. Ei sellaisesta asiasta ole syytä tehdä isoa juttua. Kannattaa ajatella, kuinka paljon huonommin niin monella muulla menee.

Erään kahvilan vessan seinällä lukee mietelause, jota olen joka kerta siinä vessassa ällönnyt:
"Surin kengättömyyttäni, kunnes kohtasin jalattoman miehen."

Jos tuo on oma elämänfilosofia, ei koskaan ole oikeutta surra. Aina on joku, jolla asiat ovat vielä huonommin. Jalatonta huonommin menee sillä, jolla ei ole raajoja laisinkaan. Raajatonta huonomminkin varmaan menee jollain.

Kaikkein tuomittavimpana pidän kuitenkin sitä, että aina löytyy ihmisiä, jotka nostavat itsensä asemaan, jossa heillä on auktoriteettia jakaa muille surulupia. Tuo saa surra, mutta tuo ei. Ja jos tuo suree väärää asiaa, hänen on syytä kuulla se. Koska juuri tämän auktoriteetin kertomana, sureva viimein tajuaa lopettaa.

Ymmärrän, että taustalla on tietynlainen käsitys optimismista ja positiivisuudesta. Se sellainen käsitys, jossa ajatellaan ilon olevan sitä, että negatiivisia tunteita ei ole ollenkaan. Käsitys, jossa keskitytään iloitsemaan vaikka hammasta purren. 

Minun maailmassani ilo ja suru eivät ole vastakohtia. Ne ovat tunteita, joista molemmat ovat ihmiselle hyödyllisiä ja luonnollisia. Ei niitä ole syytä väkisin poistaa. Päinvastoin! Ne kaikki on syytä elää. Ilon ja surun vastakohta on se, että ei tunnu miltään. Se jos jokin on pelottava olotila!

tiistai 28. maaliskuuta 2017

Nämä kaikki tunteet!

Ei tähänkään osannut oikein varautua. Iltalehden jutun kautta blogiin on tulvinut aivan älytön määrä lukijoita ja olen saanut kommentteja Facebookissa, täällä blogissa ja myös ihan kasvokkain. Joka ikinen kommentti lämmittää mieltä.

Olen siis saanut sellaista tukea, jota en olisi ikinä osannut odottaa. Ihmiset, tuntemattomatkin, suhtautuvat tarinaani lämmöllä. Myös vanhempani ovat saaneet asian johdosta paljon tsemppaavia kommentteja omilta tutuiltaan. Uskomatonta!

Olen käynyt viimeisen kuuden vuoden aikaisen tarinani viikon aikana läpi todella monta kertaa. Olen kertonut sen. Olen lukenut sen. Olen kertonut sen uudelleen ja uudelleen. Jopa ihan läheisimmät ovat tavallaan kuulleet tarinan ensimmäistä kertaa. Kun kaikki on tapahtunut, osa on ollut liian lähellä nähdäkseen kokonaista kuvaa. Kun kaikki on tapahtunut, moni on tiennyt, mutta ei ole kuitenkaan osannut kuvitella.

Samalla kun kerron, kuuntelen ja luen, joudun kohtaamaan taas kerran ne tunteet, ajatukset ja elämänvaiheet, joita en enää aktiivisesti elä. Kun tunteet muistuvat mieleen, nousee myös vanha tuttu ahdistus. Sitä on aina ollut hankala hallita. Juuri tänään se on itsepintaisesti pysynyt rinnassa, vaikka olen yrittänyt kaikkeni, jotta saisin sen puhuttua pois.

En osannut varautua kaikkiin näihin tunteisiin. Kuinka olisinkaan osannut? Lopulta luulen, että ahdistus ja muut rankat tunteet ovat pakollisia ja lopulta korjaavia. Luulen myös, että kaikki tämä positiivinen on oikein voimauttavaa. Ja kaikkein voimauttavinta se, että minun tarinani voi muuttua jollekin toiselle voimavaraksi. Toivottavasti muuttuu. Siksi olen tässä kaikessa mukana.

maanantai 27. maaliskuuta 2017

Helsingin Sanomat: "Anna anteeksi ettei sinusta tullutkaan äitiä"

Tänään Odotus-teosta käsitellään Helsingin Sanomissa otsikolla "Anna anteeksi ettei sinusta tullutkaan äitiä.

Hurja vauhti, hurjan paljon liikutusta sekä itsessä että muissa. Suuri kiitos siitä kuuluu valokuvaaja Raisalle!

lauantai 25. maaliskuuta 2017

Ensimmäinen haastattelu – Iltalehden Ilona

Ensimmäinen haastattelu Odotus-kirjaa koskien on nyt julkaistu. Juttu on Iltalehden Ilonassa ja löytyy sekä tämänpäiväisestä paperilehdestä että verkkolehdestä.

Jännitin kovasti ihmisten reaktioita juttuun. Olin kertonut tulevasta jutusta etukäteen vain parille ystävälle. Heti aamulla etsin verkkojutun ja jaoin se Facebookissa. Jännitti ja kannatti. Olen saanut todella pienessä ajassa todella paljon ihania kommentteja.

Nytkin jännittää. Kasvoni ja nimeni eivät aikaisemmin ole olleet osa tätä blogia. Arkiminäni on ollut erillään blogini Illusiasta. Tässä tämä nyt kuitenkin on.

Kun päätimme lopettaa lapsettomuushoidot, alkoi pohjaton suru. Teki vain mieli käpertyä peiton alle piiloon. (RAISA KYLLIKKI RANTA) (Iltalehti)

Iltalehti
Noora hautasi toiveet biologisesta lapsesta: Kyyneleet silmissäni katsoin raskaustestiä, joka näytti kerta toisensa jälleen negatiivista

perjantai 24. maaliskuuta 2017

Raisa Kyllikki Ranta – Odotus

Raisa Kyllikki Rannan Odotus-teos on nyt saatavana. Teoksen voi tilata osoitteesta http://www.maahenki.fi/tuote/929/odotus


Odotus on valokuvateos viidestä naisesta ja heidän kohtaamastaan lapsettomuudesta. Valokuvaaja Raisa Kyllikki Ranta on palannut kuvattavineen näiden lapsettomuuden kannalta merkityksellisiin paikkoihin yhdeksän kuukauden välein viiden vuoden ajan. Tarinat on kirjoittanut toimittaja Anna Pihlajaniemi.

Olen niin innoissani!

lauantai 18. maaliskuuta 2017

Blogi pois kaapista?

Kerroin jo aikaisemmin, että olen mukana Raisa Kyllikki Rannan Odotus-valokuvateoksessa, joka ilmestyy piakkoin. http://mustataide.fi/kirjat/tulossa/

Olen myös lupautunut haastateltavaksi kirjaan liittyviin juttuihin mediassa. Sekä kirjan että haastattelujen myötä raotan siis hieman lisää blogini kaapin ovea. Moni tuttu tietää kyllä, että blogi on olemassa ja moni on sitä lukenutkin.

Kirjan ja lehtijuttujen myötä blogi on kuitenkin entistä paremmin yhdistettävissä minuun. Se tarkoittaa sitä, että sekä tuntemattomat että puoliksi tutut saattavat löytää tiensä tänne. He saavat myös tietää minusta hyvin henkilökohtaisia asioita.

Se jännittää vähän. Mutta mikä siinä sitten jännittää?

Ehkä kaikkein eniten se, että olen lapsettomuutta eläessäni ja käsitellessäni ollut toisinaan myös kamalan kohtuuton. Olen loukkaantunut pienistä, olen ollut pistävän kateellinen ja tolkuttoman vihainen. Jos kaikkia niitä tunteita lukee kerralla ymmärtämättä raskaiden vuosien kulumista, voi saada käsityksen katkerasta ja suruunsa jämähtäneestä ihmisestä. Saattaa olla, että joku lukee tekstejä tahallaan armottomana. Kaikkein eniten toivoisin lukijalta armollisuutta. Ymmärrystä siitä, että rankat ajat tekevät ihmisestä kohtuuttoman ja ymmärrystä siitä, että rankoista ajoista on mahdollista myös toipua.

Haluan olla mukana haastatteluissa ja tässä kirjassa vertaistuen vuoksi. Jos joku toinen lapsettomuudesta kärsivä saa teoksesta jotain, on tavoite saavutettu. Jos joku lapsettomuutta ymmärtämätön ymmärtää teoksen avulla jotain, on tavoite saavutettu.

Jännittää se silti. Innostaa ja jännittää.

torstai 16. maaliskuuta 2017

Adoption ilo -kampanja – kuuntele nämä radio-ohjelmat

Tällä viikolla on vietetty Adoption ilo -viikkoa, joka tarkoittaa iloisia adoptioaiheita sekä somessa että perinteisessä mediassa.

Yle on käsitellyt aihetta ainakin näissä radio-ohjelmissa:

Yle Puheen Nosto-ohjelmassa olivat mukana adoptioäiti Pirjo Lankinen sekä Adoptioperheet ry:n toiminnanjohtaja Elina Helmanen.
http://areena.yle.fi/1-4018265

Mahadura ja Özberkan -ohjelmassa keskustelemassa olivat puolestaan adoptoidut Maribel Laijoki ja Bella Forsgren sekä sosiologi Riitta Högbacka.
http://areena.yle.fi/1-4018304

Suosittelen kuuntelemaan. On niin ihanaa kuulla välillä myös positiivisia asioita adoptiosta.