Siirry pääsisältöön

Ensimmäinen haastattelu – Iltalehden Ilona

Ensimmäinen haastattelu Odotus-kirjaa koskien on nyt julkaistu. Juttu on Iltalehden Ilonassa ja löytyy sekä tämänpäiväisestä paperilehdestä että verkkolehdestä.

Jännitin kovasti ihmisten reaktioita juttuun. Olin kertonut tulevasta jutusta etukäteen vain parille ystävälle. Heti aamulla etsin verkkojutun ja jaoin se Facebookissa. Jännitti ja kannatti. Olen saanut todella pienessä ajassa todella paljon ihania kommentteja.

Nytkin jännittää. Kasvoni ja nimeni eivät aikaisemmin ole olleet osa tätä blogia. Arkiminäni on ollut erillään blogini Illusiasta. Tässä tämä nyt kuitenkin on.

Kun päätimme lopettaa lapsettomuushoidot, alkoi pohjaton suru. Teki vain mieli käpertyä peiton alle piiloon. (RAISA KYLLIKKI RANTA) (Iltalehti)

Iltalehti
Noora hautasi toiveet biologisesta lapsesta: Kyyneleet silmissäni katsoin raskaustestiä, joka näytti kerta toisensa jälleen negatiivista

Kommentit

Anni sanoi…
Aivan mahtavaa! Ja ihailtavaa rohkeutta tuoda omilla kasvoilla kipeä aihe esille. Toivottavasti pitkä odotuksenne päättyy pian, kaikkea onnea ja hyvää tulevaan! ❤️☺️
Illusia sanoi…
Kiitos rohkaisevista sanoista ja toiveesta!
Anonyymi sanoi…
Kiitos tästä rohkeudesta! Tuot lapsettomuudesta selviämisen niin kauniisti esille! Voin samaistua useaan kohtaan, tuntemukseen ja tunteeseen. Ihanaa adoptiolapsen odotusta! Meillä vielä neuvonta menossa :)
Illusia sanoi…
Kiitos paljon kommentista! Hyvää odotusta ja pitkää pinnaan neuvontavaiheeseen ja odotukseen!
Pete sanoi…
Okei, kommentoinpa tätä blogia nopeasti kun luin iltalehden artikkelin. Ymmärrän että lapsettomuus on varmaan ikävää, mutta se että siitä tekee näin ison ongelman on aika perseestä. Itse oon 35v mies enkä voi saada lapsia kivessyövän takia, mutta se ei kyllä hirveästi haittaa, koska voin olla joka päivä iloinen vaan siitä että saan olla hengissä. Säkin voisit musta ehkä miettiä, että on aika paljon ihmisiä, joilla on asiat aika hemmetin paljon huonommin kuin sulla (esim. vaikeasti sairaat, vammautuneet, läheisensä menettäneet yms.) Jos elää jossain Strömsö-kuplassa ja tutut ympärillä elää "täydellistä elämää", voi monesti vähän hämärtyä kuinka hyvin asiat itsellä loppujen lopuksi on. Suosittelen tapaamaan tämmöisiä ihmisiä (vaikka vapaaehtoistyössä) niin siinä oppii aika paljon elämästä.
Illusia sanoi…
Moi Pete!

Kiitos kommentistasi. Ymmärrät varmasti, että sekä Iltalehden jutussa että blogissani käsittelen vain yhtä osaa elämästäni. Juttu liittyy juuri ilmestyneeseen kirjaan, joka käsittelee nimenomaan lapsettomuutta. Muu ympärilläni oleva elämä iloineen ja suruineen ei liity tähän.

Surujen ja vaikeuksien vertailu ei mielestäni ole ollenkaan hedelmällinen lähtökohta. Ennemminkin kannattaisin sellaista ajatusta, jossa toisen tunteita ja lähtökohtia pyritään ymmärtämään. Olen saanut oman kokemukseni kautta paljon kykyä kohdata myös muiden ihmisten surua.

Hienoa, että olet oman kokemuksesi jälkeen sekä hengissä että löytänyt ilon.
Anonyymi sanoi…
Kiitos tästä! Ja paljon onnea loppuodotukseen :) Meillä on viimeinen neuvontakerta ensi kuussa Tampereen PeLassa.
Illusia sanoi…
Kiitos paljon ja onnea odotukseen!
Anonyymi sanoi…
Olet rohkea nainen! Toivottavasti saatte pian pienenne syliin. Juuri hänet on teille tarkoitettu ja pitkä odotus loppuu vihdoin ❤.
Maria sanoi…
Iltalehden juttu oli hyvin kirjoitettu. Toivottavasti teidän odotus pian päättyy. <3
Anonyymi sanoi…
Ihailtavaa rohkeutta. Olen pitkään lukenut blogiasi ja huomannut että meillä on paljon samanlaisia ajatuksia. Olen lähes samanlaisessa tilanteessa kuin sinä, meillä tosin adoptio-taival vasta aluillaan. Toivon että teidän odotuksenne päättyy pian ja saat olla äiti <3
Illusia sanoi…
Paljon kiitoksia kommenteista!
Anonyymi sanoi…
Olen blogisi vakituinen lukija ja kyllä itku silti tuli kun ilonan juttua kuin. Hienosti olet vaikeat asiat pukenut sanoiksi <3 Haluan vain sanoa, että olet rohkea nainen ja nostan todella sinulle hattua.
Terv. Yli 4v:n lapsettomuustaipaleen jälkeen vihdoin raskaana
Anonyymi sanoi…
Rakas rakas noora,niin iso halaus, t satu oulumh
Illusia sanoi…
Kiitos kommenteista!

Suurkiitos myös sinulla Satu! Ihanaa, että luit ja kommentoit!

Kaikille vertaisille paljon tsemppiä ja jaksamista!
Helmi sanoi…
Tavallaan ihanaa saada kasvot sinulle. Rohkea olet ja juttu oli hyvin kirjoitettu. Tsemppiä jatkoon!
Helmi sanoi…
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Anonyymi sanoi…
Olet rohkea! Olen niin iloinen, että elät kivutonta elämää ja että teille on pian tulossa pienokainen. Hänet on tarkoitettu juuri teille ja teidät hänelle, ja hän tulee kutsumaan teitä isäksi ja äidiksi. Eikö se ole ihanaa ja ihmeellistä? :) Valo voittaa!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…