Siirry pääsisältöön

Blogi pois kaapista?

Kerroin jo aikaisemmin, että olen mukana Raisa Kyllikki Rannan Odotus-valokuvateoksessa, joka ilmestyy piakkoin. http://mustataide.fi/kirjat/tulossa/

Olen myös lupautunut haastateltavaksi kirjaan liittyviin juttuihin mediassa. Sekä kirjan että haastattelujen myötä raotan siis hieman lisää blogini kaapin ovea. Moni tuttu tietää kyllä, että blogi on olemassa ja moni on sitä lukenutkin.

Kirjan ja lehtijuttujen myötä blogi on kuitenkin entistä paremmin yhdistettävissä minuun. Se tarkoittaa sitä, että sekä tuntemattomat että puoliksi tutut saattavat löytää tiensä tänne. He saavat myös tietää minusta hyvin henkilökohtaisia asioita.

Se jännittää vähän. Mutta mikä siinä sitten jännittää?

Ehkä kaikkein eniten se, että olen lapsettomuutta eläessäni ja käsitellessäni ollut toisinaan myös kamalan kohtuuton. Olen loukkaantunut pienistä, olen ollut pistävän kateellinen ja tolkuttoman vihainen. Jos kaikkia niitä tunteita lukee kerralla ymmärtämättä raskaiden vuosien kulumista, voi saada käsityksen katkerasta ja suruunsa jämähtäneestä ihmisestä. Saattaa olla, että joku lukee tekstejä tahallaan armottomana. Kaikkein eniten toivoisin lukijalta armollisuutta. Ymmärrystä siitä, että rankat ajat tekevät ihmisestä kohtuuttoman ja ymmärrystä siitä, että rankoista ajoista on mahdollista myös toipua.

Haluan olla mukana haastatteluissa ja tässä kirjassa vertaistuen vuoksi. Jos joku toinen lapsettomuudesta kärsivä saa teoksesta jotain, on tavoite saavutettu. Jos joku lapsettomuutta ymmärtämätön ymmärtää teoksen avulla jotain, on tavoite saavutettu.

Jännittää se silti. Innostaa ja jännittää.

Kommentit

Unikas sanoi…
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Anonyymi sanoi…
Oot tosi rohkea ja olen ylpeä susta! Armollisuus on hyvä sana, kunpa ihmiset antaisivat kaikenlaisille tunteille tilaa ja osaisivat lukea niitä tilannekohtaisesti. Itse olen vielä osittain kaapissa lapsettomuuden ja adoptioasiankin suhteen. En kerro siitä kaikille, enkä ollenkaan sosiaalisessa mediassa. Olen miettinyt, että adoptiolapsen myötä myös lapsettomuushistoriasta tulee julkista ja siihen liittyviä kysymyksiä saattaa tulla eteen. Etenen asian suhteen pienen askelin.
Illusia sanoi…
Kiitos paljon! On tosiaan jännittävää tehdä kaikesta julkista. Toivottavasti kaikki menee kuitenkin hyvin enkä saa matkalla kolhuja.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…